The Project Gutenberg eBook, Mirdja, by L. Onerva This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Mirdja Romaani Author: L. Onerva Release Date: March 8, 2017 [eBook #54306] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIRDJA*** E-text prepared by Anna Siren ja Tapio Riikonen MIRDJA Romaani Kirj. L. ONERVA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908. I Lehtori Kailon suuri sali oli tulvillaan ihmisiä. Kaikki puolueen terävimmät päät olivat kokoontuneet neuvottelemaan pian toimeenpantavan iltaman ohjelmasta. Puuhan etunenässä oli, kuten aina, lehtorin innokas rouva, joka tosiaankin hyvällä omallatunnolla olisi saattanut avata kaikkien jalojen aatteiden yleisen asianajo-toimiston. Mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hän oli vaatimaton eikä koskaan tuonut esille ansioluetteloaan. Sen tekivät hänen edestään muut ja itsestään oli selvää, että hänelle aina annettiin etusija, kun oli kysymyksessä jonkun uuden yrityksen onnistuminen. Niinpä toimi hän nytkin puheenjohtajana. Keskustelun sorina, joka kahvipaussin aikana oli yltynyt aivan äänekkääksi hälinäksi, lakkasi äkkiä, kun nähtiin Elli Kailon taas kiipeävän tavalliselle paikalleen pöydän taakse. -- Puolet ohjelmasta on siis jo tiedossa, alotti puheenjohtaja. Maisteri Pientare pitää juhlapuheen, tohtori Rautanen esitelmän ja neidit Pilvenpää ja Aarniheimo esittävät intialaisen tanssin. Mutta tästähän tulee vallan mainiota. Ja muuan pikku seikka vielä, joka erityisesti kiinnittää huomiotani: kaikilla tähän asti valituilla esiintyjillä on suomalaiset nimet. Tulin tässä ajatelleeksi, että mitä jos saisimme painattaa kerrankin nyt sellaisen ohjelman, jossa ei esiintyisi ainoatakaan vieraskielistä nimeä. -- Todellakin erinomainen ajatus, säestivät naiset. -- Kynnetään omilla vasikoilla, virkahti eräs herroista. -- Mitä ohjelmanumeroita meiltä vielä puuttuu? kysyi joku. -- Ylioppilaslaulua tietysti saamme, pieni näytelmä on myös toivossa, mutta miten lie soololaulun. Se olisi epäilemättä hauska numero, mutta voimmeko saada sitä aikaan omilla voimilla? puhui rouva Kailo. -- Eikö teillä siellä ylioppilaspiirissä ole ketään nuorta lupaavaa kykyä, jonka puoleen voisi kääntyä? virkahti vanha, mutta aina keikaileva rouva Pilvenpää kääntyen herrojen puoleen. Eino Kailo istui toisella puolen salia ja hänen ympärillään koko joukko nuoria miehiä. Heidän välillään syntyi hyvin vilkas keskustelu. Vihdoin sanoi heistä eräs: -- Meidän piirissämme löytyy ainoastaan yksi, jonka laulua voi suosittaa. -- Nimi on sitten eri asia, naurahti toinen. Kuka hän on? kysyttiin joka taholta. -- Mirdja Ast. --??? -- Puoli vuotta sitten tuli hän ylioppilaaksi, vallan nuori, hurmaavat lahjat, ihanat edellytykset... -- Hyväänkö yhtä paljon kuin pahaan? ehätti väliin rouva Pilvenpää. -- Tunnetko sinä hänet? kysyi rouva Kailo uteliaana. -- En minä niin hyvin kuin kaikki kaupungin nuoret herrat. Mutta juuri herrat ylioppilaathan ovatkin häntä rekommendeeranneet, lisäsi hän pisteliäällä painolla. -- Hänen nimensä on todellakin hyvin tuntematon ja siitä päättäen lienee sen kantajakin vieras meidän yhteiselle aatteellemme. Ja suotavaa olisi, että kaikki esiintyjät olisivat saman päämäärän elähyttämiä, puhui rouva Kailo, joka ystävättärensä apteekkarinrouva Pilvenpään sanojen alta oli keksinyt epäedullisen arvostelun. -- Eikö laulajattaren päämäärä ole laulaa ja laulaa hyvin? virkkoi Eino Kailo. -- Mutta tällaisessa tilaisuudessa, etkö ymmärrä, ovat esiintyjät valittavat myös niin sanoakseni sisällisesti. -- Näyttepä te valitsevan ulkonaisestikin, kuten nimen mukaan. Jumaliste, mitä se nimi esiintyjän esityksiin vaikuttaa! Äiti loi poikaansa pitkän, nuhtelevan katseen. -- On todellakin surkuteltavaa, että aina pysyt noin etäällä kaikista periaatteellisista harrastuksista. -- Sinä siis myös ehdotat, että valitsisimme tuon neidin... mikä hänen nimensä taas olikaan? -- Päinvastoin. Häntä ette voi ollenkaan valita, sillä hän ei kuitenkaan suostuisi tulemaan. Mirdja Ast ei ainakaan kuulu teidän vasikoihinne. Sekä äidin että pojan äänessä oli ärsyttävä sointu, joka ennusti riitaa. Mutta samassa kiintyi heidän huomionsa muiden keskusteluun, joka äkkiä oli käynyt hyvin äänekkääksi. -- Luulen joskus kuulleeni nimen Mirdja Ast, virkkoi eräs. Se on omituinen nimi, jota ei hevillä unhota, kun sen kerran on kuullut. -- Tytöllä taitaa muuten olla hyvin kummallinen sukutarina. Vanhemmat ovat aikoja sitten kuolleet ja hänen setänsä pitää huolta hänestä. -- Mikä hän on? kuului tuo tavallinen kömpelö seurakysymys. -- Eikö liene joku tilanomistaja. Rikas hän ainakin on. -- Hän on omistanut tehtaita. -- Ei, hän on ollut aikoinaan yliopistossa. -- Mutta viisas hän ei ole missään tapauksessa. Se on hänen huomattavin tunnusmerkkinsä. -- Hän on originaali... Mutta yleisen hälinän aikana oli apteekkarin rouva vetänyt lehtorin rouvan mukaansa viereiseen huoneeseen. -- Etkö todellakaan ole kuullut puhuttavan Mirdja Astista, sinä, jonka oma poika... on ylioppilas? lisäsi hän epävarmemmin. -- Eino ei ole sanallakaan maininnut hänestä ennenkuin nyt tänä iltana. -- Hänestä puhutaan kuitenkin hyvin paljon kaupungilla. Ei, suoraan sanoen, hän on hyvin vaarallinen tyttö. Minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä. Täytyyhän sinun äitinä saada tietää, mitä koko kaupunki tietää, nimittäin että poikasi on korviaan myöten rakastunut tuohon tyttöön. -- Mitä sinä sanot! huudahti lehtorin rouva, hytkähtäen ylös tuoliltaan. Ja hän ei ole mikään hyvä tyttö?... -- Voi kultaseni, hän on sanan täydellisessä merkityksessä huono tyttö. Eikä siinä kylliksi, että hän itse on niin läpeensä turmeltunut, mutta hänellä on myös suuri vaikutus muihin. -- Niin, niin, tietysti kuten kaikilla huonoilla ihmisillä. Ja hän on vielä lisäksi ylioppilas, niinkö? -- Sepä se tässä juuri onkin surullisinta. Minua aivan itkettää, kun ajattelen, että saamme ruveta pelkäämään naisylioppilaitammekin, jotka tähän asti ovat olleet nuorien miesten paras ja suojelevin seura. Jaa, jaa, siitä nyt näkee, miten vähän kirjasivistys ihmistä auttaa, jos kotisivistys puuttuu, puhumattakaan Mirdja Astista, joka ei ole saanut edes koulukasvatusta. -- Ja sinä luulet, että Eino... Mutta rakas Alma, sinä saatat minut aivan pyörälle päästäni. Minä en ymmärrä vielä mitään. Kerro kaikki, kaikki mitä tiedät. -- Aivan sattuman kautta minä tiedänkin Mirdja Astista yhtä ja toista, joka ei suinkaan ole omiaan lisäämään hänen ansioitaan. Ensinnäkin hän on jo huonoa verta. Hänen isänsä oli hyvin omituinen, seikkailija, jolla ei koskaan ollut mitään kunniallista ammattia. Lopuksi karkasi hän vielä ulkomaille jättäen täällä kiikkiin vaimonsa ja velkojansa ja sen koommin ei hän enää näyttäytynyt kotimaassaan. Varmaankin tappoi hän itsensä irstailullaan. Joka tapauksessa elää vielä jossakin maaseudulla hänen veljensä, muuan entinen maisteri, jonka päässä ruuvit kaikesta päättäen myös ovat hyvin höllällä. Hän on kalastanut itselleen jostakin tämän veljensä tyttären Mirdjan, joka lie syntynyt missä maailman äärissä lienee, kaiken lain ja kunnian ulkopuolella tietenkin. Ja nyt tuo setä muka on kasvattanut tyttöä s.o. antanut hänen kasvaa kuin minkä villin ikään. Yhden ainoan vuoden on hän käynyt koulua, ajattele yhden ainoan vuoden, eikä täyttä sitäkään. Silloin oli hän pikku tyttö ja asui serkkuni rouva Maleniuksen luona. Häneltä olen juuri kuullutkin kaiken tämän ja paljon muuta vielä. Tyttö käyttäytyi koko ajan hänen luonaan, niin kuulumattoman julkeasti, ettei sitä voi kertoakaan, sitten eräänä kauniina päivänä karkasi hänkin aivan kuin isä. Ja sille tielle hän jäi. Ukko kai rupesi sitten itse koulumestariksi. Kuuluvat matkustelleen yhdessä ulkomaillakin. Ja nyt yht'äkkiä, äläpäs huoli, niin tuo sama koulusta karannut Mirdja ilmestyy tänne, suorittaa loistavasti ylioppilastutkinnon ja hurmaa kaikki ihmiset lahjakkaisuudellaan ja pirullisella viehätystaidollaan, kaikki miehet nimittäin. Ylioppilaat ovat aivan hulluja häneen. He eivät näe enää ketään muuta, he eivät puhu enää kestään muusta. Jos jossakin tarvitaan älykkäisyyttä, valitaan Mirdja, jos tarvitaan kauneutta, valitaan Mirdja, jos tarvitaan mitä taipumuksia hyvänsä taivaan kannen alla, valitaan Mirdja, aina, aina vain hän. Kaikki sosieteen hienoimmat ja miellyttävimmät tytöt jäävät syrjäytetyiksi tuon hirveän naisen tähden. Hän on turmellut meiltä pojat. -- Mutta onko hän sitten niin hirveän turmeltunut? -- Kysyt vielä. Hän ei tunne edes hyvien tapojen ensimäisiä alkeitakaan eikä tahdo tietää niistä mitään. Hän tosiaan kuin mikäkin katutyttö. Ja ainoastaan herrojen kanssa hän seurustelee. Kuulitko minkä ylistyslaulun he nostivat hänelle täälläkin kaikki ja oma poikasi ylinnä? Se ei ole suositus nuorelle tytölle. Sitäpaitsi tiedän minä hänestä yhtä ja toista, kuten jo äsken sanon, enemmän kuin muut... Apteekkarinrouva oli alentanut äänensä. -- Mitä sinä sanot miehestä, joka seurustelee Rolf Tannen kanssa? Hän on rappiolla, varmasti rappiolla. Mutta mitä sinä sanot tytöstä, joka viftailee Tannen kanssa? Voiko enää olla epäilyksiäkään siitä, mikä hän on! Ja Tanne on Mirdja Astin alituinen toveri. Ja paitsi kapakoista, on nähty Mirdja Astin tulevan ulos Tannen asunnosta -- aamulla. -- Hyvä Jumala, voiko se olla mahdollista! Ja tämä kaikki tapahtuu meidän niin sanotussa sivistyneessä piirissämme. Mutta kenties tuo tyttö on vain lapsellinen! Eikö häntä voisi varoittaa, ottaa kovalle?... -- Kuka sen tekisi? Eivät suinkaan miehet ja naisten kanssa ei neiti Ast suvaitse seurustella. Ja hänkö olisi lapsellinen! Kaikkea muuta. Häijy ja pirullinen hän on, eikä säästä loukkauksiltaan ketään, joka häntä lähestyy kääntämismielessä. Minun tyttäreni on myöskin saanut kokea hänen hävyttömyyttään. Kerran hän nimittäin suorastaan katsoi velvollisuudekseen huomauttaa Mirdjaa hänen elämäntapojensa sopimattomuudesta. Arvaapas mitä tämä vastasi? Nauroi vasten kasvoja ja sanoi: "Tämä osoittaa vaan, etten minä sovi teidän seuraanne, ettekä te minun!" Hän on kokonaan kaiken moraalin ulkopuolella. Niin se on, joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. -- Mutta olisiko Einokin ihastunut häneen? Rouva Kailon ääni värähteli. -- Niin kerrotaan. -- Ei suinkaan hyvä Jumala ole lähettänyt meille sellaista onnettomuutta. Eino on vielä lapsi. Hänen täytyy saada silmänsä auki. Minä en voi uskoa hänestä sellaista. Mutta olen sentään iloinen, että sain tietää kaikki. Kiitos siitä! Kyllä tämä elämä voi olla hirveätä! Molemmat rouvat tulivat taas saliin. Rouva Kailo oli ilmeisesti hermostunut. Sisäinen mielenliikutus värähteli tavantakaa hänen huulillaan ja silmien tuskallinen tutkijakatse pyrki alati tähystämään nuorta ylioppilasryhmää. Miten edesvastuun alaista olla äiti tällaisina kauheina aikoina! Keskustelu oli taas oikealla tolallaan. Puhuttiin ohjelmasta, aatteista ja aatteellisuudesta, mutta rouva Kailo oli hyvin hajamielinen. Hänestä tuntui kuin kaikki nuo ihmiset ja nuo harrastukset olisivat äkkiä muuttuneet vieraiksi ja epäoleellisiksi hänen sisimmälleen. Hänen sielunsa tunnusti nyt vain yhden sisällön, yhden harrastuksen: pitää kiinni pojastaan, jonka paha maailma tahtoi häneltä riistää, kenties jo oli riistänytkin. Hän tunsi varmasti, että heidän välillään oli jo kauan aikaa ollut jotakin, jotakin hirveätä, vihamielistä ja vierasta. Oliko se maailma, oliko se nainen?... Kenen salaisen vihollisen sielun oli Eino kotiinsa kuljettanut? -- Rouva Kailo istui ja tuijotti Einoon. Jos Eino teki pienimmänkin äkillisen liikkeen, säpsähti hän ikäänkuin olisi pelännyt joka hetki hänen karkaavan huonoille teille yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Eino näytti kiusaantuvan hänen katseestaan. Hän nousi ja lähti ulos salista. -- Eino, Eino minne sinä menet? huusi rouva Kailo hätääntyneesti tullen eteiseen. -- Mikä mammaa vaivaa? kysyi Eino kummastellen. -- Mihin sinä menet? -- Minun täytyy lähteä vähän asialle, tapaamaan erästä toveria, sanoi Eino epämääräisesti. -- Onko se niin tärkeää nyt, kun on juuri kokous? -- On se tärkeää... ja tuo kokous ei ollenkaan huvita minua. -- Huvita, huvita, aina vain huvi etusijalla. Olisi hauska tietää, mikä ja kuka sinua oikein huvittaa. Kenen luo sinä nyt menet? -- Pitääkö mamman nyt välttämättä tietää jokainen minun askeleeni! Ei mamma tunne minun tovereitani. -- Mutta minulla on oikeus tuntea heidät. Minä tahdon tietää, kenen kanssa minun poikani seurustelee, ketkä ne ovat, jotka riistävät hänet pois minulta. Eino koputteli kiusaantuneesti ja kärsimättömästi kepillään lattiaan ikäänkuin kysyäkseen: vieläkö lisää tuota jankutusta? Mutta äiti veti samassa pojan mukanaan sivuhuoneeseen ja huudahti hänelle äkkiarvaamatta: -- Kuule Eino, sinä et saa seurustella niin paljon neiti Astin kanssa. Se on kerrassaan sopimatonta. Tuollaiset katututtavuudet! Eino seisoi silmänräpäyksen ajan kuin lyötynä. Sitten kuohahti hänessä hillitön viha äitiä kohtaan. -- Neiti Ast on minun toverini, jota minä en salli... -- Pitää tehdä ero hyvien ja huonojen toverien välillä. -- Te vanhan ajan ihmiset, ette te ymmärrä meitä nykyajan ihmisiä. Meillä on eri käsitykset sopivaisuudesta... -- Mutta neiti Astista olen minä kuullut niin paljon pahaa. -- Neiti Ast on toveri, josta mies voi ylpeillä. -- Kenties jokainen yhtä paljon kuin herra Tanne, jolla on ollut kunnia päästää hänet aamulla ulos kamaristaan. Se on totta, minä en ymmärrä teidän nykyaikaista toveruuttanne. Nuori nainen, joka toveruuden varjon alla käyttäytyy miten tahansa! Mutta olkoon meillä vanhan ajan ihmisillä lupa sanoa, että sellainen on huono tyttö, meidän poikamme ei saa olla hänen toverinsa. Äiti oli kiihdyksissä. Poika löi oven kiinni hänen nenänsä edessä ja hävisi ulos. Äiti huokasi: -- Mitä me voimme heille, me äidit! II Mirdja istui erään puistikon penkillä odotellen Eino Kailoa. Hän oli pahalla tuulella. Miten kauan Eino viipyi! Hän alkoi jo hermostua, hermostua koko poikaan. Sen oli hän tuntenut etenkin viime aikoina, jolloin hän yhä useammin oli ollut huomaavinaan, että Eino teki peräti lapsellisen tai naurettavan vaikutuksen. Tai oikeastaan, tämä ei ollut aivan Mirdjan oma keksintö. Hän oli kerran sattumalta kuullut jonkun sanovan, ettei Eino ainakaan ole ollut mukana siellä missä ruuti keksittiin, ja silloin oli hän heti paikalla pysähtynyt, astunut askeleen syrjälle ja lykännyt nenälleen kylmäsydämisen luonnontutkijan suurennuslasit. Ja sen jälkeen näki hän kaikki aivan uudessa valossa. Ensiksikin hän tietysti huomasi, että Eino todella oli tyhmä, mutta hän huomasi lisäksi, että kaikki rakastuneet ovat tyhmiä ja että hän itse oli ollut typeristä typerin luullessaan joskus rakastavansa Einoa. Itse rakkautta oli hän vaan rakastanut, rakastanut jo monta vuotta ja yhtä monta vuotta oli mielikuvitus hahmotellut lemmentrubaduurin kuvaa hänen sielussaan. Sitten oli hän tavannut Einon ja tämän silmät olivat katsoneet häneen kuin palavat hiilet ja keväinen yö oli häntä pehmeässä hämärässä hivellyt... Silloin oli Mirdja tuntenut sydänalassaan jotakin niin outoa ja päässä oli pyörryttänyt kuin huumaus ja aivoissa oli alkanut kyteä suloinen epäilys: kenties on tämä rakkautta? Mirdja oli kulkenut vaiti, mutta Eino oli puhunut. Hän oli ensin kertonut sadun itsestään; se oli ollut hyvin kaunis satu. Sitten oli hän kertonut sadun Mirdjasta; ja se oli ollut vielä kauniimpi. Satu prinsessasta ja loppumattomasta vallasta ja valtakunnasta, satu valkoisen käden kannattamasta valtikasta ja mustien silmien kahlehtimista vangeista. Se oli ollut kuin musiikkia Mirdjan sielulle. Hän oli ummistanut silmänsä ja hänen sydämensä oli lyönyt ja tykyttänyt: näin juuri pitää laulaa minun lempeni trubaduurin! -- Sitten oli Eino suudellut Mirdjaa, yhden ainoan kerran. Silloin oli pyörryttänyt vielä enemmän ja senjälkeen oli Mirdja kulkenut kuin unessa kantaen salaisen syntiinlankeemuksen riemua rinnassaan. Mutta siitä oli jo kauan. Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli herkullinen leikkikalu naisen käsissä. Mutta nyt alkoi Mirdja todenteolla kyllästyä Einoon. Kaikki tuntui niin vanhalta ja ikävältä. Ja lisäksi vielä hautoi Eino aivoissaan jonkinlaisia peräti noloja tulevaisuuden suunnitelmia heistä kahdesta, jonkinlaisia avioliittoperspektiivejä... Ikäänkuin se olisi voinut olla edes mahdollista! Mennä naimisiin, kuten mennään tavallisesti. Mitä se merkitsi? Mennä ensiksikin rukoilemaan Einon vanhempia, joita Mirdja ennakkoluuloisesti halveksi; ja olla sitten aina, aina ijankaikkiseen asti yhdessä Einon kanssa, joka oli lapsellinen ja tyhmä! Ei koskaan! Mitä oli rakkaudella tekemistä kaiken tämän kanssa? -- Mutta kaikki perhepojat ja -tytöt ovat joko tyhmiä tai petollisia. -- Se on ympäristön vaatimus -- ja Einon äiti oli varmaankin ainoastaan sievisteleväinen hupsu. Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. -- Noin, noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan. Laulajatar oli hänestä tuleva, näyttelijätär, maailman lumoojatar, jonka ei koskaan tarvitse keltään mitään rukoilla. Mirdja oli sisäisten mielikuviensa ponnevoimasta noussut seisoalleen, mutta samassa muisti hän Einon ja äkillinen vastenmielisyyden tunne jäykisti hänen sielunsa. Hänen täytyi päästä erilleen tällaisesta rumasta epäoleellisesta suhteesta. Rakkaus, rakkaus; aina vain oli heidän välillään puhetta rakkaudesta! Mirdja sitä ei omannut, tuskinpa Einokaan. Oliko se edes mitään? Tyhmien sielujen onttokaikuinen vaalisana ainoastaan. Sen hän vielä oli todistava. Ja kovana ja ivamielisenä istuutui Mirdja taas odottamaan. Eino näkyi jo tulevan. Hän kulki kiireesti ja hermostuneesti. Kotoinen kohtaus kuohui vielä hänen mielessään. Miten hävytön ja halpamainen tarkoittelevaisuus olikaan ollut alleviivattuna hänen äitinsä sanoissa! Eino hehkui aivan sielunsa sisimpään asti pyhää vihan tulta perheihmisten pikkumaista ja alhaista siveys-oppia kohtaan. Mutta äkkiä viillähti kuin viluinen puukonterä halki hänen sydämensä: mustasukkaisuuden hirveä järkiviisaus nosti päätään. Jos Mirdja todellakin oli ollut Rolf Tannen luona, minkätähden ei hän ollut sanallakaan maininnut käynneistään? Siinä piili jotakin. Rakkauden puutetta vähintäin. Kenties rakastikin Mirdja Tannea ja leikki vain hänen kanssaan, hänen, jolle Mirdja oli kaikki, kaikki. -- -- -- -- Oletko odottanut kauan? kysyi Eino aivan hengästyneenä. -- Olen odottanut ja samalla ihmetellyt, miksi minä oikeastaan odotan sinua, sillä minun ei ollenkaan tee mieli olla sinun kanssasi nyt. Mirdjan ääni oli kylmä ja ärtyinen. Hän rakastaa Tannea, kuiskasi epäilys Einon sydämessä. -- Kenen kanssa sinä sitten tahtoisit olla nyt? -- En sinun, eikö siinä ole sinulle tietoa tarpeeksi! Mirdja närkästyneenä vastasi. -- Mirdja, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi noin tyly ja umpimielinen. Nyt aletaan taas epistola rakkaudesta. No niin, ensiksi: rakkaudella on pitkät tuntosarvet, se on epäilevä ja utelias, puhui Mirdja itselleen. -- Rakastavan pitää siis kertoa kaikki itsestään toiselle, sanoi hän hiljaa ja verhotusti. -- Se on luonnollista. Se joutuu itsestään. Mutta sinä et ole niin tehnyt. Viime aikoina olet pysynyt melkein piilossa minulta ja huhu tietää kertoa, että olet ollut paljon Tannen kanssa, hänen luonansakin. Siitä et ole mitään minulle maininnut. Toiseksi: rakkaus on vakoileva ja raaka, sanoi Mirdja itselleen. -- Oliko se syytös? -- Miksi olet noin kylmä, noin julma? Tunnusta minulle Mirdja: sinä rakastat Tannea etkä minua. Minun luonani et ole koskaan ollut... -- Sinä et ole koskaan pyytänyt minua luoksesi. Sinä et ole uskaltanut. Katso, kuinka minä näen sinut lävitse. Onko se sitten rakkautta, onko se ritaruutta? Pitääkö minua piilottaa? Onko rakkaus jänis? -- Mirdja, Mirdja, sano minulle, että sinä rakastat minua, ja minä uskallan tähtesi kaikki, koko maailmaa uhmata uskallan... -- Myöskin pappaa ja mammaa? -- Älä ivaa, minulle ei ole mitään sinua pyhempää. Murtukoon kaikki, kun sinä vaan säilyt. Kolmanneksi: rakkaus on kerskuri ja kunnoton, sanoi Mirdja itselleen. -- Miksi käytät suuria sanoja, jotka eivät merkitse mitään! -- Eivätkö merkitse! Mirdja, sinun täytyy uskoa minua. Kuule, minä voin tappaa itseni tähän sinun jalkojesi juureen. Uskotko sitten? Neljänneksi: rakkaus on lapsellinen ja hullu, sanoi Mirdja itselleen. Hän naurahti. -- Oh Mirdja, miksi kidutat minua! Älä naura rakkaudelleni! Minä voin kuolla sinun tähtesi. Ja Eino heittäytyi maahan Mirdjan jalkoihin. -- Tarpeeton ansiotyö. -- Minä makaan tässä siksi kun kuolen. Sinä et rakasta minua, sinä et rakasta minua. Minulla ei ole mitään jälellä. -- Nouse ylös! -- Suutele minua merkiksi, että minua rakastat. Kaksi poikaa kulki puiston ohi. He seisahtuivat katsomaan omituista ryhmää ja nauroivat. Mirdja tunsi tumman suuttumuksen kohoavan kulmilleen. Viidenneksi: rakkaus on raukkamainen ja naurettava, laski Mirdja itsekseen kiivaasti polkaisten jalkaa kärsimättömyydestä. Luuliko Eino noin voivansa pakottaa häntä rakkauteen! Rakastaa tuota maassa rypevää hullua! Miten tyhmää! -- Nouse ylös, sinä olet hullu, sanoi hän, hullu! -- Minä kuolen tähän, jos et sinä rakasta minua. -- Nouse ylös! sanoi Mirdja vetäen Einoa kädestä. -- Suutele minua! -- En ikinä! -- Anna minun sitten kuolla. Mirdja tunsi halveksivansa tuota miestä edessään, joka ei ollut mies. -- Sinun rakkautesi tekee sinut hulluksi ja sinun hulluutesi tekee sinut naurettavaksi. Mutta rakastaa naurettavaa miestä! Nainen voi rakastaa paheellista miestä, petollista miestä, miks'ei, mutta naurettavaa -- ei koskaan! Miksi pyydät minulta sellaista, jota ei voi pyytää ainoaltakaan naiselta koko maailmassa! Ja Mirdja kääntyi äkkiä ja meni pois taakseen katsomatta. III Mirdjan oli paha olla, hyvin paha. Hän istui pienessä huoneessaan katsellen merta, joka oli hänen ainainen ystävänsä ja enemmän vielä kuin ystävä: hänen toinen minänsä, hänen parempi syvempi itsensä! Siltä ainakin tuntui hänestä usein. Mutta nyt se oli kuin hänen paha omatuntonsa. Se läikkyi, se tykytti ja löi, se katsoi häneen lakkaamatta väliin mustana ja pehmeänä kuin suru, väliin julmana ja pelottavana kuin ääretön upottava yksinäisyys. Se houkutti suurille, raskaille avaruuksilleen Mirdjan pienen, keveän sielun ja se kasvatti hermoja repelevän kaihomielen. Sitten tuli hämärä. Se kypsytti sen kaihon, keskitti sen keinunnan yhdeksi tunteeksi, tiivisti sen sumut yhdeksi kyyneleeksi. Ja hämärissä itki Mirdja -- -- -- Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä. Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! -- Mitä jos hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä, melkein kuin veli, kuin setä... Mutta rakastaa -- -- --? Ei, sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. -- Sen hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä! Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi, helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys? Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa itseänsä koonnut. Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja. Pimeään, pimeään hän tuijotti... Ainoastaan hänen oman sielunsa silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o. kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui, lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius, jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä, ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia, ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon viisaita asioita. -- Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut -- -- --? -- Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja, heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja, sinä... Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea voidakseen kaikki ymmärtää ja -- parantaa... Ja kun ruokapöydässä puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä, katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä! meillä on eri sielut ja eri siveys! Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi: asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä. Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri siveys! Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta viisitoista vuotias! -- Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla harteillaan ja käsivarret ojennettuina... Yön kuulakkuus vain viilentämässä lemmensairaita sanoja... Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä... Olemattomat oliot vastaavat ja draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni: "Oi kivinen sydän kukkakuoren alla! Noin kaunisko se louhikäärmeen luola? Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus! Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas! Sikiö rietas..." -- Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet läksyjäsi? -- Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja ärsytetty ilme silmissään. -- Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää pedagoogisesti täti Malenius. Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen sielusta, te poroporvarit! Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä ihmistä! Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän käskyjensä kanssa! Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties, että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä uinuvan minän... He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten. Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä. Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu... Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi keinon... IV Rolf istui pimeässä ja poltteli paperossia, kun Mirdja astui sisään hengästyneenä ja koputtamatta. -- No, sepä hyvä, että tulit. Aioin juuri lähteä ulos. Kuten tiedät, on minun mahdotonta viettää näitä pitkiä syysiltoja yksin kotona. Mutta mikä sinua vaivaa? -- Mikä onnellinen sattuma, että olit kotona! Minulla on sinulle jotakin tärkeää kerrottavaa. Minun on niin paha olla, minä olen ollut niin paha... Minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Ja Mirdja kuvasi kaikki alusta loppuun: lyhyen lemmenhuumansa, pitkän epäilynsä ja havaintokautensa, odottamattoman lopun ja oman julmuutensa. -- Sano Rolf, mitä luulet sen kaiken oleva? Onko se rakkautta? Pitääkö minun etsiä käsiini Eino?... Mutta minä en voi pyytää anteeksi, en edes katua, tai peruuttaa sanojani... Hän oli naurettava ja hullu... Tai luuletko, että hän on tappanut itsensä? Luuletko? -- En, sanoi Rolf naurahtaen lyhyeen. Se oli vain penikkataudin pyörrytystä. -- Rakastanko minä häntä? -- Sinun pikkuinen ilkeytesi häntä kohtaan ei sitä ainakaan kiellä... -- Sinä siis luulet, että rakastan?... -- Miksi pyydät minulta vastausta noin vaikeassa yksityiskohtaisessa asiassa? Sinähän tiedät, että minulla on omat piintyneet ajatukseni tämän maailman menosta, ja voi olla sangen vaarallista, että istutan sinuun kaikenlaisia ennakkouskoja ennenkuin itse olet kokenut elämää. Mutta jos nyt kerran tahdot välttämättä tietää, mitä minä luulen... -- Puhu Rolf, puhu! -- Silloin minä sanon: et sinä rakasta häntä. Sinä olet vain vielä tottumaton kuulemaan rakkaudentunnustuksia ja siksi sellainen sinua huumaa näin alussa. Sinä tulet tottumaan kyllä, sen minä ennustan sinulle, sinä tulet kuulemaan niitä koko elämäsi ajan. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen miehet. Tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja tuota keveänä keinuvaa pehmeää hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi. Ja sentään on sinulla miehen voimakas-lentoinen ja rikas henki, jota ei koskaan voi hallita, kuten niitä ikuisesti naisellisia. Sinua ei voi ottaa ja jättää. Sinä tulet olemaan hyvin vaarallinen itsellesi ja muille, hyvin vaarallinen. Mutta älä usko minua, usko ainoastaan elämää! Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi. Ja koko ajan tulet sinä unelmoimaan ruhtinasta, mutta löytämään vain alamaisia, matoja, jotka sinun jaloissasi ryömivät, kuten hän äsken, ja miks'ei, kuten minä, kuten me kaikki... Mirdja kuunteli kuin omaa kuumaa, ylpeää sydäntään. Niin, niin sinä tunnet minut: ruhtinasta minä unelmoin! -- Mutta eikö rakkaus sitten olekaan muuta kuin ylpeä unelma, kuin valhe, kuin haihtuva mielijohde? -- Koe itse, koe itse! Niin kauan kuin ohitse rakkauden kuljet, katsoo se sinuun kuin totuus, mutta heti kun pysähdyt, muuttuu se valheeksi... Mutta miksi minä puhun; minulla on omat piintyneet ajatukseni elämän menosta. Älä usko minua, elä ja koe itse! -- Eikö sitten löydykään elämän-kestävää rakkautta? -- Jos olisit mies, vastaisin sinulle vanhan ranskalaisen laulun sanoilla: "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment, Chagrin d'amour dure toute la vie." Sen, jonka saa, sen jättää ja unhottaa; jota ei saa, sitä suree ikänsä kaiken. Siinä on don Juan tarina, vanha kuin elämä itse ja kenties ei suinkaan sielusi vastaisuudelle aivan vieras. Mutta muista: don Juan saa käsiinsä kaiken, paitsi unelmaansa, rakastamansa saa hän omikseen, ei rakkautta... -- Oletko sinä kokenut kaiken tämän? -- Jotain siitä jo näin vanhana tietää. Silloin kun sinut ensiksi tapasin, olin jo sivuuttanut nuo n.s. nuoren miehen rakkauden-ilot, ne unelmattomat ja hetken-kestävät, mutta sittemmin olen saanut takaisin unelmani, sen saavuttamattoman ja elämän-kestävän -- sinun kauttasi, Mirdja. -- Minun kauttani...? -- Sitä, jota ei saa, suree ikänsä kaiken. Kauniin uskon olet minulle takaisin antanut, saavuttamattomuudellasi... -- Mutta jollei se olisikaan totta tuo minun saavuttamattomuuteni? Jos sinä saisit minut itsellesi, omaksesi, kuten mies saa naisen... Entä sitten? Sinä jättäisit minut ja unhottaisit...? Rolf liikahti kärsimättömästi ja melkein kiivaasti hän vastasi: -- Minähän puhun unelmasta, etkö sinä ymmärrä, vain unelmasta, joka ei koskaan voi eikä saa olla muuta, kuuletko, ei saa olla! Minä olen saanut tässä maailmassa enemmän kuin tarpeekseni todellisuus-arvoista, ne eivät ole minulle enää mitään arvoja. Mutta unten kultaisia niisiä minä tarvitsen, enkä minä kuulu niihin, jotka toivoisivat itselleen taikasauvaa voidakseen muuttaa ne kourankestäviksi köysiksi, -- ellen hirttonuoraa mahdollisesti kaipaa. Ja äsken, en minä puhunut meistä, en itsestäni enkä sinusta, ystävä. Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja voimakkaan, -- ja minä -- minä olen tällainen saakelinmoinen, jota sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä vaatii miehen ja naisen rakkaus. Syntyi pitkä äänettömyys. -- Sitten sanoi Mirdja hiljaa kuin itselleen puhuen: -- Ja kuitenkin on sinussa enemmän voimaa, enemmän miestä kuin Einossa. Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin, miehen tulee hallita naistaan... Ja Mirdjan sielu toisti yhä uudestaan selvää ja kovaa ajatusta: nyt minä sen ymmärrän, minä en voisi häntä rakastaa... -- Onko sinun vielä paha olla? -- Ei, sinä lohdutat minua aina, sinä ymmärrät minut paremmin kuin minä itse. -- Mutta mehän istumme pilkkosen pimeässä. Emmekö lähde ulos vähän vielä puhelemaan? Minun tekee mieleni irroittua itsestäni, tahi toisin sanoen, jutella edelleen roskaa. Tämä pimeä on siinä suhteessa kyllä erinomainen vapauttaja, mutta -- on muutakin varmempaa... He lähtivät ja pian istuivat he ravintolassa, sähkövalossa ja musiikissa. -- Naiset eivät yleensä voi ymmärtää, miksi me miehet istumme kapakassa ja miksi me juomme. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten ihanaa on nähdä sieluja paljaina edessään, puhui Rolf. -- Minusta tuntuu, sanoi Mirdja, kuin ei missään voisi istua niin kahden kuin tällaisessa suuressa hälinässä. Ei seiniä, ei määräävää taustaa, ei mitään muuta kuin sinä ja minä, me kaksi ihmistä ja suuri elämä tuolla ympärillä, kaukana ja sentään niin tiukasti lähellä. -- Oikeastaan tahtoisinkin minä nukkua pois kaikki päivät, nukkua päivät ja valvoa yöt! Silloin me vasta voimme elää, me uneksijat. Me tarvitsemme niin ihmeellisiä asioita elääksemme, me uneksijat! Me tarvitsemme ponnahtaa ylös mielikuvituksen siivillä, rakentaa ilmalinnoja, nähdä niiden syttyvän ja sammuvan usmaisissa äärettömyyksissä, aavistaa maailmoja ihanampia kuin mikään silmä on nähnyt, -- ah, mitä kaikkea me tarvitsemmekaan voidaksemme elää tässä probleemien raskauttamassa maailmassa! Mitä rumempi ja värittömämpi on meitä ympäröivä todellisuus, sitä kiinteämmin tuijottavat sielujemme silmät mielikuviemme kaunomaailmoihin. Ne haihtuvat tosin taas, mutta keveinä ja kimmeltävinä; me emme tapa niitä: emme tee niistä leipää emmekä koeta niitä toteuttaa. Se on niitä varten, jotka eivät osaa uneksia... -- Mutta joilla on kyky tehdä työtä. -- Tylsämielisten kyky! Kyllästymätön kyky hankkia itselleen loppumattomia pettymyksiä! -- Eikö uneksija sitten voi lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, eikö hänkin voi pettyä? -- Epäilemättä, juuri uneksija on luotu lankeamaan lennostaan. Maljasi!... Ja sinun suostumuksellasi, Mirdja, pidän minä nyt puheeni loppuun. Se on yhä vaan heistä, joita minä uneksijoiksi kutsun. -- Kaikki ovat he arkahermoisia kuin mimosat ja monimutkainen on heidän sielun-elämänsä. Tuhatta tuntematonta vivahdusta se sisällään kätkee, tuhatta hourun-outoa raffineerausta, joista ei tusina-ihminen tiedä mitään. Kasvihuone-taimia he ovat, luodut aukeamaan keinotekoisessa kosteassa lämmössä, eksoottisten kukkien päihdyttävässä läheisyydessä, solakoiden palmujen suojassa, johon ei milloinkaan mikään raaka viima ole päässyt tunkeutumaan. Täällä meidän koleassa ilmanalassamme tarvitsevat he alati peitettä ja varakattoa, ja siksi he kulkevatkin läpi pitkien talvien Mefiston punainen narrinkaapu hartioilla ja kaikki-ivaavan epäilijän nihilisti-naamari kasvoillaan. Mutta silloin kun me tahdomme sen nostaa, sanomme me: kippis! Ja silloin me, jotka muuten olemme ne maan pienimmät, olemme voimakkaita kuin kirkas tulenliekki, joka puhdistaen iskee noiden tympeiden ihmisten sinisen veren läpi. Sillä hekin iskevät meihin aina, aina, ja heidän valheensa kalahtelevat meidän päämme päälle kuin sapelin iskut. Mutta me olemme kaikki lyöneet poikki yhteiskunnan hirvittävän Medusapään ja meillä on kaikilla oma Pegasuksemme, joka rajuna kiitää yli Medusan ruumiin. Tällaisina hetkinä se juuri kiitää! Ja mitä painaa koko ijäisyys tällaisen hetken rinnalla! Eikö se anna voimaa kestämään elämän harmautta ja kurjuutta, näkemään nälkää ja käymään repaleissa ja kantamaan ilolla hulttion ja heittiön nimeä! Tuon loiskansan vuoksiko, joka miljoonina samanlaisina eksemplaareina ryömii samanlaisiin koteloihin, senkö vuoksi kannattaisi uhrata tällaiset hetket! -- Sinä et ole tyhmä mies, Rolf, sanoi Mirdja. Voit lyödä kortit sekaisin, jos tahdot, ja huikaista paradoksaalisilla sanaleikeillä... Ja sitten on sinussa jotakin välitöntä, mukaansa tempaavaa paatosta välistä... Se pulppuaa esiin kuin runo... -- Kuin kiusatun katkeruus... -- Miksi et huuda ulos tuota kaikkea? Miksi et ole ruvennut sanomalehtimieheksi, niin pyörittelisit kynäsi kärjellä koko yhteiskuntaa kuin vieterivauvaa vain...? -- Ja sinä, miksi et ole ruvennut jonkun ruhtinaan tai diplomaatin rakastajattareksi jollakin sopivalla historiallisella aikakaudella, niin pyörittelisit koko tätä pientä maapalloa pikkusormesi ympäri! -- Mutta ruveta yhteiskunnan palvelukseen ja pyöritellä sitten! Oh, se on sangen vaarallista peliä. Yhteiskunta on kuin mukaansa vetävä pyörre, kuin kiusaaja, kuin: "tämän kaiken annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja rukoilet minua." -- Ja luuletko, että mitätön sanomalehtimies jaksaa sanoa: "mene pois minun tyköäni perkele!" Ei, hän on vain laumarakki, joka nuolee käskijänsä kättä, karkaa kiinni, kun usutetaan ja haukkuu niin, että ääni on käheänä. Järjestetty rakkisysteemi on sanomalehdistömme. -- Minä ajattelin jotakin aivan muuta. Ajattelin yksilöä, joka säkenöivien sana- ja ajatusleikittelyjen häikäilemättömässä asekäyttelyssä saisi tilaisuuden nauttia itsestään. Haavoittaa, ärsyttää, masentaa ja voittaa kiihtynyt vastustaja tyyneydellä ja ennenkaikkia halveksinnalla ja pysyä itse haavoittumattomana, se olisi sentään omanvoiman-tunnon ihanaa, itsekästä nautintoa. -- Se olisi ideaali. Mutta tiedätkö, mikä on yleinen laki, ja yleiset lait ovat aina epämiellyttäviä ja raakoja! Emme me vielä ole niin kehittyneitä, että voisimme pysyä tuollaisten yksilöllisten erikoishienouksien kannalla. Mutta omanvoimantunnosta ei tosiaankaan silti ole puutetta, ikävä kyllä! Päinvastoin luulee jokainen olevansa sankari, kun hän vain oikein osaa temmeltää poroporvarillisessa innostuksessa, mauttomissa typeryyksissä ja turhuuksissa kuin klovni ikään. Ajattele tätä: olla klovni ja tuntea itsensä sankariksi! Tai ehkä he kaikki ovatkin marttyyreja, jotka ovat alkaneet ihannoivina ja uljaina, mutta kumartuneet ylivoiman alle. Se on inhimillistä! Minä en tahdo sanoa heistä pahaa. Minä paljastan pääni kaiken inhimillisen edessä. Me useimmat kuolemme voitettuina... ja kun minä ajattelen itseäni...! Valehtelemista ja näyttelemistä se yhteiskunta sittenkin ensi sijassa vaatii virkamiehiltään, ja piru vieköön, kyllä minä osaisin sitä! Minä puhun totta nyt ja ensimmäinen totuus on se, että minä aina valehtelen ja toinen on se, että minä olen erinomainen näyttelijä, mutta jos minun pitäisi sanoa kaksi sanaa näyttämöltä, tekisin fiaskon. Sepä se! -- Mutta sinä "pikku Mirdja", sinä et hutiloi mimiikeissä. Muistojen malja! -- Mistä se johtuu, että me kaikki valehtelemme ja näyttelemme, silloinkin kun emme tahdo sitä? sanoi Mirdja ajatuksissaan. -- Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä, että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin: siksi että kasvatus on naisen käsissä. Pois pitäisi kasvatustoimi otettaman naiselta, joka paitsi typeryyttään ei voi lapselle antaa mitään muuta kuin sen ainoan suuren ominaisuuden, jonka hän itse omaa: petollisuuden ja petollisen maailmakatsomuksen. Valheessa hän lapsensa tuutii, valheessa rukoilee hänen kanssaan, valheessa häntä kurittaa ja kiittää, valheella vyöttää ja ympäröi. Kysy vielä, miksi yhteiskunta on suuri valhe! Tai etsipä esiin yksikin nainen, joka ei uskoisi ainoaasen autuaaksi tekevään yhteiskuntaan ja koko sen narripeliin: konvenanssin korkeaan siveyteen, pappien jumalaiseen oikeaoppisuuteen ja kaikkiin mahdollisiin juhlamenoihin, asteikkoihin, traditsioneihin ja ennakkoluuloihin, mitä ikinä maailman alusta pitäen on kehityksen tielle karissut. Ja ne säilyvät niin kauan kuin naiset saavat kasvatusvaltikasta pitää. Sinä Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta. -- Jos siitä kannattaa kiittää, sanoi Mirdja surullisesti. Minulta puuttuu jotakin, jotakin aivan olennaista ihmiselle, sen olen aina tuntenut. Minä en tiedä millaiselta tuntuu, kun omistaa äidin ja isän... Ja sen tietää yksin jokainen luontokappalekin, mutta minä, minä en ole milloinkaan heitä nähnyt... Millaiselta tuntuu, kun on äiti...? Sinä olet orpo kuten minä, mutta sinä muistat vanhempasi, niin olet sanonut... Oi Rolf, kerro minulle jotakin äidistäsi! Rolf muuttui äkkiä hyvin vakavaksi. -- Se on surullista, sanoi hän hiljaa. -- Minun äitini oli hyvin onneton. -- Oliko hän sinulle lempeä? -- Oli, hyvin lempeä... -- Miksi oli hän onneton? -- Se oli kohtalo... He vaikenivat molemmat. -- Minä olen aikonut kertoa sinulle joskus, millaiset he olivat, minun isäni ja äitini, jatkoi Rolf, ja voinhan sen tehdä juuri nyt. He olivat kuin minä, näetkös... Se on isän perintöä tämäkin! -- Hän kohotti lasiaan. -- Minä olen kyllä siitä sinulle jotakin maininnut. Ja äidistäni on minulla vain yksi vallitseva kuva, yksi muisto, sellaisena kuin hän oli kuollessaan. Jo eläissään oli hän kuoleman kuva, kalpea, kärsivä ja äänetön, kuten useimmat salaiset amatööri-sairaanhoitajattaret, joita ei suinkaan tässä elämässä ole vähän niitäkään... He vaikenivat jälleen. -- Millaiset mahtoivat olla minulla isä ja äiti! virkahti Mirdja pehmeästi. Jossakin luulen kuulleeni kuin äänen varjon, kuin kuiskahduksen, ettei isäni olisi ollut aivan viisas kuollessaan. Jospa hän eläisi, että minä voisin jakaa hänen hulluutensa! Usein juuri kun tunnen olevani setääni niin äärettömän lähellä, säpsähdän äkkiä kuin aavistusta: toisenlainen oli minun isäni. Parempi ja viisaampi ei hän tosin voinut olla... mutta hänhän olikin vain hullu... He olivat käyneet vakaviksi. -- Miten paljon roskaa olen puhunut sinulle taas tänäkin iltana, naurahti vihdoin Rolf. Minä nautin siitä, että joku minua kuuntelee. -- Paljon viisasta sinun puheessasi piilee ja usein on niissä minulle jotakin uutta, mutta usein, hyvin usein, tiedätkö, keksit sanoa juuri sen, mitä minä tunnen, puhui Mirdja. -- Kaikki viisaus maailmassa on hyvin vanhaa ja sentään eivät ihmiset viisastu. Lue Salomonin saarnoja ja sananlaskuja! -- Onneksi eivät ihmiset elä viisauksiensa mukaan ja se on sentään suurin viisaus. He nauroivat. -- Minun seurani ei ole sinulle terveellistä, sanoi Rolf; minä olen vain vanha roisto. -- No, minä olen sitten vähän nuorempi roisto; tekeekö se mitään? -- Kenties. He vaikenivat taas. He olivat jo tulleet ulos ravintolasta ja kulkivat äänettöminä pitkin katua. Mirdja koetti kuvitella mielessään, millaisilla silmillä häneen Rolfin äiti katsoisi ja -- hänen oma äitinsä... Ja millaiselta mahtoi tuntua niistä, joilla oli hyvä ja hellä äiti, mutta joka ei ymmärtänyt lapsensa sielua... -- Tiedätkö, että minusta puhutaan paljon pahaa? kysyi Rolf, heidän jo ollessaan Mirdjan kotiportilla. -- Tiedän... -- Tiedätkö, että sinusta itsestäsi puhutaan pahaa minun tähteni? -- Tiedän. -- Ne ovat naiset, jotka puhuvat. -- Mitä se minua liikuttaa; minulla ei ole äitiä, joka kärsii... -- Sinä olet ihmeellinen nainen... He hyvästelivät ja Mirdja nousi hitaasti ylös portaita huoneeseensa. V Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi! -- Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut. Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!... Mirdja irroitti vaatteensa ja antoi niiden luisua alas vähitellen. Lopulta makasi hän aivan alastomana punaisella peitteellään. Hän antoi silmänsä seurata omia piirteitään, nosti jalan toisen päälle ja nautti nähdä, miten valkean varren aaltoviivat hienoina ja ylhäisinä soljuivat nuorten jäsenten keveään kukkeuteen. Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen... Se lievittäisi itse-ihailuni tuskaa. -- Näin ajatteli tyttö. Mutta sitten vähitellen ajatukset seisahtuivat, väsyneet aivot tekivät työlakon... Tylsänä tuijotti Mirdja seinään, valkeaan seinään... Yht'äkkiä huomasi hän siinä pienen, aivan pienen punaisen pilkun. Hajamielisenä tarkasti hän sitä lähemmin. Se oli pieni tulipunainen hämähäkki, joka kiertelehti ja keinui näkymättömässä langassaan... Se oli kuin veripilkku. -- Olikohan Eino sittenkin tehnyt itsemurhan -- -- --? Nyt näki hän toisen pilkun ja vähitellen näkyi niitä kymmeniä ja yhä uusia kymmeniä. Ja kaikki alkoivat ne liukua alaspäin, hitaasti ja varmasti ne laskeutuivat lankojaan pitkin... Mirdjan yli ne tahtoivat seittinsä vetää, hänen kauniiseen ruumiiseensa petohampaansa iskeä ja imeä hänen kuuman, levottoman verensä kuiviin... Punaisia täpliä, verisiä täpliä koko huone täynnä -- -- -- Ne tulivat jo, tulvivat ylitse, sitoivat, imuhampaansa iskivät, kangistivat liikkumattomaksi -- -- -- Se oli kuin kuolema... Ensi kertaa elämässään oli Mirdja painajaisen kourissa. Punaiset hämähäkit painoivat hänen rinnallaan. * * * * * Yöllä näki Mirdja unta kalpeasta naisesta... Se tuijotti häneen lakkaamatta ja sen huulet liikkuivat, mutta Mirdja ei kuullut, mitä se sanoi. Mutta hän ymmärsi, että se oli Rolfin äiti, joka oli tullut häntä soimaamaan -- -- -- Juoppous on yksi seitsemästä kuoleman synnistä ja sinä et kertaakaan ole varoittanut Rolfia. Mitä olet tehnyt hänen hyväkseen? -- Mutta Mirdjalle tuli hätä sieluun ja hiki helmeili hänen otsallaan. -- Minä olen juonut puolet, hän vastasi, jottei Rolf saisi niin paljoa. -- -- Mutta silloin vääntyivät naisen kasvot kauheasti, ne muuttuivat kieroiksi ja rumiksi ja silmät sammuivat absintti-vihertävään sameuteen ja hän alkoi huutaa huuhkajan äänellä huu huu huu huu -- -- -- Mirdja parkasi ja heräsi. VI Seuraava päivä oli sunnuntai. Mirdja oli väsynyt, hänen otsallaan lepäsi kuin jotakin raskasta ja mietekypsää, ja kuitenkaan ei hän vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin virkeäksi ja elämänkykyiseksi kuin nyt. Joka ainoa solu hänen ruumiissaan nytkähteli ja pisti kuin sähkökosketus, jollainen hermo hänen elollisessa aistipiirissään paisui villinä ja väkevänä. Vaihtelun ja uutuuden himo, tuntemattoman elämän ikävä poltti jokaisessa jäsenessä kuin pakottava vallanvietti. -- Minä olen vain näyttelijätär, sanoi Mirdja itselleen, mutta hyvä näyttelijätär. Minulla on tunteita sekä taivaan että helvetin varalle; minulla on keinot pakottaa teidät kaikki jalkoihini! Oliko hän paha nyt? Sitä hän ei tiennyt. Hän oli aina ollut sellainen, -- ei koskaan yhtä hyvä kuin muut hänen ikäisensä nuoret tytöt. Kuin salaisella ylpeydellä ajatteli Mirdja itseään. Hän oli aina ollut näin turmeltunut ja toisenlainen kuin muut. -- Jo lapsena ajatteli hän usein pahoja ajatuksia ja tunsi tunteita, jotka eivät olisi sopineet nuoren sielun ohjelmaan. Hän luki huonoja kirjoja ja hänen mielikuvituksensa lensi rohkeasti korkeimpienkin aitausten yli. -- Ja hän muisti, että aina silloin, kun hänen mielensä kuohu oli ollut vaarallisin, oli hänen suurin ilonsa ollut leikkiä lasta: katsoa ihmisiin suurin ja kirkkahin silmin, viattomasti ja totisesti, ja vetää lapsi-rakkaiden ohikulkevain huulilta ihailun huudahduksia. Sillä Mirdja osasi laittaa silmänsä monenlaisiksi, sellaisiksi, että ne nauroivat pinnallaan kuin keltaiset harakankukat kedolla tai että ne päilyvät syvinä ja liikkumattomina kuin mustat metsälammet tai räiskähtelivät epätasaisina säkeninä kuin raketit yöllisellä taivaalla. Ja silmillään leikitteli Mirdja, kuten muut lapset leikkivät irtonaisten lasipallojen ja kiiltolelujen välkähdyksillä, mutta arasti ja salataitavasti hän kujeili, lipuen aina pois tarkastajan käsistä kuin valhe, kuin varjo ikään. Vasta kun hämärät hiipivät ja yksinäisyys yöpyi ympärille lempeänä ja ymmärtävänä vaitiolona, vasta silloin uskalsi Mirdja avoimesti ja mielin määrin leikkiä itsensä kanssa. Silloin uskalsi hän antaa mielikuvilleen elämän. Hän lausui pahat ajatuksensa ääneen ja salli eleitten näytellä pahoja tunteitaan. Ja hän nautti, nautti kuunnella oman äänensä hiveleviä toisintoja; sairaalla himolla nieli hän omat sanansa... Itse oli hän näyttelijätär ja itse oli hän oma yleisönsä. Peilistä seurasi hän liikkeittensä ja väriensä sopusuhtaisuutta ja niinpä hermonautinto ja tunneherkkyys sulivat yhteen omituiseksi aistilliseksi henkevyydeksi, joka olisi ollut kuin täydellisesti onnellistuttava päihtymys, ellei se niin kipeästi olisi huutanut tunnustusta, tunnustusta... Tämä oli kaikki Mirdjan sisällistä sielun mysteriaa ja se ulottui niin pitkälle taaksepäin ajassa kuin Mirdja muisti. -- Mutta nyt oli Mirdja jo vanha, paljon vanhempi kuin muut hänen ikäisensä tytöt. Ja kehitys ei ollut seisonut paikallaan. Pahat ajatukset olivat käyneet vielä pahemmiksi, vaaralliset tunteet vielä vaarallisemmiksi ja huuto vielä kipeämmäksi hänen rinnassaan... Nytkin tunsi Mirdja kummallista kuumetta sielussaan. Hulluina ja rajupäisinä hyppivät kaikki pahat ajatukset kuvittelun kourissa: ne vaativat todellisuutta. Hänen olisi tehnyt mieli jotakin oikein hurjaa, kauheata, uhkarohkeaa... tehdä pahaa ja nauttia. Oh, mitä kaikkea hän osaisikin! Pettää, pettää nuo typerät ihmiset kaikki... Hän olisi heille kuin koetus, kuin kiusaus... Hän pitäisi kymmenen rakastajaa yht'aikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa bakkanaalia-juhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen hirvittävän ihanassa hekumassa. Ja hän suutelisi heitä kaikkia, hymyilisi heille petoksensa suureksi, järkkymättömäksi, ainukaiseksi totuudeksi... Niin hän myrkyttäisi heidät syleilyllään ja uuvuttaisi verkkoihin katseensa kaarilangoilla... Sitten... hän antaisi heidän mennä, -- tai ei -- keskellä kylmää ja kirkasta aamupäivää heittäisi hän heidät ulos orgiahetaleissaan kalpeina ja näivettyneinä, ja sitten he saisivat kiertää pitkin maailman katuja kuin naurettavat narrit... mutta Mirdjalla olisi heidän sielunsa... Sillä hänelle oli annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän oli luotu sitomaan sieluja. -- Sen oli Rolfkin tunnustanut... -- Oh, miksi minä en saa leikitellä uhmaa kuoleman ja hekuman välillä? Mirdjan koko olemus rukoili ja huusi sairasta nautintoa, kiihkeää, villiä aistien päihtymystä ja hengen keveää herkullista leikittelyä; hänen vehkeily-älynsä vaati käyttöalaa... Mirdja kitui siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta tehdä niin paljon syntiä kuin hän olisi tahtonut; mutta hän kitui vielä enemmän tietoisuudesta, ettei hän tilaisuuden tarjoutuessakaan olisi voinut toteuttaa mielikuviensa ihania rikoksia. Ne olisivat vaatineet paljon julmuutta ja Mirdja tiesi olevansa pohjaltaan hyvä. Oi kuinka kalpea ja voimaton oli hyvyys! Ja Mirdja rakasti nautintoa ja voimaa... Mirdja raukka! Ja sitten olisivat hänen syntinsä vaatineet alkuaikojen hillitöntä, purkautuvaa intohimoa. Mutta Mirdja tiesi, että jos elämän kuumat orgiat olisivat häntä nyt juuri kutsuneet, olisi hän tuijottanut niihin liikkumattoman kylmänä ja korkeana kuin pohjantähti... Miksi ajatella aina, punnita aina? Sellaisilla taipumuksilla ajatella ja punnita!... Mirdja raukka! Mirdja painoi kuumaa päätään ikkunaruutua vastaan ja hänen rinnastaan nousi hiljainen huokaus kuin rukous... Ihana mahdat olla, elämä, rikkaiden riemujesi ja suurten surujesi soitossa, kiihkeässä tyhjyyden kammossasi! Ihana elämän kirvelevä kirjoitus ihmisen sydämessä! Mutta se oli sunnuntaipäivä ja tuhansissa kirkoissa laulettiin: "Ylentäkää sydämenne Jumalan tykö" -- ja harras seurakunta vastasi: "me ylennämme sydämemme"... Mirdja raukka! Madrigal-novelleja RESITATIIVI Tulkaa elämän suuret tulet, palakaa kaikki! Räiskyen ja loimuten palakaa kuin irrallaan kiitävät valkeat! Pudotkaa päälleni riemut ja surut kuin kuumat tähdet syystaivaalta, kuin keltaiset lehdet syysmetsästä. Sillä yli muun minä syksyä rakastan, syksyä, jolloin kaikki katoo ja sammuu, kukkii ja lakastuu, hehkuu ja kalpenee samassa silmänräpäyksessä. Joka syksyn on elänyt, on elämän elänyt. -- Niin syty minun sydämeeni, rakkaus, vaikk'et olisikaan muuta kuin yhden aamun sarastus, yhden yön tähdenlento, yhden kukkasen haihtuva lemu; niin kuin et muuta olekaan. Vedä minut syliisi, sinä suuri syväsyinen elämä, niinkuin minä sinut vedän polttavalle povelleni! Ja sitten satakoot ylitseni tummanpuhuvat laakerit ja salatuoksuiset myrtit, satakoot sekuntiseppelinä otsalleni. Sillä seppelöidyksi tahdon minä tulla, kuten valtiatar, sillä minä olen syntynyt valitattareksi. Ja kasvakoot maasta alttarit ja nouskoot uhrisauhut minun takanani: te palvelette kohtaloanne, kun minua palvelette. Sillä minä voin sanoa teille, että minä olen teidän kohtalonne, mutta te ette voi sanoa minulle, kuka on minun... Ja niin olen minä viisaampi teitä ja voimakkaampi, olen siksi, että minä uskallan epäillä kaikkea, vaikka minun sieluni onkin kuin yksi ainoa väreissä ja sävelissä sykähtelevä solu. Olen siksi, että te elämänne ytimellä sitä solua elätätte... Mutta te kuivetutte ja kälvetytte ja näännytte nälkään, sillä minä olen ainoastaan aarnivalkea... Mutta teissä on kullankaivajain taikauskoa, te aavistatte virvan alla pohjattomia aarteita, te turmioon vihityt, te onnelliset onnettomat kohtalon käsissä! Tulkaa kaikki minun luokseni, te aarteiden uneksijat! Minä vilkutan ja viittaan ja vedän teitä itselleni, sillä teidän kauttanne tulee minun luokseni elämä. Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni. ALLEGRO APPASSIONATO Mauri Etso on voimakas, varma ja eheä, lemmessään verenväkevä ja kiihkeä. Mirdja on soleva ja notkea, kuuma ja kiertyvä kuin itämaan villi viini. Hän tahtoo nauttia ja hän nauttii. Hän tahtoo kokea elämää lemmen henkäilyssä ja hän antautuu sille. Hän himoaa hetkien huumaa ja hän antaa niiden puristautua värähtelevän elämänjanoisen sielunsa ympärille villillä syleilyllään. Mutta Mirdja on nainen ja rakastaa voimaa. Ah, miten suuresti hän nauttii tulla nostetuksi väkevillä jätin käsivarsilla, nauttii tulla johdetuksi, talutetuksi kuin lapsi, sylissä kannetuksi kuin itsetiedoton halpa rakastajatar ja tuntea silloin, miten hiipii fyysillinen heikkous sormenpäihin asti suloisena raukeutena... Ja Mauri Etso sanoo Mirdjalle: "Sinä tulet tänä iltana sinne ja huomenna sinne..." ja kuin taipuva vesa on tyttö. Ihanaa on Mirdjasta miehen rautaisen tahdon hypnotismi, ummessa silmin hän tottelee, kuin päähän on hänelle noussut naisellisen heikkouden hekuma. Hulluja huutaa hänen sairaan nautinnonhimon päihdyttämä sielunsa Etsolle: -- Rääkkää minua, potki minua, kuluta minut kuoliaaksi! Syö minut pala palalta! Ole kuin temppelin ryöstäjä, pyhien solvaisija ja rosvo! Ole julma ja väkevä ja omaasi etsivä ja vie minulta kaikki, jotta tuntisin suuren myrskyn kulkeneen ylitseni! Vastauksesi hyväilee Mauri Etson silmä Mirdjaa kuumasti ja käskevästi ja Mirdja on onnellinen. Kuin houretta, kuin unien kestipitoa on hänen elämänsä Mauri Etson rinnalla. Mutta Etso ei ole mikään uneksija ja lyhyitä ovat aina unien uhkuvat kestipidot. -- Tämä on houreesta heräämisen historia: -- Sinä olet siis minun, ijät päivät minun? kysyy Etso tavallisella itseluottavalla käskijäuskollaan. Pilvi kohoaa Mirdjan otsalle: oliko jo lopussa välitön tunnenarkoosi ilman kyselyä eilisestä ja huomisesta? Tämä kuulosti melkein kuin kutsumus järkeis-saivarteluun, kutsumus sotaan... Ja äkkiä on Mirdjan sielussa jotakin muuttunut ja hänen korviaan viiltää sanojen kova, säälimätön lemmenvaatimus. Viivähtäen hän vastaa: -- Minä olen sinun nyt... -- Minä tiedän sen, mutta tahdon tietää enemmän. -- Etson silmät katsovat pistävinä. -- Niin minäkin, mutta minä en tiedä muuta, Mirdja loukkaantuen vastaa. -- Mistä tuo varovaisuutesi? Miksi säikyt kohtalomme ijäisyyttä? Siinä se taas oli tuo kauhea ontto sana "ijäisyys." Poroporvari-sielujen vaalilause, niiden, jotka eivät ymmärrä sekuntien tunne-ijäisyyttä, silmänräpäysten ihanaa kauneusmusiikkia! -- Mauri Etson komea, kookas olento lyyhistyy Mirdjan silmissä äkkiä tinkiväksi tusinasieluksi, pitkäsormiseksi onnen juutalaiseksi, ja kuin taikakosketuksesta herää hänessä taas se entinen, se oikea Mirdja, ylpeämieli ja voimakas, joka keveällä ylimielisellä halveksinnalla miehiä hallitsee -- kuten heikompia hallitaan. Etso onkin vain tavallinen mies, yksi noista heikoista, muistaa Mirdja, kun hän muuttaa ryhtiä ja lausuu: -- En tahdo leikkiä totuuden kanssa. Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin, pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento... Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys... täytyi hyväillä hänet entiselleen, suudella hänet taas naiseksi... Ja sulkien Mirdjan syliinsä puhuu hänelle Etso: -- Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi, älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus! -- Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää Mirdja työntäen Etson pois. -- Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni iva leikkii kylmillä huulilla. Pahasti silloin kuohahti Etsossa: -- Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä edes, mitä se on... Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit puristuksissa oli puhunut... Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä, brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne... Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot! Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä, täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla... Ja vallaton riemu tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies päästään hölmöksi kuin koulupoika! -- Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan tyynesti, aivan intohimottomasti: -- Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia. Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään, sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa? Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei jaksanut nähdä sen lävitse sieluun. -- Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta kertaa muille... Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja katkerasti. Mirdja naurahti. -- Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?... -- Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden kokemuksen nojalla. Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä... koe-eläimenä... Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen, luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. -- Hän sanoi melkein jyrkästi: -- Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään... -- En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä. -- Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi, että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva. -- Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja antaa aina...? -- Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa. Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme... -- Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä, eikö se ole sinulle mitään? Mirdjasta tuntui kuin olisi toinen huutanut hänelle: koirani, mun koirani, eikö sinulla olekaan koiran luonnetta! Mutta viisastelu oli nyt kerran käynnissä ja hän huomasi kyllä, ettei se lainkaan pysynyt loogillisuuden rajoissa, mutta vähät asioista, asenne oli tässä pääasiallista, repliikkien täytyi jatkua ja hän vastasi: -- Se on minulle juuri kaikki. Mutta todellisesti uskollinen itselleen ja ympäristölleen on vain se, joka aina hetki hetkeltä, päivä päivältä, vuosi vuodelta kunkin sekunnin totuuden uskaltaa elää ja tunnustaa. Elämän kehitykselle uskollisena oleminen on korkein uskollisuus. -- Mirdja, sinä vaihdat ja sekoitat käsitteet. Uskollisuutta on se, joka samanlaisena ikuisesti pysyy, uskottomuutta se, joka hetken kera häviää. -- Lyhytnäköisiä yhteensovituksia, valheellisia muotoja, joita palvellakseen ihmiset ovat itseltään itsekunnioituksen riisuneet ja elämältä sisällön varastaneet; ikäänkuin ei ikuisuus olisikaan vain häviävien hetkien saattoa ja ikäänkuin ei hetki jaksaisi sisältää ikuisuutta. Mutta tyhmät, sokeat ihmiset, mitä he tekevät? Odotellen ikuisuutta heittävät he pois hetken toisensa perästä elämän ala-arvoisina murto-osina, kunnes he siten ovat heittäneet pois koko elämänsä, siis koko inhimillisen ikuisuutensa ja tehneet siitä sisällyksettömän tyhjyyden. Tai sitten ottavat he tosin vastaan hetken ja sen sisällön, mutta eivät ymmärrä antaa sille ikuisuus-arvoa ja siten katkovat he palasiksi ihanimmat langat, joista se kudotaan. Tämä kaikki siksi, ett'eivät he tiedä että hetki ja ikuisuus ovat erottamattomat... -- On tosiaan vaikea keksiä järkeä sinun pitkästä sanatulvastasi, mutta se ei ole sinulle viaksi luettava, päinvastoin se todistaa vain, että sinä olet nainen ja... -- Se todistaa vain, että sinä olet tyhmä. -- No niin, ei maksa sinun kanssasi ruveta kiistelemään pitemmältä. Mutta mitä sinun viimeiseen vertaukseesi tulee, tahtoisin siihen lisäksi sanoa vain yhden seikan, sen nimittäin, että ei ole elämän kudosta koskaan kirjavista, sieltä ja täältä haalituista katkelmista paikattava, yhdestä ainukaisesta jatkuvasta langasta on se kudottava, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Mutta niinkuin jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan, vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. Heitetään pois kaikki filosofeeraukset. Mitä se hyödyttää? Me olemme taas kuin ennen ja sinä olet taas sama kuin ennen; minun rakas villi viinipuuni, niinhän? Ja minä lupaan sinulle, armas, että koko elämäni tahdon sinun olentosi säikeistä kutoa, yksinomaan sinusta ja sinulle. Kaiken, kaiken saat, mutta kaiken tahdon minä myös omistaa, kuuletko, kaiken. Minun rakkauteni vaatii, että sinäkin elämäsi kankaan kudot minusta, aina ja ainoastaan minusta... Tunnetko sinä rakkautta: kaikki tai ei mitään! -- Kaiken saan, sanot... mutta onko sinulla sitten minulle muuta annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla ivalla puhui. -- Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle" voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa rakastanut. Ah, miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka lupaatte kutoa koko elämänne yhden ainoan naisen epätäydellisestä olennosta, joka kumminkin aina on kohdattava järjen ja ajatuksen ulkopuolella! Miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka olette kokonaan unohtaneet pois hänestä ihmisen! Se on mukavinta, niin, tietysti. Teidän rakkautenne saa määrätä ja vaatia, ja nainen saa sen arvaamattoman onnen totella teitä. Ja niin murhaatte te hänessä vähitellen ihmisen. Mutta minun ihmiseni tahtoo elää ja tiedätkö, mitä se sinulta vaatii voidakseen yksinomaan sinun kauttasi elää: sinun pitää unohtaa, että olet uros ja olla ensi sijassa ihminen ja sellainen ihminen, joka samalla on nero ja yhdistää itseensä maailman kaiken henkevyyden, viisauden, rikkauden ja voiman, sanalla sanoen koko elämän, sillä ainoastaan avaran maailman ja kuohuvan elämän ytimistä voi minun ihmiseni elää... mutta sinä olet raaka ja typerä... -- Backfish-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko elämänsä ijän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri siksi, että olet "nainen", vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti vainoat. -- Sinulla ei ole minulle mitään anteeksi-annettavaa etkä sinä voi minua koskaan ymmärtää. Mene niiden luo, joita sinä voit sekä ymmärtää että anteeksi-annolla armoittaa... maailma on täynnä naaraita! -- Mirdja, Mirdja, sinä olet hullu, sinä... -- Oh, älä jatka, minäkään en jatka enää. Kaikki oli vain leikkiä, mutta sinähän et pidä leikistä... niin että paras on kai lopettaa. -- Niin, minun täytyy tunnustaa, että en pidä myrskyisistä kohtauksista naisten kanssa. Parasta on siis, että väistyn siksi aikaa, kunnes sinun ajatustesi pahin ryöppy on rauhoittunut. -- Sitä saat turhaan odottaa. -- Se olisi vahinko. Mutta minä en nyt ota asiaa näin vakavalta kannalta. Niinkuin sanottu, olen minä siitä välittämättä ja koetan asettua sinun kannallesi. Merkiksi siitä, että kaikki on taas ennallaan, tulet sinä sitten minua hakemaan. -- Sitä saat turhaan odottaa. -- Minä odotan. Ja Mauri Etso kumarsi keveän jäähyväiskumarruksen niinkuin yhden päivän erolle kumarretaan. * * * * * He seisoivat kauan, seisoivat liian kauan toistaan odotellen kuin kumpikin omassa päässään siltaa. -- Ja kun sitten eräänä päivänä, jolloin vanha ylpeys jo oli ehtinyt haihtua, Mirdja vihdoinkin alkoi katsella tietä edessään, huomasi hän, että silta jo oli nostettu pois ja outo hirvittävä kuilu ammotti heidän välillään. Silloin käsitti hän, että kaikki oli lopussa ja hän rupesi murehtimaan Etsoa, kuten ihmiset kuolleitaan murehtivat, hillityin ja painavin ajatuksin... Hän koetti selvittää itselleen elämän ja kuoleman kummallista yhtymää, mitä kaikki oli ollut ja miten kaikki oli tapahtunut... Hän oli tahtonut kokea elämää... Hän oli luullut, että kuumista sieluista ja kuumista suuteloista voi nauttia melkein kuin herkullisista illallisista ja sitten unohtaa ne. Hän hölmö, vaikka elämä ei ymmärtänyt leikkiä... Ja niin oli hän antautunut seikkailemaan Mauri Etson kanssa. Miksi juuri hänen? Hän oli uusi kokemus, ja sitten oli hän niin miehekäs ja Mirdja oli niin kuoleman-kyllästynyt Einon naisellisen hiutuviin lemmenlaarituksiin... ja samoin filosofeerauksiin Rolfin kanssa... nehän olivat vain filosofeerauksia aina... Ja sitten oli Mirdja ennenkaikkea kyllästynyt seisomaan heidän molempain piedestaalilla ja niin oli hän heittäytynyt toiseen äärimmäisyyteen: Etson astinlaudaksi oli hän itsensä kuvitella tahtonut. Mutta valhetta sekin, valhetta; ja valhetta itse viimeinen kohtauskin, ratkaisu... Hän oli soimannut Etsoa vanhoista lauseparsista, ikäänkuin hän itse olisi omillaan ratsastanut! Ei niin ainoata omintakeista ajatusta. Kiusanhimo ja viisastelu oli häntä tuona iltana johtanut, jonkunlaisia toisintoja Rolfin aatteista oli hän aseiden karkaisimiksi käyttänyt. Siinä kaikki. Ja oikein sisimmässään tunsi hän itsekin pyytävänsä ikuisuutta siltä tunteelta, jota hän rakkaudeksi nimitti. Ei, kaikki johtui vain siitä, ettei hän rakastanut Etsoa. Kuinka olisi hän muuten viitsinyt tarttua yhteen ajattelemattomaan sanaan? Eikö tunteiden yksinoikeus juuri ollut käyttää kaikkia maailman sanoja! Ja rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö ja suurin. Ei mitään siitä ollut Etso hänelle ollut. Kevytmielisyyttä, huvin halua, päähänpistoa oli kaikki ollut. Ja kuitenkin kuuli Mirdja nyt tunteensa huutavan ja valittavan kipeästä kaipuusta. Kuin tyhjää oli koko elämä. Mistä tämä?... Jos sittenkin... Mutta eikö ihminen muista usein sellaistakin, jota ei rakasta, ikävöi vastenmielisiä vaikutuksiaankin takaisin? Se on tottumuksen valtaa. Tai tässä? Kenties vain naisen himoa miestä kohden ylimalkaan. Miksi ei Etson sijassa olisi saattanut olla yhtä hyvin joku toinen mies? Ja sellaista kutsua rakkaudeksi! Ei milloinkaan enää päästäisi Mirdja sitä ajatusta sydämeensä, sitä sanaa huulilleen, ehkä hän siten eläisi sen kysymyksen ohitse ja -- säästäisi muita! Mutta ihme, Mirdja ei päässyt irti Mauri Etson kuvasta. Se katsoi häneen pakottavasti ja pitkään ja hän sulki silmänsä janoten hänen huuliaan, hänen ääntään, hänen voimakkaita käsivarsiaan!... Oh, miten tämä uusi kosketus oli taas hänet tahrannut, jättänyt jälkiä... Uusi kosketus ilman rakkautta...! Jumala, Jumala, noinko hän heittäisi itsensä pois kenelle tahansa hetken oikusta, hetken nautinnosta, ja he voisivat sitten kerskata omistaneensa Mirdjan, miehet... Mirdjan teki mieli vihata Mauri Etsoa, päästäkseen vapaaksi itse-vihastaan, mutta hän ei voinut. Hänen sydämessään vain ja nyyhkytti ääretön tyhjyys, elämän lyhytaikainen mitättömyys ja kaiken, kaiken turhuus. Ja yhä pehmeämmäksi ja hiljaisemmaksi vaan kävi hänen mielensä, kuten kuollutta murehtijan käy. Lopulta ei hän muistanut enää muuta kuin että hänellä oli ollut rakkaus, jonka hän oli heittänyt pois. Ja silloin tällöin sitä muistellessa saattoi hänen mielensä heltyä aivan itkunsekaisen suruisaksi. Niinpä oli Mirdjalla eräänä talvisena hämäränä myös sellainen heltymisen hetki. Hän seisoi ja tuijotti ikkunastaan ulos ja ikävöi. Kaikki viisastelut olivat jo aikoja sitten lakanneet ja kaikki vanha oli saanut uuden mielikuvituksellisen muodon. Ylpeästä ja kylmästä leikittelijästä oli Mirdja omassa mielessään muuttunut onnettomasti rakastuneeksi. Ja hän seisoi ja kaiverteli ikkunaruutunsa jäähopeaan outoja sanoja Etson haamulle. Sellaisia, joita voi antaa ainoastaan sille, joka ei enää vedä niistä tilille. Minä rakastan, rakastan... Ah, se oli vain hautasiunaus! Mutta paljon jälestäpäinkin saattoi tuntua vielä siltä kuin ei vainaja aina olisi levännyt oikein rauhassa. Pitkät ajat kuiskuttelivat kalmiston menninkäiset murehtijan korviin paljon levottomia satuja. Mutta vähitellen kävivät ne yhä kuulumattomammiksi, kunnes vihdoin vaikenivat kokonaan. Eikä Mirdjallakaan enää ollut pahaa omaatuntoa. Olihan hän lopultakin siunannut vainajan. ANDANTE CON DOLORE Kuka on tuo kalpea nuori mies, joka säännöllisesti joka ilta korkean absinttilasinsa takana ulkoravintolan parvekkeella istuu? Silmä katsoo puoleksi tylsänä, puoleksi uneksivana, ja harvoin innostuu hän ottamaan osaa toisten keskusteluun. Mirdja tähtäilee häntä, unohtuu tuijottamaan häneen... ja pian ei hän näe enää ketään muuta kuin tuon kalpean tuntemattoman... Kalpea tuntematon on kuin hänen aivoihinsa painettu kaiverrus, hänen sieluunsa syöpynyt ainainen unikuva. Ja hän tuntee hänen ulkomuotonsa aivan yksityiskohtia myöten, erottaisi heti tuhansien joukosta. Otsalla lepää kaksi pimeää ryppyä, silmäluomet ovat vähän, aivan vähän pöhettyneet kuin kuumeessa valvotun yön jälestä ja suupielissä istuu pari pientä hiottua pirunpoikaa hyvin vaiti, hyvin piilossa... Pää on vähän eteenpäin kumarassa, ryhti vähän riippuva, mutta jokainen liike on kuin synnynnäisen keikarin ja hänen pienet vikansa vain ikäänkuin pitävät koossa yhteisvaikutusta lisäten sille modernin väsyneisyyden pehmeää viehätystä. Sellaista miestä pitää Mirdja silmäinsä edessä yötä ja päivää. Mirdja kohtaa hänet usein, yhä useammin, ja hän koettaa lukea jotakin noista kasvoista, joiden ilme ei ihmeeksikään koskaan ole samanlainen. Väliin ovat ne kaksi ryppyä otsalla mustat ja jyrkät, väliin sulavat ne kasvojen tavalliseen harmauteen melkein huomaamattomiksi, väliin vaeltaa paksu sininen pilvi aivan silmien alla, väliin kuultaa se koko kasvoilta kuin pimeä verileima... väliin ovat suupielen pirut tulleet aivan esille, niin että niiden hävyttömät pikkusarvet näkyvät, väliin taas nukkuu kaikki, kaikki... Se on omituista. Ja sen miehen silmät katsovat Mirdjaan aivan kuin sokean, aivan kuin ne eivät huomaisikaan. Miksi ne katsovat häneen kuin sokean silmät? Katsovatko ne kaikkiin niin? Miksi ne katsovat niin? Kipeällä kärsimättömyydellä katsoo Mirdja ihmistä edessään. Hän himoaa sen sielua, jonka salaisuutta eivät silmät ilmaise. Ne silmät, ne ovat enemmän kuin verhotut, ne ovat kuin sokean... Kuinka jaksaa pakottaa silmänsä sokeiksi omalle sielulleen? -- Kuka on hän? Ja Mirdjalle vastataan: -- Eero Selinä, rappiolle joutunut maisteri. Kun hän suoritti kandidaatin, oli hän vielä hirveän nuori ja hirveän lahjakas. Sitten alkoi hän kirjoittaa tohtorin-väitöskirjaansa ja sitten alkoi hän juoda absinttia ja nyt ei hän tee mitään, ainoastaan tylsistyy päivä päivältä tietysti. Mikä vahinko! Sellaiset lahjat... -- Minä tahtoisin tutustua häneen, sanoo Mirdja. -- Ei kannata, hyvä neiti, hän on hirveä naisten vihaaja, aivan mahdoton. -- Miten hirveä kaikessa! Ja Mirdjan sielussa alkaa kyteä vain yksi ajatus: saada Eero Selinän sielu itselleen. Minä tahdon katsoa sisään noihin sokeata-leikkiviin silmiin, minä tahdon katsoa sisälle tuohon hirveään sieluun, joka on suljettu kaikilta, ja pitää vallassani tuota miestä, joka vihaa naista! -- Ja se ajatus poltti ja kiihotti kuin suuruudenhullu itserakkaus, kuin kunnianhimo, kuin vallanhimo, kuin rakkaudenhimo Mirdjan sielussa yötä ja päivää. * * * * * Vihdoin oli Mirdja päässyt niin pitkälle, että Selinä oli alkanut puhua itsestään. Miten kauan oli Mirdja saanutkin tehdä työtä ennenkuin oli saanut hänet edes avaamaan suutaan! Ei koskaan vielä ollut kukaan mies ollut Mirdjalle niin välinpitämättömän epäkohtelias kuin Selinä. Tämä olisi epäilemättä vaikein valloitus Mirdjan elämässä. Ensin ei Selinä ollut yhtään huomaavinaan hänen läsnäoloaan. Sitten hän oli heittänyt jonkun välinpitämättömän sanan hänelle niinkuin heitetään rauhanlunastus-lantti kerjäläiselle. Se olisi voinut käydä loukkauksesta, mutta Mirdja ei ollut huomaavinaankaan; hän oli päättänyt päästä perille tuosta sielusta. Hän tutki tuota miestä salaa, kaukaa, joka hetki, joka sekunti. Hän tiesi olevansa aktiivinen puoli, mutta hänen ensimäinen keinonsa oli: herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista eikä hyökätä ollenkaan. Vihdoin oppi Mirdja katsomaan yhä selvemmin ja selvemmin vaikenevan ritarinsa sieluun. Ja hän pelästyi ja ihastui. Se oli kuin ääretön musta kultakaivos, jonka ovelle oli kirjoitettu ikuisen hiljaisuuden ja liikkumattomuuden käsky: kaikki on turhuus. Ja Mirdja tunsi, että avaimet tähän sieluun olivat kalliisti ostettavat. Hän ei saisi olla kitsas; hänen tuli oma sielunsa lunnaiksi heittää. Ja Mirdja kaivoi itsestään vähitellen esille kaikki, mitä hän aavisti äänettömän ystävänsä sielussa; kaikki elämän tuskansa ja pettymyksensä, kaikki välilliset ja välittömät kokemuksensa ja pessimistiset maailmanviisautensa. Ja hän alkoi puhua itsestään, aivan huomaamattomasti, luonnollisesti kuin parhaalle ystävälleen ilman vaikutushalua, ilman tutkiskelua luotosta tai ymmärtämyksestä, ilman vastatunnustuksien vaatimusta... Mirdja ei kysynyt mitään ja Selinä ei puhunut mitään. Sattui vain välistä, että hän unohti absinttilasinsa ja saattoi Mirdjaa... Ja tarkastella hän alkoi Mirdjaa... Kuka oli sitten tuo tyttö? Oliko hän tyttö? Ja kuitenkin miehen rikkirevityt rohkeat ajatukset ja elämänkatsomus... Saattoiko miehellä olla jotakin yhteistä yhdenkään naisen kanssa? Ja sittenkin, eikö tuo juuri kertonut hänen oman sielunsa tarinaa? Ja hän katsoi taas epäillen: tahtoiko tuo kenties jotakin hänestä? Ei, se ei ollut mahdollista. Mutta itse hän heitti itsensä pois hänelle... Tunsiko hän vaistomaisesti hengenheimolaisen? Saattoiko nainen olla ystävä? Ei, ei sekään voinut olla mahdollista... Sata samantapaista kysymystä nousi Selinän mieleen eikä hän enää voinut olla ajattelematta Mirdjaa. Ja joskus sattumalta lisäsi hänkin puolestaan jonkun sanan heidän yhtenäiseen sielunanalyysiinsä, josta Mirdja puhui... Sitten oli Selinä nyt vihdoinkin puhunut itsestään, yhden ainoan lauseen vain: "je suis perdu"! Mutta hän oli sanonut sen sillä tavalla, sellaisella hirveällä, katkeralla kohtalokkuuden tunteella, että se oli melkein kuin paljastus. "Ja minua ei voi mikään, eikä kukaan pelastaa", oli jyrkästi nauraen lisännyt ikäänkuin heti torjuakseen pois Mirdjan mahdollisesti heräävän lohduttamishalun. Mutta Mirdjan sielussa huusi ja ilakoi: onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että välinpitämätön naurusi oli vain valhe ja että sen alla sinun sydämesi vielä verisyyttään vavahtelee, onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että onnettomana sinut löysin, sillä minä ja ainoastaan minä yksin koko maailmassa voin sinut pelastaa. Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja minä tahdon antaa sinulle takaisin sinun elämäsi, minun ystäväni, minun ystäväni! Mutta Mirdja vaikeni, sillä jos hän olisi näyttänyt sielunsa suuren voiton varman riemun, olisi toinen mennyt pois eikä tullut enää koskaan takaisin -- ja se ei saanut tapahtua nyt, ei vielä. Sillä Mirdja oli päättänyt leikkiä ihmeitten tekijää... hän oli päättänyt sulattaa yhdeksi heidän sielunelämänsä, tartuttaa siten oma voimansa toiseen, oksastaa itsestään elämänmehua toisen kuivuneihin soluihin... Mutta toinen ei tietäisi siitä mitään, ei huomaisi mitään ennenkuin hän olisi täysin terve... ja sitten, sitten olisi Mirdjan tehtävä lopussa. -- Ja Mirdja tunsi povessaan paisuvan niin äärettömän voiman ja elämänrohkeuden kuin ei koskaan ennen. Kuin Jumalan salaa vihitty apostoli hän oli uhraaja hiljaisten hyvien töiden alttarilla, voima-ihminen, joka omasi oikeinkäytön ihmeteltävän salaisuuden... * * * * * -- Niin paljon kaunottaria virtaa ohitsesi ja sinä tahdot karata pois... Etkö sinä tunne jotakin omituista, jotakin pidättävää ja sulattavaa, jotakin kuin auringonpaistetta välähtävän otsallesi ja ohimoillesi heidän hymystään tai olisitko kenties naistenvihaaja?... kysäsi Mirdja Selinältä kuin ohimennen ja leikillä, kun tämä välttämättä halusi päästä pääkadulta hiljaisemmille. -- Kuinka voi vihata sellaista, jota halveksii? virkahti Selinä. -- Oh, sinä herkkusuu, niinkuin en minä tietäisi, että halveksinta on sielun hienointa hekumaa. Sen kannan minäkin valitsisin, jos samalla tahtoisin olla aseissa. -- Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa? Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö, millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s.o. perhetyttöjä; edellisiä, jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään. Erotus on itse asiassa vain siinä, että nämä viimemainitut ovat paljon typerämpiä ja luonnottomampia kuin edelliset. Ja ajattele sitten meitä miehiä, joita koko elämä, koko yhteiskunta kaikkine hyveineen lähestyy tällaisen tekopyhän ja typerän naisen hahmossa! Voimmeko me ottaa vastaan siltä mitään? Emme, tuhat kertaa emme! Jos me sanomme: me olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymmillä: me kiitämme sinua, Jumala, ett'emme ole kuin nuo dekadentit ja kadotetut, maan pilkka ja pahennus! Ja sitten -- ihmisrakkaus on ensimäinen numero tekopyhyyden ohjelmistossa -- sitten lähetetään meille lentokirjasia, joissa suositellaan sairaan ravinnoksi yleisesti moraalia vahvistavaksi tunnettua raakavoimaa ja aatteilla kyllästettyä triviaali-terveyttä... Mutta me parantumattomat dekadentit me olemme ylpeätä väkeä, me kilpistämme kuoremme koviksi ja pistäviksi, niinkuin ne, jotka itse itsellensä riittävät, sillä me emme voi koota ilettävän myötätunnon almuja rahvaalta, jolle meidän sisälliset normimme ovat ainainen arvoitus. Ja koska meidän vallassamme ei kuitenkaan ole vaientaa sen ijänikuista möly-ääntä, väistymme me syrjään ylpeässä ylenkatseessa. Niin olen minä aina tehnyt, erotuksetta olen heidät kaikki työntänyt tyköäni. Katso, minullekin on kurkotettu sääliä ja rakkauden tekoja. Ah, miten toisenlaisena tulit sinä Mirdja kuin kaikki ne muut -- et sinä kumpaakaan kurkottanut, siksi minä tunnen, että sinun läsnäolosi ei ole loukkaus, kuten niiden muiden. Sinulle voin alentumatta, itseäni solvaisematta, tunnustaa sen, mitä en kellekään vielä, paljastaa kovan kuoren alla piilevän itseni. Niin minä olen vain herkkä värisevä ihmissydän, sairas, joka kuumeesta tykyttävin ohimoin harhailee pimeässä, houreessakulkija, joka katkerana hapuilee ohi linnojen porttien, yksinäinen sielu, joka kaikkien väärin-ymmärtämänä on hukkumaisillaan elämän pohjattomaan tyhjyyteen. Oh, Mirdja, minä olen dekadentti, mutta tämän on aste, jolla itse viattomuus on turmelusta ja turmelus viattomuutta ja jota vastaan kaiken maailman viisaus ja moraali on voimaton! Selinä oli puhunut katkonaisesti, kiihkeästi ja hiljaa, niinkuin se, joka ensimäisen kerran omien sanojensa outoa kaikua kuuntelee, arastelevana ja huumaantuneena yht'aikaa. Mutta minä olen voimakkaampi kuin kaiken maailman viisaus ja moraali, ja sinä alat tuntea sen jo... puhui Mirdjan uhkaylpeä sielu, mutta hän painoi puheen alas ja virkkoi: -- Miten hyvin minä tunnen sinussa itseni! Sairautta, sairautta kaikki, mutta minkälaista? Eikö se iske ihmiseen juuri silloin, kun hänen sielunsa kehitys jollakin tavoin epäsuotuisten olosuhteiden vaikutuksesta pääsee taittumaan liikakehitykseksi? Ja eikö se useimmiten tapahdu juuri sieluissa, jotka aines-osiltaan ovat kauneimpia, herkimpiä, hienoimpia ja runsaskykyisimpiä! Mutta sitä eivät käsitä ne, jotka tuota hienoa mosaiikkikudelmaa, tuota tuskallisuuteen asti hiottua kauneuskimaltelua, plebeijihengen karkeatekoisilla aatteilla tahtovat parantaa. He eivät käsitä... -- Että parannuskeinoa ei ole vielä keksittykään, ei meille. Muille voidaan lausua vapauttavat sanat, ei meille. Me emme usko enää mihinkään. -- Minäkin olen kokenut mielikuvien pettävyyttä, nähnyt uskojen tyhjyyteen ja itsepetokseen raukeavan, tuntenut pessimismin auttamattomasti ja ankeasti painautuvan ylitseni ja minä uskon vielä... -- Usko ja uskonto, hentomielisyyksiä naisia ja lapsia varten! Sinäkään et pääse pois sukupuolestasi. -- Minä uskon vielä, että kullakin kehityskannalla, oli se minä tahansa, on oma ihanteensa, tai edes jonkinlainen tarkoitus, joka järjellistyttää elämisen. Täysverisin pessimisti on aatteellisempi kuin kukaan idealisti. Tunnustaessaan sairauden ja pahan, tunnustaa ihminen samalla sen vastakohdan. Ja täysverisin dekadentti, joka seisoo kuolemaan tuomitun kehityksen viimeisellä huipulla, eikö hän voi ilolla elää vain siksi, että hän on paikallaan kehityksen kulussa, sortumaan syntynyt, tietäen jälkeentulevan elämän nyt olevan kypsän luomaan taas uusia parempia kehitysmuotoja! Ei mitään käsitettä ilman vastakäsitettä. Ja enempää ei ihminen tarvitsekaan voidakseen elää! -- Ihminen ei elä vain käsitteistä. -- Usko hyvään on kuoleman elämä; pyrkimys hyvään on elämän terveys. -- Miksi me pyrkisimme ja pyristelisimme, me kehityksen ja kohtalon ketjuun vangitut? Elämä voi pyrkiä meidän kauttamme johonkin, Jumala voi pyrkiä... mutta me, me...? -- Sinun katkeruutesi nauraa minun uusidealismilleni, mutta tiedäthän, etten minäkään enää ole vallan naivi ensi-eläjä... Ja kuta pitemmälle kehityksessä pääsemme, sitä epämääräisempänä, aavempana ja autereisempana väikkyy määrä. Lakeoilla virtaa lippunsa taakse yhdistynyt yksisieluinen kansa, huipuilla kulkevat yksinäiset ja ylhäiset ja pettävin välimatkoin viittoo heille avaruus, mutta kuitenkin se viittoo... Mirjda oli äkkiä improviseerannut itselleen aatteet ja kannan ja kuvat, kokonaisen kauniin sadun, ja hän oli puhunut vakuuttavasti ja lämmöllä, ikäänkuin hän itsekin olisi uskonut siihen mitä sanoi. Taikka tahtoi hän kenties saada heitä molempia epäilijöitä vakuutetuksi... Mutta Selinä pudisti päätään kuin epäuskoinen: -- Pitäisi olla fantasti hapuillakseen avaruuksissa, joita ei tunne... ja fantastilla pitää olla innostusta ja minä en usko siihenkään. -- Usko työhön! -- Työhön minkä tähden? -- Työhön työn tähden, olemassaolon lievityksen tähden! -- Minä en voi tehdä työtä eudemonistisessa tarkoituksessa, olen kokenut sen, se raukeaa tyhjiin... ja sitä aatetta en löydä, minkä vuoksi kannattaisi tehdä mitään. Mitä hyötyä siitä on? Kuka iloitsee tai onnellistuu minun työstäni, minun elämästäni? En minä itse. -- Minä. -- Sinä? He mittasivat toisiaan kuin kaksintaistelijat. Jos minä yleensä johonkin uskoa voisin, uskoisin sinuun, mutta en tahdo enää pettyä, en uskoa, sanoi Selinän sielu. Jos sinut joku pelastaa voi, pelastaisi sinut rakkautesi minuun, mutta silloin minunkin pitäisi rakastaa sinua, huokasi Mirdjan sielu. Sinun tähtesi minä voisin elää, puhui Selinän katse. Minä en jätä sinua, sinä sairas ritarini, vakuutti lujana Mirdja silmä. -- Tahtoisitko, että minä eläisin? sanoi Selinä, puhu totta! -- Tahtoisin, sanoi Mirdja. Ja Selinä tarttui Mirdjan molempiin käsiin ja suuteli häntä liikkumattomille huulille. Kuin hartautta ja pyhää suitsutusta oli ilmassa... hiljaisena henkenä korkeassa temppelissä värisi Mirdja... Sen täytyi tapahtua. Se oli ainoa keino parantaa. * * * * * Siitä päivästä alkoi heidän varsinainen suhteensa: Selinä oli sairas ritari, joka heikkona ja ruhjottuna leppoisan päivän armoilla makasi; Mirdja oli aurinko, joka lämmitti, loi ja paransi. Ja ne olivat heidän ihanimpia hetkiään, heidän molempien. Tai onko maailmassa mitään suloisempaa tunnetta kuin elämääntoipuvan, ja onko riemuitsevampaa, hienoissa huomioissa ja omanvoimantunnossa hekumoivampaa sieluntilaa kuin sairaanhoitajattaren? Joka päivä uusi kukka puhjennut auringolle, uusi usko nostanut päätään, uusi toive lähtenyt lentoon, uusi mielikuva kirkastunut. Jokainen päivä täynnä luonnontutkijan yllätyksiä, salaisia iloja, selittämättömiä hurmioita. Selinä oli tullut avomieliseksi ja välittömäksi kuin lapsi. Suloiselta tuntui hänestä jättää väsynyt sielunsa omien lepoasentojensa mielivaltaan. Ja hän kevensi sen taakkaa, kertoi elämästään, sen pienistä, tyhjistä iloista ja sen suurista yksintuskista hiljaisina öinä. -- Paljon oli minussa katkeruutta, kertoi Selinä, paljon epäilystä, ja enemmän vielä tylsyyttä ja harmaata halveksintaa, mutta kaikki on sulanut pois sinun katseesi alla. Sinä olet voittanut. "Usko hyvään on elämä", niinkuin sinä sanoit. Sinä olet se hyvä, johon voin uskoa, sinä se elämä, jota voin elää. Kaikki, mikä on ollut sinua ennen, on kuin varjoa; kaikki sinun jälkeesi kuolemaa. Mutta sellaisina hetkinä tunsi Mirdja aina salaisen piston rinnassaan... se oli kuin epäsointu, kuin pilvi, kuin enne. Kuinka jaksaisi hän aina olla sairaanhoitajatar, aina kantaa tätä raskasta edesvastuuta toisen elämästä... ei koskaan olla heikko, ei koskaan levähtää, ei koskaan velttona heittäytyä mielialojensa oikuille? Sillä sinä hetkenä he vajoaisivat molemmat. Mutta tämä oli sittenkin niin kaunista, olla sairaan miehen uhrautuva ystävä, Mirdjan elämän valkehin teko oli tämä ystävyys. Sillä toiselta puolen tunsi hän vaistomaista inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea mädännäistä ja madonsyömää kohtaan, mutta hän oli voittanut sen tunteen ojentaakseen auttavan käden sairaalle miehelle. Ja hän oli palkittu: helmiksi ja hohtokiviksi muuttuivat hänen koskettaessaan sairaan tummina kihoavat veripisarat, kultaa paistoivat avonaiset haavat... ei koskaan, ei unissaankaan ollut Mirdja nähnyt niin paljon ihanuutta kuin sen sairaan miehen sielussa. Mutta se oli samalla kärsimystä koko ajan, ja yhä useammin alkoi Mirdjaa painaa katkaiseva väsymys. Se oli kuin pelastaa hukkuvaa, kun limaiset meriruovot rumilla käsivarsillaan kietoutuvat kiinni valkoisten jäsenien ympärille yrittäen vetää alas, tukehduttaa ummehtuneella huohotuksellaan... kuristaa tahmeaan syleilyynsä... Minun täytyy saada olla jo heikko, minä en jaksa enää! vaikeroi sellaisina hetkinä Mirdjan sielu. Ja silloin sattui, että he molemmat tuijottivat synkkinä lattiaan puhumatta mitään. Mutta kun Mirdja huomasi levottoman, onnettoman ilmeen ystävänsä kasvoilla, vavahti hän ja kiiruhti iloitsemaan aaveet pois. Kerran sanoi Selinä: -- Minulle oli aina sanottu, että nainen ei voi rakastaa muuten kuin säälinsä lävitse ja siksi olin minä sulkenut itseni naisen rakkaudelta. Säälin suudelma olisi pahempi kuin ostettu. Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikkisyöpä ja polttava intohimo! Todellinen rakkaus on aina voimakasta ja iloista, itselleen elävää aistirakkautta, ja se on se ainoa oikea. Sano, Mirdja, rakastatko sinä minua itsellesi...? Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi: -- Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä. -- Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista, sanoi Selinä. Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää... ja kuitenkin tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään, mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin, elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta...! Millainen olisikaan se mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar, milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin... murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja riemuitsevaa olisi heidän lempensä!... Mutta tämä, tämä ainainen kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen yksin-painiskelu... oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta miten? -- Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä pois... Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt valhetta kuolevalle kuten lääkäri?... Hänen täytyi kuitenkin lopuksi repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt! Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen. Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman, julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi, ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää. * * * * * Tänä iltana piti Selinän tulla Mirdjan luo. Heillä oli tapana pitää pieniä laulu-iltoja keskenään. Ja nyt sen suuren, sen kauhean, sen oikean piti tapahtua. Selinä tuli jotenkin myöhään. Mirdja oli odottanut tuskallisella jännityksellä. -- Miten sinä olet kaunis ja kalpea tänä iltana, sanoi Selinä Mirdjalle. Mutta sinussa on samalla jotakin peljättävää ja suurta kuin suru, kuin meri tuolla ikkunan edessä... He lauloivat Griegiä. Pohjoismainen raju synkkyys, koko hänen vuorenpeikko-mystiikkansa suli ihmeellisesti yhteen hämärtyvän illan ja meren kanssa. Kuin uusi ijankaikkinen sielu siitä syntyi. Meri kimalteli ja kohisi. Painui aurinko, lankesi hämärä. Ja aina he vielä lauloivat. Meri oli ihana ja suuri. -- Griegin musiikissa on paljon itsekkyyttä, sanoi Mirdja pannen Griegin sivulle. -- Kuten kaikessa kauniissa täytyy olla, sanoi Selinä. Suuret tähdet syttyivät lämpöiselle syystaivaalle. Ja yhä he vielä lauloivat. Selinä lauloi Mirdjalle: "Fylgia, Fylgia, pois älä käy, kun mun murtavi halpuus maan, sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy, kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun, min kauneus loi tähtivalkeain haaveissa vaeltamaan..." Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi. Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta! Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän! Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi, ei kuulisi mitään... ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan huudon, joka soi kuin parahdus. -- Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi...? Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli. He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista. Vihdoin sanoi Selinä käheästi: -- Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano, sääliäkö? -- Ei, ei, ystävyyttä. -- Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella sääliä ha-ha-ha! -- Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä! -- Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!... Sinunhan piti olla sukupuolesi ulkopuolella... Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin naisen... Mirdja raukka! -- Niin meidänhän piti laulaa, se on totta. Siis jatkan... luvallanne, neiti -- "Ootko ihminen? Et, vaan Pajazzo..." -- -- -- -- -- "Ah, naura Pajazzo, tee temppusi parhain, onneni murtunut leikiksi lyö!"... Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin, ettei enää mitään ollut pelastettavissa. Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus. Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon... Liikkumattomana, yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen tuomion kulkevan ylitsensä... Tuo oli hänen työtänsä tuo... hänen, jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla. Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys! * * * * * Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki... Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin ijankaikkisuuden kellon lyönnit. Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö. Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt. -- Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee -- eikä kuolema; ne ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa... Katso, minulta jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta anteeksi. -- Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös... Katso, ei se sinun syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa... Ai, ai, se on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä... et sinäkään... Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun ensi kerralla tulee välttää... Minä sanon ne sinulle; ensiksi: laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla... hän ei saa suudella potilaitaan -- ee -- ei! -- Se on numero yksi. Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti. Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, -- jättää sen työn poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, -- jättää sen työn Jumalalle... Ja sitten -- ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja prameuden -- "Mua mitä haudan yössä hyödyttää, jos aarre-arkut jälkeheni jää, jos mua laulu, aikakirjat kiittää ja muistohoni urhomaineen liittää...?" Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön seuraus... Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa. -- Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä, loukkaa... Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi... Ja ennestään noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen merenkulkijan... Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja, itsesi tähden... Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo. Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys... -- Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä. Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen äskeisen... Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä takaisin katkerana, musertavana... Jos taas on jotakin, jota minä en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!... Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat, niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän, että sinä et voi minua rakastaa. -- En itselleni. -- Niin, et itsellesi, -- ystävä. -- Mutta minä olin jo niin lähellä kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi voinut minut pelastaa. -- Minun sairas ritarini. -- Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta voiman ja minun on nyt lähdettävä -- sinun tähtesi. -- Sinulla on ollut raskasta elää minun kanssani. -- Raskaampaa erota... -- Älä puhu, älä puhu!... Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi niin, että Mirdja hiljaa kiljahti... Siinä jäähyväiset. * * * * * Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään. Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat, minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia. Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas helposti... Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta... Selinä oli matkustanut, sanottiin. Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa. ALLEGRO CAPRICIOSO Suuri sali hehkuu komeita kruunuja, kirjavia tulia. Heleä- ja tummapaloisia silmiä liukuu ohitse. Paljon silmiä, janoisia, pyytäviä, puhuvia silmiä, gasellin arkoja katseita, kotkan kovia silmän-iskuja, kyyn verenvetäviä pistoja. -- Paljon sieluja, enemmän vielä sielujen varjoja, kalpeita, harmaita naamiaissieluja, yökuluneita kutistuneita kumarasieluja... Mutta kaikki loistavat ja palavat nyt. Mirdja tanssii, tanssii... kaikkien kanssa ja kaikki tanssivat hänen kanssaan. Mutta Yrjö Särkkä tanssii ainoastaan Mirdjan kanssa. Mirdja on loistavista loistavin, silmiltään ja sielultaan palavin, kevein ja syvin kaikista. Yrjö Särkkä on myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa. Hän tahtoo olla jalokivien mustakourainen kaivosmies. -- Kuonaa, katinhelyä! sanoo hän sille suurelle salille, paitsi hän, tuo yksi. -- Sinun ruumiisi kosketus on pehmeämpi, sinun sielusi tuli kuumempi ja kummempi kuin kenenkään, kuiskaa hän sille yhdelle. -- Entä en olisikaan kova enkä pehmeä, en kuuma enkä kylmä, kenties vain pimeää ja tyhjää. -- Et pimeä ainakaan, sillä sinä säteilet ja loistat, mutta jos virvatuli lienet... -- Jos sinä minun elämäni tulen tuntisit, et luokseni tulisi. Se on vaarallinen. -- Oh, minä tunsin sen jo ennenkuin minä näin sen, niinkuin minä sinut tunsin ennenkuin minä sinut näin. -- Toiset eivät tunne vielä nähtyäänkään. -- Sinun tulesi polton minä tunsin jo vuosia ennen sinun tuloasi. Ja ne vuodet olivat kuin yksi ainoa suuri kaipaus, kuin hillitön, kiivas, loppumaton himo sitä polttoa kohti. -- Mutta minun elämäni tuli on hävityksen tuli. -- Anna sen hävittää, niin sinä itsesi arvoinen olet. -- Mutta se kulkee sammuvain sielujen ja veristen sydänten yli. -- Anna sen kulkea. Sinullehan on pelko tuntematonta. -- Kunpa olisi tuntematonta myös sääli! -- Siksi vertaisenasi pidä minua, Mirdja, ettet säälistä minua kierrä. -- Vaikka sortuisit. -- Vaikka sortuisin. -- Jospa olisit yhtä kaunis voimassasi kuin olet kaunis ylpeydessäsi! -- Minun rakkauteni on oleva voimani. -- Rakkaus on heikkous, se takaa vain tappion. -- Mistä me taistelemme? -- Ylivallasta. -- Ja jos minä häviän? -- Niin katson minä alas ja käsken pois. -- Mutta palkkani, jos voitan? -- Rakkauteni. -- Oletko usein sillä ennen palkinnut? -- Sen annan vain voimakkaammalleni ja tähän asti olen itse ollut voimakkain. -- Oletko ollut onnellinen, voittajatar? -- Minun toivoton rukoukseni on kuulunut: Jumalani, suo minun kärsiä tappio, katsoa ylös ja rakastaa. -- Onko se totta? -- En ole koskaan vielä sanonut enkä tehnyt mitään, joka ei jo seuraavana hetkenä olisi valhetta. -- Olisitko juonten punoilija? Mirdja teki valkeilla käsivarsillaan kauniin, kietovan liikkeen, heittäen keveällä vallattomuudella: -- "Es ist so süss zu scherzen mit Liedern und mit Herzen!" Valssin säveleet soivat taas surullisesti, kuumasti ja vetävästi. Yrjö kumartaa kevyesti Mirdjalle. Hänen suonissaan tykyttää ja leimuaa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi hän käsissään elämänsä suurta punaista sydäntä, ja suuri riemu keinuu, kuohuu ja karkeloi sen suuren surun rinnoilla. -- Mitä olivat nuo keveästi heitetyt ajatusläikähtelyt? Sattumaa, tanssimusiikkia, hulluutta, tyhjyyttä. Ennen kaikkea vain sanoja, sanoja. Mutta sittenkin... Ja ääneti puhuu Yrjön sielu sille, jonka hän ainoakseen on valinnut: -- Jos sinä olisit yksinkertainen, helppo, läpinäkyvä, ehjä, ylevä ja pyhä, et olisi niin mieltäkiinnittävä. Mutta kun olet monimutkainen, selittämätön, omiin verkkoihisi kietoutunut, ristiriitainen, luonnoton, harvinainen, kenties mielipuoli ja rikollinen, niin saatat ihmiset hulluiksi ihanalla epäsoinnullasi... Ja Mirdjan sielu vastaa: -- Minä olen täynnä itsetietoisia, itserakkaita ivan perkeleitä. Minä tiedän saavuttavani tunnustusta. Minun ylpeyteni vaatii sitä... -- Pirunkorento, pirunkorento, kuiskaa Yrjö. -- Minä olen levottomuutta, tuskaa ja onnettomuutta... Jätä minut, jos lipussasi on rauha! -- Ei, kaikkien sota kaikkia vastaan! Yrjö katsoo Mirdjaan. Hänen silmänsä palaa, hänen sielunsa palaa. Mirdja hymyilee takaisin ja nauttii. * * * * * Mirdja ja Yrjö kohtaavat toisensa joka ilta silloin kun tähdet syttyvät, ja erkanevat, kun ne vaalenevat aamun sarastukseen. Ajatusten rakettikarkeloa pimeässä, sielujen hiljaista, ihanaa aaltoamista untuva-pehmeässä yössä, tunteiden alituista avaruus-soittoa on heidän elämisensä. Sitten tuli se viimeinen ilta. He olivat kävelleet pitkän kierroksen ulkona. Huhtikuun kevättuoksuista routaa olivat polkeneet. Heidän mielensä oli pehmeä ja surullinen kuten usein keväällä ihmisten. Nyt he istuivat hämäränpimeässä Mirdjan luona. Pimeässä ja äänettömyydessä. -- Siunattu yö joka rikkoo aidat ja nostaa naamiot, joka vapauttaa sielut ja yhdistää sydämet, sanoi Yrjö. -- Siunattu päivä, joka taas kahleet irroittaa. -- Sinun lävitsesi ei koskaan voi nähdä kuten muiden ihmisten, sinä paha, oikullinen, selittämätön Mirdja. Päivän-kova ja yön-pehmeä olet ollut minua kohtaan. Kumma sinä olet, ihme sinä olet, arvoitus sinä olet, Mirdja. Minä en voi lakata sitä toistamasta. -- Niin kutsuva ja niin poistyöntävä, niin viettelevä ja niin välinpitämätön yht'aikaa! En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäys-huumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtosi yhteisen iloliekin ääressä palaa. Sinä olet nainen etkä ole nainen. Turmeltunut olet ja viaton. Mirdja katsoi eteensä pimeässä ja hymyili omituista hymyä kuin itselleen ja vaikeni. -- Sinä et kenties ymmärrä minua. Tämä minun puheeni sinulle on pyhä pakko. Minun täytyy sanoa sinulle kaikki, mitä olen ajatellut. Minä en jaksa enää ajatusteni yksinpainoa kestää. Tai kenties en kestä enää sinun läsnäoloasi, sinä sfinksi. Katso, minä tiedän, minä tunnen, että sinä olet outo, eksootinen ja kuuma kukka, hekumallinen ja hermostunut, mutta miksi minä löydän sinussa vain sen vaalean ja viileän? Miksi minun kosketukseni muuttaa sinut kovaksi kuin kristalli, kylmäksi kuin jääkukka? Minä en ymmärrä sinua. Jos rakastat minua, miksi et puhkea minulle olemuksesi sisimmäksi, siksi punapaloiseksi yöliljaksi, jonka tiedän sinussa kasvavan? Kenelle, kenelle se aukee, ellei sille, jota rakastat! Tai sitten -- -- Ellet rakastakaan minua -- -- -- Minä en jaksa sinua ymmärtää. Ristiriitaisuutesi on räikeä ja ilkkuva. Ellet rakastakaan minua, miksi olet sellainen kuin olet, miksi kiedot minut käsivarsillasi, miksi vangitset minut silmilläsi, miksi huumaat minut suuteloillasi, mikset anna minun mennä, kuule, ellet rakasta? -- Mutta sinähän rakastat, muuten olisit kuin ne keveät ja kurjat, muuten olisit -- epäsiveellinen nainen. Mirdjan silmässä leimahti kuin salama. Kuuma yölilja avasi hetkeksi teränsä, mutta se hehkui vihaa, vihaa, elinaikaista vihaa kuolettavasta loukkauksesta. -- Hiljaa, ylpeästi kohottautui kuin vieraan naisen pää. Sen ilme oli kova ja korkea kuin käskijän. -- Mene, sanoi hän hiljaa ja painavasti, koska minä olen sinulle ainoastaan epäsiveellinen nainen. -- Jumalani, epäjumalani, Mirdjani, sinä korkein, kaunein ja puhtain kuolevaisista, sinä kauneuden uni naisten joukossa, sinä tiedät, mitä olet minulle... -- Minä en rakasta sinua... minä olen vain epäsiveellinen nainen. -- Jumalani, miten kuolettavasti olen loukannut sinua, voitko antaa anteeksi! Ei, et voi, minä tiedän sen. Sinua rukoillaan yhtä turhaan kuin käsketään. Minä olen lausunut kuolemantuomion meidän suhteellemme. Minä en jaksanut sinua ymmärtää, minä aloin ahdistaa sinua poroporvarillisten valintamahdollisuuksien sisälle. Ja sinä hetkenä minä kuolin sinun sielussasi, minä näin sen ja minä olin tukehtua tuskaani. Ja nyt minun täytyy mennä, minä tunnen sen. -- Niin, sanoi Mirdja hiljaa, tavattoman surullisesti, -- jotakin on särkynyt ainaiseksi. Se oli vain uni, joka poltti siipensä. -- Minun elämäni kaunein, ihanin uni! -- Muistatko sitä iltaa, jolloin leikimme suurilla sanoilla? Sinä olit minua voimakkaampi. Minä en jaksanut sinua kestää. Minun on aika lähteä. Meidän välillämme on kuoleman viikate. * * * * * Yrjö Särkkä kulkee yksin pitkin routaista huhtikuun tannerta, kulkee koko yön, ja hänen sairas, lemmensärkevä sielunsa nyyhkyttää tuskaista jäähyväislauluaan Mirdjalle: -- Sinun valkeat käsivartesi kietoivat minut paulaansa kuin väkevän virran vaahtiset pyörteet, ja minä jään tuijottamaan niihin ja tahtoisin syöstä niiden jälkeen vaikka henkeni kaupalla. Mutta sinä itse etenet ja etenet kuin virran vierivä vesi, ja minä tiedän, että yhtä vähän kuin se, tulette sinä ja sinun rakkautesi koskaan takaisin. Mutta minä kivetyn äänettömäksi rantakalliollani. En tahdo huutaa sinua turhaan takaisin. Enemmän kuin kuolemaa pelkään nähdä silmissäsi kylmää halveksimaa tai sameaa sääliä. Minä tahdon ajatella niitä veden vierivinä valoina, virran väkevinä välkkeinä. Minä tahdon mieluummin muistaa niitä viheräsilkkisinä, vetävinä vedenneitosilminä, vaikkakin ne ovat minut unohtaneet. Mutta Mirdja istuu pimeässä ja itkee. Hän oli sittenkin voimakkaampi, tuo mies, joka voitettuna ja itselyömänä siirtyi. Hän sanoi totuuden, sen totuuden, jota Mirdjan oma sielu hiljaisina hetkinä on hänelle hokenut, jota muut ovat ajatelleet, tietystikin, mutta jota kukaan ei ole uskaltanut lausua ääneen. Nyt se vihdoin oli siinä tuo sana, ilmielävänä! Mutta rakastaa sellaista voittajaa, joka ottaa hänet syliinsä sanalla: epäsiveellinen nainen! Ei koskaan! Filisteri parka Mirdja. Mutta Yrjö ei sittenkään uskonut omien sanojensa totuutta siksi, että hän rakasti Mirdjaa. Mikä miehen sielun ääretön typeryys, mikä rakkauden raukkamainen uljuus! Ei, ei! Mikä ymmärtämys, mikä herkkä aisti, mikä voima siinä, että hän kuitenkin lähti! Ja hän ei palaa milloinkaan. Hän on ylpeä. Hän oli sittenkin mies. Mutta ei Mirdjalle. Mirdjan sielu nyyhkyttää: minä rakastan, minä rakastan sinua! Ja hänen tunteensa repelevät hänen sydäntään kuin petolinnut. Mutta jos sinä palaisit, minä vihaisin, minä halveksisin sinua. Minä rakastan, rakastan nyt! Auttamattomasti viimeinen ilta. BARCAROLA Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien... kesäkuun salaperäinen yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana ailahtelevaa auteretta... kesäkuun äänetön yö. -- -- Helähtää vain sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit. Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu kiilana pakoon... sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat... kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää -- -- Ne ovat nuori Torild ja Mirdja. Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin: Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri siksi! -- Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän tutunomaisen ensi tervehdyksensä. -- Sitten olivat nuoren taiteilijan ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa. He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla. -- Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt! puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä -- ei edes siellä kaukana. Teissä on jotakin niin... niin... minä en osaa sitä selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti olla juuri sellainen -- jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi, saavuttamattomaksi... Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan nopeuden jaksat ymmärtää, -- kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään, lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli Torildista kuin rakkautta se katse. Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä. -- Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä ulpukkaa? -- Ulpukka nukkuu. -- Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee ja se kuolee purppurat poskillaan... kun te olette sitä katsonut. Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla, yön tuoksua... Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan lehdokin. Se olisi niin kaunista. He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle. Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään... väkevänä kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily... Mutta kaikki oli ääretöntä ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi runoa. -- Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen -- jo sammuminen. Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein. Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään. Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. -- Sinä olet samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten. -- Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa. He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä. Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti pitkä suudelma. Torild päästi nopeasti irti. Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä. Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt! Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen... Mutta sittenkin?... Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä...? Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus... oh, sanoja vain!... Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä. Torild sanoi hiljaa: -- Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on rakkaus -- se kaunein. Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois. Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen: rakkaus -- se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus... Ja kuitenkin tunsi Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä, pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen... Kaikki saattaa olla valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu. Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää... Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen koviksi ja jäykiksi. Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä, pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat toistaan rakastaneet. -- Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka näen, ett'ette minua enää rakasta? -- Tähdenlehto! -- Te ette kadu? -- Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te ette ole sama enää... Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. -- Tämä mies ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai... liian matalaa. Mutta Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat. Mirdja naurahti itselleen ääneen. Torild katsahti häneen kysyvästi: -- Saatanko teidät jo kotiin? -- Yö loppuu... "se kaunein" on lopussa. -- Oletteko tyytyväinen? -- Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt. Te tunnustatte sen myös jälestäpäin... He kulkivat ääneti, erillään. Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo taivaan rannalla. Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli, väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä. Inhoittavaa! Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras mies oli tuo... Mirdjaa hävetti... Ja sitten hän häpesi uudestaan omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan, se oli kuin poispuhallettu. Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko... Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta katsoa sitä silmään. Ilkeää! -- Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies. -- Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena auringon nousun hetkellä. -- Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. -- Älkää tulko vakavaksi... yhdestä unelmasta. -- Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. -- Entä jospa sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti... -- Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi. -- Hyvästi! Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti... Yksi suutelo kauniina kesäyönä... mitä se nyt enää itsessään merkitsi hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää: lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen, vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi petetty? Kumpi filisteri...? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat: minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe... Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut. Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi, nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi omilla aseillaan. NOCTURNO Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö... Talvi ja yö... Taas uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun! Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika... Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta. Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää sydän. Me ihmiset... Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme, omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden tuska... Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja irtirepäisyn hirveä tuska... Me ihmiset... Tai oikeastaan te miehet ja me naiset... Ei, ainoastaan minä, minä!... Keitä ovat nuo toiset? Onnellisempiako? Kenties... Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy hänen päästä... talviyöhön! Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien käärinliinojensa alla... se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin... elämä? Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän juoksee lukien lakia itselleen: -- Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle... Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään. Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen astuntansa tahdin... Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja kuinka monella sitä astuukaan harhaan... On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti... Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella. -- Aioitko sinä kotiin? -- Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia. Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Hän seisoi ja kuulosti. Sydän tykytti kuuluvasti... Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta... "Missä olet, pikku Mirdja?" Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi kutsunut. -- Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei voinut olla kukaan muu! Mirdja käveli ääniä kohti. Rolf se on, on, on... Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut tuntemattomia. Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet. -- Tuo on kaunis! Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi hiljaa: -- Rolf! Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui... kuka? Ainoastaan yksi... yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen huulensa vastasivat kuulumattomasti: -- Mirdja! -- Tuletko luokseni? puhui näky. -- Minä tulen. Rolf unohti muun. He ajoivat pois. Hämmästyneinä jäivät jälellä olevat toisiinsa tuijottamaan. * * * * * Rolf ja Mirdja ajavat Mirdjan asuntoa kohti. Kumpikaan ei puhu sanaakaan. Rolf tuntee, että tämä ei ole paikka puhua, ei vielä... Tämä ei ole hyvänpäivän-tutun tapaamista... Jotakin merkillistä, kuin henkiseikkailua, kuin näkyä tämä on. Molemmat istuvat syvissä ajatuksissa. Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen entisyys ja enemmänkin kuin entisyys... Yhä vieläkin, näin jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota kapakkafilosoofia... Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin. Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä, sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä... Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena hänet ystäväkseen valinnut... Ajuri pysähtyi. Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. -- Ole kuin ennenkin, kuin kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven. -- Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko, mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin -- -- Mutta miten sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan vieläkin, miten sinä...? Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli omituisesti. -- Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. -- Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti tapahtunut. Minä olin lapsi silloin. -- Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen, valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso, sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä... Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin. -- Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi, silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä -- ja hänen sielunsa tunnusti hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri, ymmärtävä sielu. -- Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä. Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. -- Kenties sitten taas -- ei koskaan -- kuka tietää! Tämä ainoa yö! -- Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa. Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha ystävä? -- Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi -- ei muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut... -- Miksi? -- Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle... -- Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin. -- Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta -- ja sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon. -- Enhän, kun ylpeyteni nautti. -- Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit, kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni... -- Sinua mieluimmin kaikista muistelen. -- Kaikista! Ja niitä on niin paljon... Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti: -- Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät -- ja kuitenkin on sinulla taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet, mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet, sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki, heittää pois itsesi -- ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin. Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät, sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella jännityksellä he sen muruset laskevat. -- Sinussa, Mirdja, ei ole loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri... Mirdja, minun ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita kuolevaisia... Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari, jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista kunnioitti ja rakasti. Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras, vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut... Hän naurahti surullisesti: -- Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää. -- Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on maasta... mutta olkoon Jumalan sana rauhassa... Mutta tunnetko sinä minut ja tunnetko itsesi? -- Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin kaikki muut naiset... Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi paremmin kuin minä? -- Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin monimutkainen... -- Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen. -- Ovatko kaikki pahat sitten viisaita? -- Ei, mutta kaikki hyvät ovat tyhmiä. -- Oh, sinä filosoofi! -- Minä! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän filosoofeja. Se on näes yksi pelastuskeino, jonka ihminen elämän kurjuudessa itselleen on keksinyt: viisastella pois surunsa ja ilonsa ihanaksi välinpitämättömyydeksi ja kohtalonymmärtämykseksi. Se varjelee meitä liikanaisesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta, lohduttaa meitä, kun olemme joutuneet katuojaan, antaa meidän hymysuin katsella kauneutemme ja voimiemme vähittäistä kuolemaa, koko elämän rappeutumista. Viisastelu huulilla voimme me elää ilman vaimoa ja rakastettua, ja -- miksei, elää heidän kanssaan. Mutta, lisäsi hän hiljemmin, se ei riitä ammatiksi. Minä alan jo joutua virkaheitoksi; vanhat sukkeluuteni alkavat kulua enkä minä jaksa tylsissä aivoissani valmistaa tarpeeksi uutta syöttiä uuden elämän eteen... Minä olen kulunut ja vanha jo -- hoh-hoh -- -- Lasien ääressä ainoastaan palaa sinun ikuinen nuoruutesi. -- No, hitto vieköön! Siinä edes ajatus ja kieli laukeaa siteistään. Siinä on ikuinen nuoruus, se on totta, ainoa ikuinen nuoruus! Kaikki ihmiset ovat silloin veljiä ja ystäviä, ja kurjimmat ja eniten kärsineet saavat silloin marttyyriuden jumalaisen sädekehän, saavat sen korotetun aseman, mikä heille oikeastaan kuuluu... siinä on inhimillisyyden tuhatvuotinen valtakunta... Tiedätkö, kenen seurasta nyt juuri tulen? Eero Selinän ja Mauri Etson... minä ymmärrän heidät niin hyvin. -- Miksi siitä juuri minulle mainitset? Mitä se minuun kuuluu! ärähti Mirdja kiivaasti, mutta tyyntyi aivan heti. -- Ja entä sitten...? -- He rakastavat sinua vielä. -- Minä en pidä siitä, että vakoilet minua, sanoi Mirdja, mutta samalla välähti hänen sielussaan suuri kiitollinen lämpö Rolfin uskollista sydäntä kohtaan. -- Humalaiset rakastavat koko maailmaa, jatkoi hän. -- Humalaiset puhuvat totta, sanoi Rolf vakavasti. -- Minä sanon sinulle vain, että kuka sinua kerran on rakastanut, hän rakastaa sinua aina. Katso, juuri sen minä ymmärrän, että sinua niin voi rakastaa, ainoastaan sinua ja ainoastaan siten... yksin... Sen pitää ollakin niin, ja se on hyvä niin... parempi on rakastaa yksin kuin kaksin. -- Miksi? -- Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus... "Chagrin d'amour dure toute la vie." -- Niin, minä muistan... -- Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet, miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain siteeraan ja kopioin. -- Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia! -- Sinä, sinä...! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on tullut... Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa, unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös ne harmaat, pitkät arkipäivät... ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman unelmia ja uskoa. -- Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä ilman unelmia ja uskoa...? -- Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi. -- Pitkä kuolema... miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi pellinnyöriin? -- Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset, jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka mitä... Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset! Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten virkahti hän väsyneesti ja hiljaa: -- Myönnät nyt, että olen raakkitavaraa... -- En, sillä sinä olet harmaan jokapäiväisyytesi harmaa vihollinen. -- Itseni vihollinen... -- Niinkuin minä... -- Uneksija sittenkin... -- Niinkuin minä... -- Ystäväni! -- Ainoa ystäväni! He tarttuivat toistensa käteen ja niin he istuivat ääneti kauan, kauan. Ensimäinen harmahtava kajastus ennusti aamua. -- Taas se harmaa arkipäivä, se erottava päivä...! huokasi Rolf. -- Miksi erottava? -- Elämä huutaa eroa, meidän elämämme, sinun elämäsi. -- Mutta me olemme heimolaisia. -- Erilleen tuomituita. -- Miksi erilleen, miksi, miksi? -- Älä kysy enää, minähän olen sanonut jo kaikki... tai ties... siinä on sitten myös jotakin muuta. He vaikenevat. -- Oletko koskaan ikävöinyt ketään? kysyy Rolf arasti. -- En ikinä, en ketään... tai korkeintaan itseäni joskus... vastaa Mirdja leikitellen, mutta naurussa kiiriskelee kova ja luonnoton kaiku. -- Niin, et ikinä, et ketään... mutta huomenna sinä itket minua... minä tunnen sinut. -- Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta liian vähän... minä itken vielä huomisenkin ylitse. He vaikenevat taas... Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö... Suurina ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti. Äkisti nousee Rolf: -- Hyvästi! -- Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi? -- Se on pakko, minun ystäväni. -- Ystäväni, ystäväni! -- kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsi Rolfin rannetta. -- Niin samanlainen kuin minä. -- Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin sinä... Niin se on... hyvästi! -- "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa. -- "Chagrin d'amour dure toute la vie", vastaa Rolf samaan tapaan. Yksi kädenpuristus vain, yksi katse, yksi hymy, ja sitten... ovi sulkeutuu. Kokoon lyyhistyy Mirdja yksinäisyytensä painosta. Miksi sinä menit taas luotani maailmalle? valittaa hänen sydämensä. Sinä, sinä, joka minun sieluani kannat... Minä itken sinua huomenna, huomisen huomenna, aina... * * * * * Mutta seuraava päivä oli tulvillaan aurinkoa ja hankien kimmellystä ja kulkusten kilinää ja ihmissilmien sähköistä iloa... Ja Mirdja unohti itkeä. "GAUDEAMUS IGITUR..." Millainen on vapunpäivän ilta tai paremmin sanoen yö tutun hotellin suuressa salissa? Liikkuvat siellä valkoiset lakit kuin levottomat vaahtopyörylät valomeressä, putoilevat siellä ruusut ja konfetit kuin kukkaissade onnellisten kuolevaisten ylitse ja korkeimpana kaikkea sorinaa laulavat lasien satakielet. Keinotekoinen valo, keinotekoinen kesä, keinotekoinen viserrys ilmassa, keinotekoinen kaste yli kaiken... väkevän viinin kuuma ja kostea välkähtely. Sillä me olemme keinotekoisista voimista elävä rotu. "Gaudeamus igitur juvenes dum sumus..." Kaikkialla liitelevät irtipäästettyjen ilojen hengettäret, kaikkialla nauraa vallaton vappu. Mutta tiedättekö, hyvät ihmiset, missä pöydässä sittenkin viihtyy se ainoa oikea vappu, se perintövappu? Ainoastaan siinä, mihin Rolf Tanne on istahtanut. Hän se yksin osaa kulkea vanhat vappuvaltit kourassa, hän se yksin ymmärtää olla perintövappujen lipunkantaja. Nytkin on hänen ympärilleen erääseen salin nurkkauksen kokoontunut sangen vankka kantajoukko, pitkä pöydällinen väkeä, nuorta ja vanhaa, oikein niitä parhaita civiksien civiksiä. Mutta paitsi "onkkelia", joksi Rolfia tavallisesti toveripiirissä kutsutaan, kuuluu hyvän ja mallikelpoisesti kokoonpannun viftipöydän välttämättömyyksiin vielä karakteristinen kolmisointu: "Morre", "Morpheus" ja "Orpheus" s.o. Etso, joka pitää huolen alusta ja lopusta, nimittäin tilaa ja maksaa, kalpea Selinä, joka on aina väsynyt, ja pikkunen ja punakka Riku Tapela, seuran iki-iloinen improviseeraaja, joka ei koskaan ole väsynyt. Vappuyönä ei puutu ketään "onkkelin" pöydän täysi-istunnosta. Yksin Yrjö Särkkäkin, joka sangen harvoin ottaa osaa ylioppilas-elämään, on eksynyt nyt joukkoon parin vanhan toverin seurassa. Mieliala on jo korkealla. "Vivat omnes virgines faciles formosae..." -- Viime vuonna oli Mirdja mukana. Hän on jättänyt meidät nyt, virkahti äkkiä eräs kovalla äänellä. Siitä sai keskustelu käänteen. -- Hän on tietystikin kyllästynyt näyttelemään rykmentintytärtä ylioppilasnulikoille. Hän avanseeraa. Tänään istui hän primadonnana eräässä taitelijaseurassa. -- Vaihtelu huvittaa, lisäsi kolmas. -- Niin, etenkin häntä. Mutta taitelijoiden daamiksi on hän muuten aivan omiaan. Hänessä on väriä ja temperamenttia. -- Hän on itse aivan harvinainen taiteilijaluonne. Hänestä voi tulla jotakin. -- Oh, kuninkaan alkuja on maailma täynnä. Sana antoi toisen, ja pian olivat melkein kaikki mukana keskustelussa. -- Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalarin Bengt Iron kanssa, viskasi eräs. -- Älä sano Iroa puolihulluksi; hän on meidän ainoa impressionistimme. Taitelijat ovat aina eriskummallisia. -- A propos eriskummallisuudesta, niin oletteko nähneet tänään Mirdjan uutta kesähattua? Se on kai sitä kaikkein uusinta Iro-impressionismia. Mirdja on sivuuttanut jo sen poroporvarillisen kannan, jolloin lakki ja vappu kuuluvat yhteen. -- Lakit ja hatut on pientä, mutta hiis vieköön, ne pirun tyhjäntoimittajat ja kerskurit taitelijat vievät meiltä Mirdjan. "Ei mistään saa niin raitista vettä kuin nevalta lähtehestä. Ei mistään saa niin rakasta heilaa kuin toisen tähtehestä", alkoi kuulua pöydän toisesta päästä epätasaisesti painostettu rallatus. Se oli eräs aivan nuori keltanokka, jolle vappu jo oli liiaksi käynyt päähän ja joka puolestaan hänkin tahtoi jollakin sukkeluudella höystää yleistä keskustelua. Yrjö Särkkä istui laulajan vieressä, ja äkkiä, ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, mitä tapahtui, oli hän noussut ylös, tarttunut poikaa niskaan ja pistänyt hänet pöydän alle. -- Tuollaisen ei pidä edes koettaa olla sukkela! -- On minun laululleni ilmassa tilaa, kuului raivostunut ääni pöydän alta. -- Ei ole tilaa raakuuksille. -- Se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Syntyi kova elämä. Naurettiin, puhuttiin, kiisteltiin sekaisin. -- Yrjö, mitä sinä nyt turhasta! huudettiin. -- Ei kannata olla ritari sille naiselle! -- Ritari sille naiselle aina viimeiseen veripisaraan asti! huudahti Yrjö. -- Hän on gentlemanni, vaikka on hyljätty kosija! -- Ei kannata, sanon minä. "Café avec" kiersi voittokulkuaan. Inspiratsioni kohosi yhä välittömämmäksi. Mutta viisastelu oli nyt kerran iskenyt hampaansa Mirdjaan ja humalaisen itsepintaisuudella pysyi se siinä kiinni. "Neiti Ast, neiti Ast antoi suuta armahast", hyräili taas joku hampaittensa välistä matkien erästä tuttua varieteelaulun säveltä. Rolf oli tähän asti vastoin tapaansa pysynyt aivan ääneti, kuunnellut ja ryypännyt ja ryypännyt ja kuunnellut vain, mutta nyt hän rykäsi: -- Pojat, sallitteko minulle puheenvuoroa? -- Hiljaa, "onkkeli" puhuu, hiljaa! -- Minä olen vanha veteraani tässä piirissä. Jokaisen vapun, niin pitkälle kuin muistan, olen viettänyt teidän kanssanne huolimatta siitä kuinka kaukaa kulloinkin olen saanut matkustaa. Mutta vappu on minun vuosipäiväni, minun nuoruuteni vuosipäivä. Ja, hyvät ystävät, te tunnette minut. Minä en ole liian arka, mitä keskustelu-aiheeseen tulee, sen te tiedätte. Mutta yhtä minä pyydän, että jos me laulamme varieteelauluja... skål för Wein, Weib und Gesang!... niin, jos me laulamme varieteelauluja ja lauletaan vaan, niin jätetään Mirdjan nimi siitä pois. Sitä minä vain pyydän; onko se liikaa? Hän on meidän toverimme ja -- minun ystäväni... Hän on ainoa nainen koko maailmassa, joka voi kohota olemaan miehen ystävä, ja se ei ole vähän se. Siksi minä sanon, kuten veli Yrjö: meidän tulee olla hänelle ritarit viimeiseen veripisaraan asti. Kun te herjaatte, on se vain mustasukkaisuuden tai nolatun ylpeyden henki, joka teidän suunne kautta puhuu. Niin se on. Te olette jokainen olleet rakastuneet tyttöön ja olette kenties vieläkin joku. Mutta te ette ole sitä tyttöä varten eikä hän teitä varten. Muita teidän tavoittaa pitää, jos te naisen itsellenne tahdotte, ja kuitenkin minä sanon teille, että ne muut eivät ole kelvollisia Mirdjan kenkien tomua suutelemaan. Mikään pyhimys hän ei ole, ei toki, Jumala paratkoon, mutta hänessä onkin eri veri. Minä tunnen hänet. Poissa olevan toverimme malja! Mirdjan malja! Lasit kilahtivat kiihkeästi. Rolfin silmä oli kostea. -- Minä olen sanonut vain sen, joka sydämelläni oli. Älkää antako häiritä itseänne, veljet! -- Oikein, "onkkeli", oikein! huudahti Yrjö. Mutta muitten huulilla lepäsi hetken vielä vaitiolon hartaus. Niin hellämielisiä ja herkästi liikutettuja ovat Bakkuksen lapset. Mutta yön ja viinin henki on hetkellinen ja kaksisiipinen. Yhtä valheellinen kuin suora, yhtä valkea kuin musta, yhtä raskas kuin kevyt, yhtä rivo kuin viaton. Se on kummallinen henki; se nauraa ja itkee yht'aikaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on se jo taas kaikki unohtanut. -- Mirdjan malja! huusi Mauri Etso. Kaksinkertaisesti Mirdjan malja, sillä Mirdja juuri on opettanut minut juomaan. Se on tosi se. Minä jäin janoiseksi hänestä. Minä en ole sitä koskaan sanonut, mutta minä sanon sen nyt. Minä en sano pahaa hänestä, ee-en! Mutta siitä asti minä vaan juon enkä saa janoani sammutetuksi. -- Että kehtaatkin tunnustaa ruvenneesi juomaan naisen tähden. Oletko lapsi, että sinua vielä Mirdja riivaa? -- No, juon juomisen tähden sitten, mutta sanonpa vaan, että siitä asti on minulla pohjaton jano. Maljanne, hyvät herrat! -- Hoi, Bellman junior, sinä oopperakellarien Orpheus, joko olet virityksessä? Laita nyt Morrelle joku hemmetinmoinen opetus- ja varoitusviisu. Hän on sen tarpeessa. Pikku Riku virnisteli. Tuotiin lisää viritystä... Lasit kilahtivat taas. Improviseeraaja vilkutti merkitsevästi silmää Morrelle ja veti esille kitaran, jota hän aina uskollisesti kuletti mukanaan kuin sylikoiraa. Hiljalleen alkoi hän näpäytellä sitä ja hyräillä: "Sanokaa, veljet hyvät, filosoofit syvät, miten voipi olla hunningolla naisen, naisen tähden kaikkein nähden, kun maailma on täynnä naisia kaiken-kaikenlaisia." Jo nauravat kaikki, kilkuttavat tahtia laseilla ja säestävä lopputoisintoa. Ainoastaan Selinä istuu ääneti tuijottaen absinttilasiinsa välinpitämätön väsymys kasvoillaan. -- Ei, laula se persialainen serenaadisi! -- Ei, ei, vaan juomalaulu! -- Tai se laulu ostonaisista... "Ostonaiset on halpoja, nukkuvat ilman salpoja..." -- Miksi aina tuohon ijankaikkiseen vanhaan tyyliin? huutaa nyt Särkkä. Tuollainen naishalveksinta on sekä tyhmää että raakaa! -- Peevelikö sinua tänään riivaa, Särkkä! Taidat jo olla hyvällä alulla kehittyä mamseliksi... Ja mitä erittäin naishalveksintaan tulee, niin voi olla, että se on raakaa, mutta tyhmää se ei ainakaan ole, sillä sen minä sinulle sanon, että jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia! -- Tämän sanoi eräs vanhempi civis sellaisella koomillisella ponnella ja paatoksella, että Särkkäkin rupesi nauramaan. Hei Tapela, tule nyt esiin jo sen persialaisesi kanssa! "Kuulitko jo tuloni, sa tulisilmä suloni, sa hekumani hely ja keima, sa suloinen, suloinen Zuleima. On mulla syvä pikari ja sulla hyvä tikari, jää jälkehemme lemmen verileima, sa suloinen, suloinen Zuleima." -- Miksi sinä olet niin äänetön tänä iltana? puhuu laulun kestäessä Selinälle Rolf. -- Itsellesi tarkoitat sen kysymyksen, sinä olet todellakin outo tänään. Milloinpa minä olisin puhunut juuri mitään! Minä kun tuijotan tuohon absinttiin edessäni, on se jo kuin esimakua Nirvanasta. Kaikki on niin pientä ympärillä. Katso nyt, miten se vaihtaa väriä ja vilkuttaa välinpitämätöntä silmää, ja sen lumousta eivät nuo muut ymmärrä, ainoastaan me kaksi. -- Me kaksi separatistia, individualistia, ilvehti Rolf. -- Mitä saastaa nuo toiset juovatkaan, kiihtyi Selinä, ei, sen minä sanon, että vaikka minä olisin miljonääri, en vaihtaisi absinttiani sampanjaan. "Car nous voulons la nuance encore, pas la couleur, rien que la nuance, la nuance seule fiance le rêve au rêve et la flûte au cor." -- Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa laulaa, kun kuolet: "La Finlande a perdu son Morphée." -- Sinua saan kiittää siitä nimestä, naurahti Selinä. -- Kuule, älä naura, se on hyvin paha ennustus, siinä on jotakin hirveää, fatalistista. Minä voisin ehkä sanoa siitä jotakin, minä olen vanhempi sinua, ja meillä on yhteistä Verlaine ja absintti... Ai, ai, kun ei sinun vain kävisi kuin minun... Sinä olet nuorempi minua, niin se on, niin se on... Kuule, saanko sanoa sinulle ajatukseni? -- Sano ajatus. Minulta alkaa ajatus jo vähitellen hajota tylsyyteen... sitten on rauha. -- Malta, malta poika, ei se aivan niin pian käy... sinä olet nuorempi minua... Mutta minä sanon sinulle vain sen, että mies, joka puhuu vivahduksista, ei ole enää oikea mies, ja se, joka jää katsomaan absinttilasin sineen, vaikka taskussa on miljoonia, ei ole enää oikein terve. Tjaa -- sinä et ole oikein terve etkä ole oikea mies! Ja kun kerran mies alkaa tuntea nyanseissa tai nainen ajatella maksiimeissa, silloin ovat asiat jo hullusti. Se tietää, että hullujen huoneilla on tulevaisuutta tässä maailmassa. Ymmärrätkö? Mies voi kestää elämänkäsityksensä juuri siksi, ettei hän sekoita siihen tunnettaan, ja nainen säilyttää sen tunne-arvot siksi, ettei hän käsitä mitään... Mutta yhdessä molempia!... Ei, silloin tulee se suuri "Übergang" ja "Untergang", josta Nietzsche puhuu... yli-ihminen on lähellä, mutta sitä ennen tulemme me lyödyiksi. Sinä ja Mirdja esimerkiksi, varokaa... ja minä itse... no niin... minä en myöskään ole oikea mies, sillä minä voin itkeä kuin akka, mutta minä olen jo vanha... Samaa sairasta ja kelmeää sukua me kuitenkin olemme, suuret intohimot meiltä puuttuvat, mutta sen sijaan on meillä tuhatväreisesti sensatsionikykyinen hermo-elämä, yhdessä vivahduksessa voimme me elää tappavan tuskan ja tukehtavan riemun. Heikontunut suku me olemme, eikö totta?... Mutta Mirdja, Mirdja, hän on sekä heikko että voimakas, yht'aikaa mies ja nainen. Persialainen serenaadi oli aikoja sitten vaientunut, ja useimmat olivat Rolfin huomaamatta kiintyneet kuuntelemaan hänen puhettaan, niiden joukossa seuran pikkunen punakka Bellman. -- Kuule, "onkkeli", sanoi hän lyöden Rolfia olalle. Sinä sanoit, että Mirdja on yhtaikaa mies ja nainen. Se ei ollut oikein viisaasti sanottu, minä olen kerran tuhmistanut itseni samalla ajatuksella. Minun täytyy kertoa teille pieni episoodi, jota en ole kellekään vielä kertonut. Se on Mirdjasta ja minusta. Asia on se, että minäkin olin kerran rakastunut Mirdjaan, oikein korvia myöten rakastunut... -- Rakastunut! naurettiin, nyt sinä pahuus syötät kaskuja taas. -- Harrasta totuutta jokainen sana! Niin, minä olin siis rakastunut ja täydellisesti inhimillisten luonnonlakien alainen. Tulin hentomieliseksi, rupesin laulamaan hiutuvia lemmenlauluja ja käyttäydyin hyvin narrimaisesti kaikin tavoin, kuten muutkin vilpittömät Amorin palvelijat. Mirdja oli tietysti lopulla hyvin kyllästynyt vetistelemisiini ja kerran sitten tokasi hän vihlaisevan pilkallisesti: "Pitääkö miehen välttämättä olla kuin nainen ollakseen suuri runoilija?"... Voitteko ajatella myrkyllisempää rakkauden esinettä! Minä tietysti heti vetäydyin nahkaani, koko sairauteni oli kuin pois puhallettu ja uljaasti paiskasin minä vastaan: "Pitääkö naisen välttämättä olla kuin mies ollakseen suuri nainen?" -- Bravo, bravo! -- Jaa, mutta se ei ollut mikään sattuva vitsi. Siitä minun juuri piti huomauttaa. Sillä Mirdja on sittenkin nainen ja on niin pirusti, sanokoon "onkkeli" mitä tahansa. -- Siihenkö se satu loppui? -- No, siihen se loppui... meistä tuli sitten hyvät ystävät. -- Sen lopun sinä ainakin valehtelit, huusi Morre. Jos nainen on niin pirusti nainen, niin ei teistä ikinä tule ystäviä! -- Oletko sinä todella aina ollut Mirdjan ystävä, vain ystävä, ymmärrätkö? kysyi Selinä Rolfilta. -- Minä vannon sen! tuohon käteen! Selinä vaikeni taas jääden viheriäiseen tuijotukseensa. Äänet sortuvat jo epäselviksi. Toiset unohtavat omat kysymyksensä, toiset uupuvat kesken kertomustaan. Lähestytään jo kaikin Selinän uneksimaa Nirvanaa. Yön ja viinin henki on unhotuksen henki... Mutta Selinä itse, Nirvanan kelmeä apostoli, ei voi unhottaa... Hän muistaa vielä kaksi asiaa nimittäin lauseen: "jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia", ja sen, että nainen merkitsee hänelle yhä vielä Mirdjaa, kaikesta huolimatta yhä vielä Mirdjaa, ja eikö tullekin aina merkitsemään sitä samaa... Miten hän onkin taistellut nämä pari vuotta vain kahden vastakkaisen ajatuksen ja kahden vastakkaisen tunteen välillä...! Niin, niin, nainen on Mirdja... Mutta miksi halveksisi hän Mirdjaa? Siksikö että hän oli sfinksi? Pikemmin sitten itseään, siksi että hän oli ollut naurettava... Nainen oli tehnyt hänet naurettavaksi... Nainen on Mirdja. Mutta Mirdja ei ole nainen, hän on Jumalan valkoinen ihme-olento, joka kantaa hänen sieluaan... Ryöstäjä, pettäjä!... Vaiti, vaiti, pikku pirut! Mirdja ei ole nainen. Mirdja on Mirdja... Ja mitä merkitsee halveksinta tai rakkaus tai mikään! Ei mitään... suuren vapauttavan tylsämielisyyden edessä... "POST JUCUNDAM JUVENTUTEM" Saman vapunpäivän iltana kulkee Mirdja kadulla yksin. Ulkopuolella tuntee hän elävänsä kaikkia noita ihmisiä, jotka hänen ympärillään tungeksivat. Ne huutavat ja hoilaavat ja leikittelevät paperileluilla. Kerrankin kolistatte pussista toistenne silmille koko arvottoman paperihely-sisältönne, te onnelliset! Mirdja kulkee eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän vaivaa häntä vastaantulevien leveä karnevaalitunnelma, heidän remahteleva naurunsa ja itsekylläistä iloa tihkuvat silmäteränsä. Kuin kaukainen tanssisävelten humu vanhoilta ajoilta kangastaa hänen korvissaan... Ei, ei se kutsu enää niinkuin ennen... Mirdja on jo liiaksi tanssinut... Mirdja on jo vanha... Eikö lienekin hän jo sadan vuoden elämän elänyt? Mirdja jouduttaa askeleitaan. Hän on luvannut viettää tämän illan ystävänsä Bengt Iron luona... Ystävänsä! Kummallista, kummallista! Jos hän olisi lausunut tuon sanan ääneen, olisivat kaikki ihmiset kohauttaneet olkapäitään ja heidän kasvojaan olisi valaissut ilkeämielinen hymy. Kumpikin olivat he toki maan-kuuluja eroottisesta joustavuudestaan... Tuo kaikki oli totta... mutta kuitenkin... tai kenties juuri sentähden... Miten olisivat he muuten voineet kestää toisiaan niin hirvittävän kauan?... He olivat kohdanneet toisensa jossakin suuressa maailmassa sattumalta, tai miksei, laskujen avulla, kuten yleensä suuressa maailmassa kohdataan. Kylmää ja kiehtovaa, myrkyllistä ja säkenöivää oli heidän ensi kosketuksensa ollut, kohteliasta ja kyynillistä yht'aikaa. Hyvin muistaa Mirdja vielä heidän sotataitoisen lähentymisensä. -- Teillä on huono maine, Mirdja neiti: teistä kerrotaan, ett'ette säästä sieluja, mutta siksi te olettekin yhtä viisas kuin viehättävä... -- Ja teistä kerrotaan, ett'ette säästä edes ruumiitakaan, mutta siksi te olettekin -- taiteilija... -- Minä vannon, en ole koskaan ottanut ruumista ilman sielua. -- Ettekä sielua ilman ruumista! Todellakin liian täydellistä, liian ehjää ja tervettä ollakseen uskottavaa! -- Mutta te näette, rakastettava neiti, minä en ole kuollut rakkaudesta. -- Entä sitten, te itse-imartelija! Monet muruilla ruokitutkin elävät. -- Elävät miten elävät: jalkapuussa ja sairaina... Jalkapuuta minä vihaan. -- Miten terveellinen lisä teidän sieluunne olisi täyttymätön toive. -- Kenties silloin myös teidän... Älkää luulotelkokaan minulle kuuluvanne muruilla ruokittuihin... Tällaista oli jatkunut vielä hyvän aikaa, mutta yhä tyynemmässä ja syvennetymmässä äänilajissa. Miksi me rimpuilemme? olivat he äkkiä kumpikin tunteneet, ja kuin yhteisestä sopimuksesta olivat he heittäneet sanaleikittelyt syrjään ja suurina ja hartaina toistensa sieluun tuijottaneet, paljaaseen sieluun... Mutta sitten Iro oli kuin äkillisen hulluuden valtaamana tarttunut häntä ranteeseen huudahtaen: -- Mutta mehän olemme ystäviä jo kehdosta alkaen, te olette harvinainen taiteilijaluonne, te Mirdja, Mirdja...! Silloin oli Mirdja melkein närkästynyt. Tuossa hänelle niin vanhassa lauseessa oli hän ollut näkevinään vain yli-ylpeän salonkimiehen armoittavaa itse-ihailua, ja jälleen kopean, pilkallisen itseryhtinsä kannattamana oli hän vastannut: -- Te pyydätte olla kovin ritarillisia, te miehet. Mitä te vaaditte naiselta? Ette mitään, tai korkeintaan heijastuksen itsestänne, ollaksenne valmiit upottamaan hänet omien ansio-nimienne tulvaan! Miten liikuttavan luonnollisesti luovuttaakaan mies vaimolleen tittelinsä... Mutta te, herra harvinainen taiteilijaluonne, olette vähän liian rohkea heittäessänne sen ensimäiselle tuntemattomalle. -- Te ylpeä ihminen, oli Iro vastannut, olisiko minun pitänyt ensin kymmenen vuotta ääneti kurkottaa teille sieluani ja sitten vasta puhua? Te tiedätte varsin hyvin, että joskus voi sattua, että tuo ensimäinen tuntematon onkin elämänvanha tuttu... Sitäpaitsi teidän täytyy uskoa minuun nyt, minä puhuttelen teitä toverina enkä naisena, ja minä paljastan pääni ja sanon: taiteilija, joka loistaa omalla valollaan! Ja heistä oli sitten tullut niin hyvät ystävät. Ajatuksissaan on Mirdja jo saapunut aivan atelierin ovelle... Se tuli vastaan kuin odottamatta. Hajamielisenä silmäili hän ympärilleen tuntien pakottavaa tarvetta jollakin lailla järjestää ajatuksiaan. Hän astui pimeään käytävään ja istahti portaille melkein oven eteen. Miten useasti hän olikaan tästä kulkenut, kuin kotiinsa kulkenut!... Tuhansittain muistoja piili tämän pimeän porraskäytävän varjokoissa... ja kauniita muistoja kauttaaltaan... Muistoja hetkistä, jolloin hänen sielunsa oli ollut uljainta taitelija-uskoa tulvillaan, jolloin itseluottoinen työ-into oli polttanut aivoissa ja mielikuvitus autuaana lennellyt yli-ihmisten ilmatarhoisssa... suuruuden-unelmien muistoja... Toistensa titaanivoiman innostajia olivat he osanneet olla, Bengt ja Mirdja. Ja he olivat kertoneet toisilleen kaikista sielujensa epätasaisista oikuista ja kummallisista kokemuksista ja päässeet siten vähitellen omituisen lähelle toisiaan... omituisen lähelle... Välistä oli Mirdja kysynyt itseltään, eikö tätä kaikkea kaunista ja eheää olisi saattanut nimittää rakkaudeksi, mutta hän oli aina sitten työntänyt sen ajatuksen luotaan ja tuominnut itsensä mahdottomaksi; hänellä ei todellakaan enää ollut oikeutta olla naivi... Ja hänellä ei ollut sitä paitsi mitään syytä lopettaa tätä suhdetta. Hän tahtoi olla nyt vain taitelijatoveri, ystävä... Ja kuitenkin tiesi hän varsin hyvin, että hän liiankin usein muistutti Bengtille olevansa nainen, kiihotti häntä tahallaan ja nautti nähdessään, miten toinen imi silmänsä kiinni hänen punaisten huultensa hienoon viivaan, kuitenkaan uskaltamatta niitä suudella... Kerran heidän ensimäisiä kertoja yksin ollessaan atelierissa oli Bengt kysynyt: -- Etkö pelkää? -- Minä en koskaan pelkää, oli Mirdja vastannut keveällä ärsytteleväisyydellä. Ja Bengt oli silloin ottanut Mirdjan käden, silittänyt sitä ja sanonut: -- Voimakas sinussa omaa voimaansa kunnioittaa ja tottelee sinua ylpeänä, kuin omaa ritari-tuntoaan, sinä kumma, kumma tyttö... Niin, Bengt oli aina, todellakin aina ollut ritari, mutta Mirdja oli nähnyt, että hän kärsi... Ja viime viikkoina oli hän käynyt oudon kalpeaksi ja sairaan näköiseksi. Hermostuneita askeleita kuului atelierista. Bengt odotti... Ja odotus on hivuttavin kaikista tuskista... Mutta Bengt saisi aina odottaa... Odota, odota, rakasta, rakasta! huusi Mirdjan sielussa, ja hän painoi päänsä oveen vääntelehtien salaisesta julmasta nautinnostaan. Ihanaa on noin pitää ihmisten sieluja vallassaan heidän tietämättään, ihanaa, ihanaa!... Huu! -- Oliko hän Bengtin ystävä! Eikö kaikki ollut valhetta alusta loppuun, tämäkin, kuten ennen...? Bengt oli mies... Mirdja naurahti hiljaa, avasi oven kuulumattomasti ja katsoi sisälle. Bengt ei enää kävellyt. Hän seisoi selin. Puolihämärästä kuulsi esiin hänen tumma, liikkumaton silhuettinsa. Miten kaunis mies oli Bengt! Miten ylhäinen oli viiva, joka yhdisti pään ja olkapään! Liian kaunis mies! Se panee aina helposti epäilemään miehen neroa... Sitä paitsi oli kai todellakin Bengtin neron laita niin ja näin, mutta sivistynyt oli ainakin hän sen sijaan, ei yhtään viljelemätöntä kohtaa, ei muokkaamatonta maata... Bengt katsahti äkkiä taakseen kuin hypnoottisen voiman vetämänä. -- Sinunko silmäsi ne sieltä vetävätkin? -- Sinä olet liian kaunis mies, Bengt Iro, puhui Mirdja ovelta melkein juhlallisesti. Kreikkalainen kanon ei enää sovi nykyaikaiselle ihmiselle. Ruumiin kuva ei saa olla sielun kuvan etusijalla: se on liian helppotajuista kauneutta. -- Itseesi voit ainakin silloin olla tyytyväinen, sillä sinun kauneutesi on ainakin sitä kaikkein vaikeatajuisinta lajia taivaankannen alla. Jokainen piste sinun ruumiissasi kuvastaa sielua ja sentään ei siitä saa kiinni. Se voi todella tehdä ihmisen hulluksi. Se kutsuu ja kiihottaa, nolaa ja masentaa samassa. Ajattelin itseäni nyt etupäässä taitelijana. Ja arvaapas, mitä mietin tässä juuri kun tulit? Samaa kuin niin monesti ennen: että olisinpa minä se mies, joka osaisi maalata sinut, huomaatko, todella osaisi maalata sinut! Minusta tulisi nykyään elävän taiteilijamaailman suurin mestari. Aina minä maalaisin sinua. Sinä olisit minulle samaa kuin Monna Lisa Leonardolle, Helene Fourment Rubensille, Saskia Rembrandtille tai mrs Siddal Rosettille. Mutta mitä ovat heidän naisensa sinuun verrattuina! Sinä sybariitti ja madonna, sinä, joka olet kaikkea yht'aikaa etkä sentään mitään, joka olet joka päivä uusi! Et voi aavistaakaan, millaisen fantasiatoiminnan sinä nostatit minussa tänäänkin, kun yhdessä ajoimme läpi kaupungin. Sinun pehmeää punaa hiiluva pukusi ja leveä hattu sitoivat sinussa esiin taas jotakin -- aivan ennen aavistamatonta, jotakin niin kumman kaunista ja kiehtovaa. "Minun ruhtinattareni, minun ihana puolattareni!" puhuin sinulle itsekseni. Sinä katsahdit minuun, sinun ruumiisi solut väreilivät yhtenä ainoana pehmeänä aaltoiluna. "Minun notkeanilkkainen pantterini, minun silkkijalkainen pedonpentuni!" kuiskasin uudestaan, ja joka hetki täytyi minun luoda sinusta itselleni uusi kuva. Hyvä Jumala, voiko sellaista maalata, sellaista lakkaamattoman vaihtelun yhteyttä yhteen kuvaan! Se olisi valiotuoksu kaikista taideteoksista! Ja sentään se on minun kunnianhimoni polttavin unelma. Mutta miksi vain unelma, unelma?... Miksi en voisi...? Hyasintteja sinun vierellesi, väkevälemuisia liljoja sinun polvillesi... mutta se vielä merkitse mitään... Sinusta itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän sekuntitunnelmat, sen liikakiihottuneet sensatsioniheijastelmat, opiumihuumaus, absinttihulluus, koko tuskaisen aisti-elämän herkkä mystiikka, sen kauneuskiihkoinen, sairas tunnehourailu ja... kaiken vastakohta. Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat, ne ovat pikemmin kiveä kuin tulta. Rubiinin kyyneleinen kuumuus, opaalin kelmeä oikullisuus ja smaragdin sitova viherä leikkivät niiden pinnoilla, väliin pistäen kuin kipinä, väliin kylmentäen kuin jääkristallin lahjomaton kovuus... Oh, Mirdja, miksi sinä teet minun puheeni valheeksi! Miksi pehmeästi ja hukuttavasti ja salaperäisesti? Ei kiveä, vaan suota ovat sinun silmäsi, ruskeanviheriää suosammalta, pehmeää kuin valkoinen suohöyty, sala-upottavaa kuin heinittynyt hete. Miten se sitoo ja vetää ja kutsuu...! Hämärä tummeni, takkavalkean loimottelu kirkastui yhä. Kaksi ihmistä näkyi kivettyneinä ensi yllätyksensä alkuasentoihin... Vihdoin liikahti Mirdja. Kirkkaasti nauraen tuli hän Bengtin luo ja löi häntä keveästi olalle: -- Hullu poika, olenko minä kenties sinun mallisi! sanoi hän. -- Ihminen kuvittelee mielellään hämärissä... Tämä oli minun runoni sinulle. Ja enhän ole niitä usein tehnyt, sen voit myöntää, ystävä. Enkö ole ollut hyvä toveri? -- Kiitos, että tulit. Aloin jo epäillä, että olit eksynyt jonnekin muualle... -- Sinun luonasi on paras... Mutta miten täällä näyttääkin hauskalta, kun ei ole muuta valoa kuin takkatulen liekehtely...! Bengt hymyili. -- Minä olen valmistanutkin sinulle juhlaa. Näetkö, tuossa on booli? Uskotko, että se on hyvää? -- Tiedän, että olet mestari monella alalla. He vaikenivat molemmat ja tuijottivat tuleen. -- Kaksi vuotta olemme jo tunteneet toisemme... -- Onko siitä jo kaksi vuotta? huokasi Mirdja. -- Onko se liian pitkä aika sinusta? -- Minä en ole vielä kenenkään kanssa tullut toimeen niin pitkää aikaa... tiedät miksi... -- Minä tiedän... samoista syistä kuin minä. -- Olemmeko me sitten jo eläneet erotiikan ohitse ja kohdanneet toisemme vasta sen ulkopuolella, tai miten on selitettävissä suhteemme pitkä tasainen sopusointuisuus?... -- Erotiikan ulkopuolella... ei, ystävä, ei se ole niin... Emmehän me ole neutreja kumpikaan. Jos me olemmekin eläneet kuin toverit, olemme sillä vain vetäneet erotiikkaa nenästä. Minä olen tosin kantanut sinua käsivarsillani, kun metsässä jyrkänne on sattunut vastaan, kantanut sinua, kuten vain veli voi kantaa. Minä olen juurta jaksain ja likeltä tutkinut sinun ihanan ruumiisi viivoja, tutkinut sinua, kuten ainoastaan puhdas taitelija voi tutkia, mutta sentään yhtäkaikki on se sisin ja salaisin minun sielussani, minun silmässäni, pyytänyt ja himoinnut sinua, sinun huuliasi, sinun varttasi, koko sinun olentoasi ja... sinä olet kyllä nähnyt sen. -- Minä olen kyllä nähnyt sen... -- Sinä olet tuntenut, miten minun kantava käsivarteni on värissyt pidätetystä intohimosta... -- Minä olen tuntenut sen... -- Ja sinä olet ymmärtänyt... -- Minä olen ymmärtänyt... He vaikenivat taas molemmat... Sitten Bengt aivan hiljaa melkein vieraalla äänellä: -- Kenties et ole kaikkea ymmärtänyt sentään... Monesti olen itseltäni kysellyt, miksi en voisi sinua suudella, olit sitten ystäväni tai mikä tahansa. Eivätkö kenties ystävät suutele toisiaan! Tai eivätkö kenties nekään suutele, jotka rakastavat...? Ja kuka takaa, ett'emme me rakasta...? Mutta minä en ole tehnyt sitä siksi, että olen empinyt antaa suhteellemme murhaniskua. Sillä sitä se olisi. Kenties joku hetken rakkaus ensin, kenties ei sitäkään... Ja tämä on ollut niin kaunista. Kitsas olen minä ollut, oikea hyötykeinottelija... Muistuu tästä mieleeni eräs Bourget'n novelli nimeltä "Flirting Club." Sellaisen olivat muodostaneet muutamat vanhat, jo elämän kaiken hekuman tuntevat elostelijat, jotka kylläisyytensä keskestä vielä kaipasivat jotakin tuntematonta kiihotinta. He tahtoivat nimittäin kerrankin kokea keskeytymätöntä nautintoa, alituista sensatsioni-nousua ilman laskua, alituista hermoväreilyn vähittäiskiihotusta ilman katkaisevaa huippukohtaa. Siksi olivat he perustaneet klubin, jossa saivat seurustella ihanien, henkevien naisten kanssa, nauttia heidän sulojensa hurmaavasta läsnäolosta, mutta pysähtyä aina kosketuksen rajalle: he saivat rakastaa olematta koskaan rakastajia. Mutta pitää olla dekadentti ja elostelija pitääkseen enemmän liköörin tuoksusta kuin itse likööristä, kuten Bourget sanoo. No niin, tuota tuoksua olet sinä ollut minulle, tuota alituista kiihotuksen ja rakkauden nousua. Kaikkein dekadenttisinta ja herkullisinta erotiikkaa olet sinä ollut minulle, Mirdja, ollessasi toveri, ystävä. Nyt ymmärrät... -- Itseämme voimakkaammat olemme me tainneet olla... Tai oikeastaan sinä olet ollut voimakas. -- Ja sentään et tunne minua siksi, joksi sanot. Muistatko, kerran uskoit voivasi sellaista rakastaa ja -- minua sinä et rakasta... Bengt oli sanonut tämän mitä jokapäiväisimmällä äänellään, tasaisesti ja varmasti; ei pienintä aristelevaa värähdystä, ei pienintä soimauksen vivahdusta, ei edes kysyvää sointua siinä ollut. Kuin luonnollisimman asian maailmassa: minua sinä et rakasta... No niin, tietysti se olikin niin, tietysti, tietysti... Tai oikeastaan kenties Mirdja tätä sittenkin rakasti, tätä hienoa ja voimakasta henkeä, joka jaksoi ylläpitää sopusointua hänenkin sielussaan... Hulluutta! Niin kauniilta oli tuntunut aina ennenkin ennen rikkoutumista. Tietysti oli Bengt oikeassa, tietysti. Mutta hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä; tämä tuntui aivan yhtä pahalta kuin jos hän olisi väittänyt päinvastaista. Tai oliko tämä sittenkin vain joku ansa... Mirdja puristi huulensa yhteen, ja välinpitämättömästi naurahtaen äännähti hän: -- En! Mutta äkkiä, rajusti kuin ukkosen lyömänä, lankesi hän polvilleen repäisevään itkuun ja hänen päänsä painui tiukasti Bengtin polvea vastaan. Miten kauheaan kohtaloon oli hän itsensä tuominnut! Mikä korkea oikeus-istuin hänen rinnassaan vaati hänet kieltämään onnensa ja rakkautensa! Miksi, miksi? Muserrettuna nyyhkytti hän rakastettunsa jaloissa. Bengt nosti Mirdjan ylös kuin lapsen, silitti hänen päätään hyväillen ja rauhoittaen: -- Mutta rakas ystävä, rakas ystävä, enhän minä pyytänyt sinulta mitään, en tahtonut mitään... kaikkihan on hyvä juuri näin... Silloin Mirdjan rinnassa yhä valtavammin nyyhkytti: ei ole hyvä näin, ei ole hyvä näin... Me rakastamme toisiamme, niin se on, me kaksi kadotukseen ja kadottamiseen tuomittua... Mutta kun me emme tahdo kadottaa toisiamme, koetamme me vetää itseämme nenästä ja uskottaa itsellemme, ett'emme rakasta. Sillä me tiedämme, että meidän rakkautemme on aina vain hetken asia, ja sitten ei ole enää mitään. Niin se on, niin se on! Mutta tätä ei voi myöskään jatkua, tätä tappavaa hermokiihotusta. Ei ystäväni, en voi sinua sillä hinnalla itselleni pidättää ja rakkautemme loppua en siedä nähdä, minun ystäväni, minun ystäväni, nyt on minun vuoroni olla voimakas... Ja äkkiä valtasi suuri tyyneys Mirdjan sielun ja hänen otsalleen laskeutui itsevoittajan ylväs, riemuisa rauha. Hän oli määrännyt heistä väistymään toisen. Liikkumattomana nojasi kättään uuniin äänetön, kalpea tyttö... Liekit heijastuivat hänen poskillaan, silmillään ja huulillaan, ja sentään oli hän kalpea. Maalari katsoi, katsoi... Hän nieli, ahmi, imi noita valoja sieluunsa ja siellä alkoi käydä kuin kirkas oboen ja viulun soitto... Näin on todellakin hyvä, näin. Hienointa hekumaa olet sinä minulle kalpea, kumma tyttö, puhui hän itselleen. -- Se ei sinua loukanne, puhui hän ääneen, jos taitelija minussa sinua rakastaa ja unelmoi. Sinun kauneutesi on yliluonnollinen. Kuin nykyaikaisen ihmisen kauneus-unelmain apoteosi sinä olet. Näin minä sitä ajattelen, kun sinä siinä edessäni seisot: kalvas, ihana nainen, josta antiikin lemmen voima on loppuun kulunut, silkkisessä varressa nuokkuva narsissi, kelmeät huulet, riutuva sielu, joka kaikkea maisteltuaan vielä värähtelee sammumatonta, toivotonta nautinnonhimoa, mutta kaiken ylitse lepää raskaana äänetön melankolia, tuo kaikki sovittava, pehmentävä, utuinen ja salaperäinen ilmakehä... Sinä et usko enää nektaria löytyvän noille huulille!... Sinä et usko... Ja äkillisen kuolettavan intohimon väristämänä kohotti hän ojoon käsivartensa sulkeakseen syliinsä Mirdjan. Mirdja käännähti notkeasti ja voimakkaasti ja luisui pois hänen käsistään kuin leikkivä kissanpentu. Sitten pysähtyi hän keskelle lattiaa ja tuijotti maalariin huulilla kevyt pila ja silmissä vielä epämääräinen surumielisyys... Monet äänet yht'aikaa puhuivat hänen sielussaan viisautta... Huusi siellä Selinän äänellä: "Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikki-syöpä ja polttava intohimo." Selitti siellä Bengtin äänellä: "Sinusta on antiikin lemmenvoima loppuun kulunut, kelmeät huulet, riutuva sielu on sinulla... sinä et usko nektaria löytyvän noille huulille, et usko..." Lisäsi siellä hänen oma äänensä: "Sinussa ei ole intohimoa, sentähden ei sinulle löydy nektaria, kalpea, kelmeä ja kulunut epäilijä sinä olet, ja jos sinä sentään antaudut, niin sinun olemuksesi lakkaa, sillä sinun intohimosi on valhetta, valhetta, valhetta." -- Mirdja, sanoi maalari, sinun ruumiisi luisuu pois minun käsistäni, kuten sinun sielusikin... Kuten sinun sielusi, toisti hän hitaammin. Juuri kun luulen, että minulla on jotakin sinusta ja yritän sitä tuntea, kosketella, omistaa, väistyt sinä pois kuin petollinen unikuva ja minulle jää aina vaan pettymys ja tyhjyys. Ei mitään, ei mitään ole minulla sinusta, vaikka minulla on niin paljon... Ja silloin tulee välistä kuin hulluus minun ylitseni ja minun tekee mieli huutaa sinulle: anna minulle edes ruumiisi, merkiksi, että tahdot antaa minulle sielusi, jota en saa... Ymmärrä sellaiset hetkeni, Mirdja, ystäväni... Ymmärrän minä sen, että tätä voi vaatia ja antaa ainoastaan rakkauden intohimo, joka sokenee rakastettunsa edessä. Miten sinä petät itseäsi tai koetat pettää! "Minun rakastettuni, minun rakastettuni!" huutaisit sinä minulle nyt, jos sinä olisit rehellinen. Mutta minun sieluuni pääsisi tuo sana ainoastaan ajatuksen pitkiä tuntosarvia madellen, siksi en voisi ottaa sitä vastaan, jos minä olisin rehellinen. Nyt on aika minun lähteä, ajatteli Mirdja. Ja hitaasti kuin itsekseen hän puhui: -- Minulla ei ole sitä kokonais-antautumisen suurta tunnetta, joka pyyhkii pois kaiken muun ja unohtaa säilyttää itsensä ja minulla ei tule sitä koskaan olemaan, sen tiedän. Minä tahdon aina säilyttää itseni itselleni. Minä en edes etsi antautumista, vaikka se kenties olisi onni, sillä antautumisessa minä kadottaisin itseni... -- Siinä sinä vasta itsesi löytäisit, niin totta kuin olet nainen. Etkö ymmärrä itseäsi sinä, joka ymmärrät kaikki muut? Tai tahallasiko sinä sisimpäsi aina salassa pidät! Mutta minähän en ole mikään vieras, selitä minulle olentosi arvoitus. Paljon olet minulle itsestäsi antanut, mutta minusta tuntuu, kuin en sittenkään olisi saanut mitään. Tässä on jotakin kummallista, ja kaksi pitkää vuotta olen jo sitä ajatellut pääsemättä siitä selville. Päivin on se laskeutunut kuin sumu aurinkoni eteen, öisin puristanut minua rinnasta kuin painajainen ja -- minulla ei ole vieläkään mitään vastausta. Oletko niin rikas, että suurimmat antisi ovat vain mitättömiä murto-osia loputtomasta olemuksestasi, vai etkö olekaan mitään? Vain muotoko, ihana pettävä pintailmestyskö sinä olet, vai pohjattoman syvyytesi tähdenkö en pohjaasi tapaa? Oletko sinä syvyys vai pintakuohu, oletko sinä elämän raskaus vai keveys? Silloin kun minä näen, miten sinussa tanssii ja laulaa, leikkii ja helmeilee valkeat ilojen vaahdot, ne keveät ja herkät, ne ajatuksettomat ja lapsenkauniit, niin minä ajattelen, ettet sinä syvyyksiä koskaan ole nähnytkään, noita alkuaikojen ristiriitaisten kaaosten vyöryjä, joita Jumalan henki liikuttelee ja joissa ihmisen usko ja epäilys toisensa verivihollisina kohtaavat. Mutta sitten minä katson sinua silmään ja peruutan sanani: siinä ne vyöryvät juuri ne jumalien kaaokset; minä katson siihen kauemmin: minun uskoni ja epäilyni sekoittuvat siellä, ne taistelevat, repivät toisiaan, tappavat toisensa ja minä jään yhtä hölmöksi. Mitä hyvänsä saatat sinä minulle silmilläsi uskottaa. Juuri kesken niiden kirkkainta naurua saatan minä äkkiä säpsähtää niiden pyhää totisuutta, ja minä kuiskaan: suruttarelle olette te vihityt, te syvät ja ihanat silmät... Kuumeisella kiihkolla olen todellakin pyrkinyt sinua kohti ja aina vielä olen yhtä kaukana sinusta kuin alussa. Liikasisältösi vaiko muotokantavuutesi vuoksi, en tiedä. Tässä kaikessa on ollut paljon suloa, mutta välistä, se täytyy minun myöntää, on se ollut minulle tuskaista tuskaisempaa, ja silloin on minusta tuntunut, ettei mikään väkivalta sinua kohtaan olisi liian suuri. Minusta on tuntunut, että voisin puristaa sinua niin, että veresi seisahtuisi, jos sitten saisin määrätä: sano minulle, mikä sinä olet! Koko ajan oli Mirdja seisonut liikkumattomana kuin kuva nojautuen uuniin ja pää riipuksissa valkoisten käsivarsien risteyksellä. Mutta Bengtistä tuntui nyt kuin olisi hän muistuttanut katkennutta neilikkaa, katkennutta, kaunista neilikkaa... Yhtä ainoaa ajatusta oli Mirdja Bengtin puhuessa ajatellut. Nyt se oli kypsä, järkähtämätön oikeudenvaatimuksessaan. Mirdjan täytyi lähteä. Tämä oli ollut luonnollinen purkaus kaikkien pitkäin, salattujen rasitusten jälkeen. Mutta tämä vaati jotakin käännettä; entinen ei voisi jatkua enää. Bengt ei kestäisi enää Mirdjan puolinaisuutta ja -- Mirdja ei voisi antautua. Hänen täytyi lähteä. Mutta tätä ajatellessa puristui sydän tuskasta kokoon, ääretön, outo hellyys kuin rakkaus tulvahti hänen sieluunsa ja hän tunsi olevansa heikko. Millä pakkokeinolla ajaisi hän itsensä eroon! -- Ja hänen äänensä värähteli vaivoin hillittyä mielenliikutusta, kun hän kuiskasi: -- Älä kysy, mikä minä olen, enpä sitä itsekään tiedä... tai... minä olen kaikkea, mitä uskot... Mutta älä ajattele enää minua, anna vaahtojen heittelehtiä keveinä ja herkkinä, anna syvyyksien levätä, missä lepäävät, tummina ja koskemattomia, murheessaan kaikkiviisaina, niin kaikki on kuin ollakin pitää... älä ajattele minua... Mirdjan ääni alkoi pettää. Levottomana, melkein hätääntyneenä kuunteli Bengt sen särkyvää, surullista sointua. Hän luuli loukanneensa. -- Minä olen aasi, hän huudahti, joka typeryyksilläni kiusaan ihaninta naista maailmassa! Miksi en salli hänen olla se Jumalan kuusipäiväisen luomistyön ihme, mikä hän on! Terve, sinä Mirdja! Kuin elämää itseään katson minä sinua kasvoihin. Mutta me ihmiset me kiusaamme Jumalaa, me kiusaamme elämää, me kiusaamme sitä, jota me... kaikkea, jota me suurimpana ja parhaimpana pidämme... Mutta Mirdja oli Bengtin sanoissa koko ajan keksivinään toisintoja jostakin entisestä, ennen eletystä... Paha enne, paha enne! Sitten seuraisi jotakin, myös ennen elettyä tietysti. Ei sitä -- ei! Mistä saisi hän voimaa lähteä pois ajoissa! -- Mirdja, jatkoi Bengt pehmeästi, outo väristys äänessä, sinä et voi antautua, sanoit, ja että kaksi ihmistä voisi elää yhdessä ja jostakin yhteisestä, tulee aina toisen antautua; minä antaudun sinulle... Sinä kurja, sinä kurja! huusi Mirdjan sielussa. Nyt tulee se aina uudistuva, se vanha. Ja se on oma syysi. Elämä voi kovuudessaan antautua, itse taivaan Jumalan kerrotaan kerran antautuneen, mutta sinä, sinä, joka uskallat kaikki ottaa, et uskalla kaikkea antaa, sinä, joka luulet osaavasi kaiken, et osaa antautua. Sinä, joka uskot ymmärtäväsi kaikki, et ymmärrä omaa olemustasi. Ja äkkiä suurenivat Mirdjan silmäterät mustiksi ja polttaviksi kuin tulivuoren kuilut ja hänen sielunsa hulmahti uhmaavan äkkitunteen tuleksi... Pari sekuntia värisi hän oman sydämensä odaliskina, sitten pudotti hän käsivartensa Bengtin kaulaan ja imi huulensa kiinni hänen huuliinsa. Heidän ruumiinsa pusertuivat toisiinsa kahden vuoden kieltäytymisen hukuttavalla intohimolla. -- Sinä rakastit minua sentään, kuiskasi vihdoin Bengt. Se herätti Mirdjan entiseksi. "Sinä rakastit minua sentään." Sanojen hellässä riemussa oli hän kuulevinaan jotakin salaista, kovaa voiton-iloa... sinä olit samanlainen kuin muutkin naiset; nyt minä voin mennä ohitse. Se oli ainakin tuleva sitten, pian aivan pian. Tätä vastaan oli Bengt juuri taistellut kaksi vuotta. Mirdja oli itse tehnyt kaikki tyhjäksi. Nyt oli hänen ainakin pelastettava loppu. -- Minä sanoin vain jäähyväiset, virkahti hän luonnottoman kylmästi. -- Jäähyväiset... nyt...! Oi Mirdja, miksi puhut pilaa? -- En puhu pilaa, minun täytyy lähteä. -- Kuinka voit olla noin julma? Mitä on tämä kaikki? -- Älä sano, että olen julma, nyt kun ensikerran annan sinulle jotakin arvokasta... -- Minä en ymmärrä... -- Sinähän moitit minua siitä, etten koskaan oikeastaan ole antanut sinulle mitään. Nyt annan sinulle takaisin oman itseni -- ja jätän sinut. -- Mirdja, älä leiki... minä rakastan sinua. -- Niin, sinä sanoit jo äsken, että taiteilija sinussa rakastaa minua. Jos minä jäisin, särkyisi sinulta se usko piankin. Kun minä nyt lähden, jätän sinulle jälelle ainakin kauniin taitelijaunelmasi. Ja niin totta kuin sinä olet taitelija, tulet sinä siinä löytämään itsesi. Mirdja alkoi uudelleen heltyä ja hän tunsi taas olevansa heikko... Pois hänen täytyi lähteä, heti. Nyt eivät he enää voisi vetää erotiikkaa nenästä. Jos hän nyt jäisi, jäisi hän vain kokemaan kaiken harmaata sammumista ja liian olisi hän ylpeä vastaan-ottaakseen edes yhden sekunnin ajalla jotakin siitä kohtelusta, jolla kylmentynyt mies tavallisesti armoittaa naista, joka on häntä ensiksi suudellut... Nyt oli hän pakottanut itsensä eroon. Kiireesti vapisevin sormin alkoi Mirdja asettaa hattua päähänsä. Jäykästi ja liikkumattomasti tuijotti häneen Bengt. Hän ajatteli heitä molempia... Kuin kivitaakan alla hervottomaksi, elottomaksi oli hän lyyhistynyt... Mirdja katsahti häneen lyhyesti kuin ohimennen ja katosi ovesta. Maalarin pää retkahti käsiin kuin kuolleen miehen. Koko yön hän niin istui eikä hän huomannut, miten tulen liekit vähitellen sammuivat ja aamun sarastus alkoi valottaa, sillä hän näki edessään vain sielunsa äärettömän yön ja yksinäisyyden. Mutta Mirdja vietti suurimman osan yötä istuen kostealla kivellä kaukana kaupungin ulkolaidalla. Miten oli hän sinne joutunut? Hän tuskin tiesi sitä. Kuin hullu oli hän syössyt alas portaita, kuin hullu oli hän sitten juossut, juossut ihan henkensä edestä, tietämättä itse edes minne. Vihdoin oli kaukainen laulu alkanut vetää häntä, ja niin oli hän joutunut suuren ulkoravintolan pihamaalle ja jäänyt siihen kuuntelemaan viimeisiä vappuyön laulajaisia. Kaikki tuntui nyt niin järjettömältä. Pakottaa itsensä eroon -- ilman jäähyväisiä! Mutta hän ei ollut voinut sanoa mitään; hän olisi sortunut siihen paikkaan, kyyneliinsä sulanut, Bengtin polvissa riippunut... Ja nyt vielä olisi hän tahtonut palata, palata Bengtin luo. Bengt raukka! Onneton oli hän varmaan. Miksi ei saattanut hän mennä hänen luokseen, nyt niinkuin satoja kertoja ennen? Ei, nyt se oli mahdotonta! Hän itse oli tehnyt kaiken mahdottomaksi. Hän hullu, hullu! Yksinäisyys ja kylmä värisytti Mirdjaa ja ääretön väsymys, väsymys tähän elämään, tähän kaupunkiin, tähän kaikkeen ja itseensä, etenkin itseensä. Työtä varten oli hän tullut tänne, mutta elämä oli niellyt kaiken, tämä yksitoikkoinen ja kirjava, ristiriitainen ja tyhjä elämä. Mutta miten päästä sitä pakoon, kun se alati pulppusi esiin hänestä itsestään? Miten päästä itseään pakoon? Mutta täältä hänen ainakin täytyi lähteä pois ja aivan heti, sillä muuten hän kenties jo huomenna hiipisi uudestaan sen miehen ovelle, jota hän tänään oli suudellut. Ja se ei saisi tapahtua, ei! Oli aika jo jättää nämä turhat melut ja taistot ja tuskat. Pois vanhan sedän luo hiljaiselle Lumiluodolle! -- Se ajatus teki hyvää. Mirdja nousi hitaasti. Jäinen hyhmä lepäsi hänen vaatteillaan. Sairaaksi saattoi hän tulla tällaisesta ja -- kuolla. Mille tuntuisi nyt kuolla yksin huhtikuisiin lumisohjuihin kapakan takapihan laidalle? Ei, pikemmin sitten sedän luona ihanalla Lumiluodolla! Ja Mirdja alkoi kävellä hitaasti kohti kaupunkia. Lumiluodolla I Arnold Ast on vanha. Arnold Ast on uneksija ja erakko. Meren kalseilla rantakallioilla kohoaa Lumiluodon yksinäinen valtakunta. Uneksijan oma se on, unista rakennettu ja unilla omistettu. Sillä onnellinen on ihminen vain unissaan ja Arnold Ast on onnellinen... Niin uskovat ainakin aallot, jotka ovat seuranneet hänen elämänsä juoksua nuorukaisesta mieheksi ja miehestä vanhukseksi. He tuntevat hänet, sillä aaltojen ystävä on ollut Ast. Lempeänä on hänen käsivartensa useasti levännyt vesivarsojen valkeilla harjoilla, se on niitä silitellyt ja hyväillyt, ja välistä on hän kertonut heille merkillisiä salaisuuksia... Ja hän on salaisuuksia täynnä, tuo erakko, tietäjä hän on ja viisas. Hyvä tietäjä hän on. Kuinka ei olisi hän onnellinen! Niin uskoo myös lähitienoon kansa, joka tietää kertoa hyvinkin satasen kummallista juttua tuosta hassakasta "Lumiukosta", jota nimeä Arnold Ast on saanut kantaa heidän keskuudessaan aina ensi saapumastaan saakka. Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, ja se oli kauhea, kaikista pahoista taivaan merkeistä mainio vuosi koko kalastajakansalle. Myrskyjä, haaksirikkoja ja yletön lumentulo, joka oli peittää alleen kaiken köyhän kansan. Ja sitten lisäksi kuin taikurin kädestä ilmestyy samana vuonna eräälle rantatöyräälle eriskummallinen ihmis-asunto kuin jääkarhunluola ja linnunpesä yht'aikaa, ja vielä eriskummallisempi ihminen alkaa näyttäytyä seudulla. Sellainen outo, jolla on tukka valkea kuin kinosten harja ja suu mykkä kuin tontun. "Se ei hyvää ennusta", sanoivat vanhat, "se on tämän lumentulon haltia itse." Mutta sitten näiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa olivat kaikki jo ehtineet rauhoittua. Ei mitään lumen- eikä vedenpaisumuksia ollut sen koommin ollut. Lumiukko ei enää herättänyt mitään suurempaa huomiota. Kaikki tunsivat jo hänen tapansa. Hän ei ollut tehnyt mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ei koskaan kalastanut, ei ampunut vesilintuja, ei muokannut maata, ei mitään. Vähän päästään löyhä hän oli tietystikin. Mutta olla niin rikas, ettei tarvitse tehdä mitään kolmeenkymmeneen vuoteen! Oh, miten mahtoi hän olla onnellinen! Taas on kevät. Tuuli soittelee valkoisella vaahtokanteleellaan, meri korkeana kohisee. Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu. Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka kunniakulkueille! -- Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt kohoaa? Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia... "Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike valkopartaisen olalla. "Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni viheräsilmäinen laine. "Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus..." "Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on oppinut itse Jumalalta." "Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan." "Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu..." Lakkaamatta puhelevat aallot... Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi... "Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne mennessään. II Ensimäisinä viikkoina, jotka Mirdja vietti Lumiluodolla, hän vain lepäsi, lepäsi ajatuksettomana ja tunteettomana, nauttien ainoastaan yksinäisyydestä ja rauhasta. -- He kaksi vanhaa erakkoa... Sitten sanoi Mirdja itselleen: mutta enhän minä olekaan vielä sadan vuoden vanha, kuin eilen syntynyt minä olen! Hänestä tuntui, että hän oli lapsi, jonka silmät vasta ensikertaa avautuivat havaitsemaan Jumalan suurta, ihanaa luontoa. Kuin lapsi hän oli. Tuntikausia saattoi hän istua meren rannalla polskien paljailla jaloillaan vedessä tai hyppelehtiä kiveltä kivelle punahiekkaisen, matalan poukaman ulommaiselle karille saakka. Ja kun hän välistä putosi veteen vyötäisiinsä asti, saattoi hän jäädä siihen nauramaan omalle irvistelevälle vesikuvalleen, ja yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen painaa keuhkoihinsa meren suurta suolaista tuoksua, joka oli nyt niin lähellä, niin lähellä. Tai sitten hän kiipeili rantavuorilla, huhuili metsään, huhuili merelle, huhuili sedälle... Mirdja tahtoi ollakin vain pieni tyhmä lapsi, sedän piti olla Mirdjan vanha, viisas ja hyvä setä, ei muuta. Lakkaamatta kuletti hän setää mukanaan, lakkaamatta kyseli hän ilmasta, maasta ja merestä, kaikesta taivaankannen alla, ei siksi, ettei hän olisi tiennyt, mitä kysyi, ei edes siksi, että hän olisi tahtonut mitään selityksiä, vaan ainoastaan sentähden, että oli niin suloista ja turvallista panna kätensä sedän suureen vakavaan käteen ja kysyä: "setä, miksi?" Sitäpaitsi Mirdja tiesi, että tämä leikittely oli sedän harvoja nautintoja tässä maailmassa, että hänestä tuntui hyvälle nähdä, että joku häntäkin näin tarvitsi. Ja ymmärtää setää, se oli aina ollut Mirdjan suuri, salainen ylpeys. Sillä Mirdja tiesi sedästä paljon erinomaisia salaisuuksia, hän yksin osasi selittää monta kummallista asiaa, jotka kaikille muille jäivät ainaisiksi arvoituksiksi. Sillä paljon taikauskoa oli ajan pitkään kerääntynyt erakon maineen ympärille. Kansa ei sittenkään koskaan ollut päässyt aivan vapaaksi salaisesta pelostaan. Etenkin oli kaikkien silmätikkuna Lumiluodon päätyrakennuksessa kohoava pieni torni, jonka kansa oli ristinyt "Pirunmajakaksi." Ei oikea ihminen sellaista tarvitsisi, seitsemän huonetta päälletysten, kuin seitsemän kuoleman syntiä. Ja aina pahimpina myrsky-öinä kuului siellä soittavan, ei valoa, ei mitään ikkunoissa, ainoastaan sellainen laulu ja valitus ja uikutus kuin sata ihmistä tyrskisi. Itse pääruhtinas se siellä vain taitaa ulista. Näin tiesi huhu. Ja lapset, jotka kävivät marjassa, olivat nähneet Lumiukon kävelevän ja höpisevän itsekseen jotakin, joka ei ollut edes ihmisten kieltä, ja joka sanan perästä oli se ottanut taskustaan paperipalan ja heittänyt tuuleen. "Mustaa taitoa se harjoittaa", uskoivat toiset, mutta suurin osa ei ajatellut niin syviä, vaan naurahtivatpahan vain kaikelle, "tietäähän nyt heikkopäisen, mitä se tekee, ja vielä kun on rahaa niin, että vaikka kultapalasia metsään nakkelisi, mutta siihen se sentään on vielä liian viisas!" Tällaiset puheet olivat tulleet Mirdjankin korviin. Oi, hän yksin olisi osannut kertoa oikean tarinan Pirunmajakan salaperäisestä musiikista ja tuuleen viskatuista paperinpaloista. Ja hänen olisi väliin tehnytkin mieli kiivetä Pirunmajakan ylimmälle kattosakaralle ja kuuluuttaa sieltä koko maailmalle: kumartakaa, ihmislapset, tätä tornia, täällä ei asu piru eikä hullu, vaan suuri tietäjä ja taitaja, suuri filosoofi, jonka ainoa hulluus on siinä, että hän on ilmaan hajoittanut filosofiansa, suuri soittoniekka, jonka ainoa pirullisuus on siinä, että hän on soittanut ainoastaan meren tuulille! Mutta sitten oli hänestä taas tuntunut, ettei koko maailman kunnia ja kumarrus olisi voinut tuottaa hänelle niin paljon ylpeää riemua kuin tämä oikeus yksin kaitsea ja ymmärtää suuren ihmissielun suurta mystiikkaa. Ja tämä ihana oikeus oli tuonut mukanaan hänen sieluunsa tuhatta tuiki hienoa velvollisuutta tuota rakasta erakkosetää kohtaan. Ja niin oli heidän suhteensa kummankin puolen kehittynyt joksikin aivan erikoiseksi, aivan selittämättömäksi... Niinpä oli Mirdja nytkin sedän ilmakehässä äkkiä ikäänkuin unohtanut kaikki surulliset irtirepäisyt takanaan. Kaunista, herkkää suloa tahtoi hänen sielunsa vain huokua tässä ihanassa paikassa. Ja kaiken itse-ajattelun tappoi Mirdja yhteen ainoaa lauseeseen: minun on niin hyvä olla sinun luonasi, setä, minun on hyvä olla... Mutta ajan pitkään ei sekään käynyt... Väkisinkin heräsivät taas ennalleen kaikki vanhat ajatukset ja muistot, kaikki itsekuluttavat kyselyt, jotka joka kerta, kun Mirdja koetti päästää niitä ilmoille, yhä tiukemmin vaan painuivat häntä itseään vastaan. Tuhatsarvisena rautavyyhtenä ne painuivat, yhä pohjemmalle, yhä tiukemmalle. Kaikki se elämä, joka oli takana ja se, joka oli edessä, se ilkkui ja irvisteli hänelle ja kuiski: Sinä himosit minua ja nyt sinä herjaat minua, sinä löysit minut etkä vieläkään luule löytäneesi. Sinä houkko, ikäänkuin minä voisin olla muuta kuin sinun omaa heijastustasi. Kun minua herjaat, itseäsi herjaat. Tyhjä, ristiriitainen, irstas, ha-ha-haa! Minua et löydä ennenkuin itsesi löydät. Kuka olet sinä, mitä etsit sinä, sinä, sinä? Niin, kuka oli hän, miksi oli hän sellainen kuin oli? Oliko se hänen syynsä? Eikö hänkin ollut elämän järkähtämättömien luonnonlakien alainen, eikö hänkin, tietämättään ja tahtomattaan, elänyt ja jatkanut menneitten polvien sukuperintöä? Olihan Rolfkin sanonut, että hänen syntinsä oli perittyä. Kuuluiko ehkä Mirdja hullujen sukuun? Hän muisti kuulleensa takanaan kerran kuiskailtavan, että siinä se nyt menee sen hullun Astin tytär. Tai ehkä ne olivatkin vain tarkoittaneet setää, silloinkin... Ja setä ei ollut kertonut siitä mitään koskaan. Taas alkoi Mirdjaa painaa alkuperänsä salaisuus, pahemmin kuin koskaan ennen. Miten hän ei jo ennen ollut tullut ajatelleeksi ruveta sieltä päin hakemaan selvitystä itseensä? Hän oli todellakin kasvanut kuin mikä sieni ikään, kuin oman siemenensä siittämänä, omien juuriensa kohottamana, kuin yksinäinen simpukka, kuin taivaasta pudonnut ja tyhjästä luotu ihme, mahdottomuus... Hyvä Jumala, olihan hänenkin kerran täytynyt syntyä kahden ihmisen rakkaudesta. Millaiset olivat olleet nämä kaksi ihmistä, nämä kaksi ihmistä?... Mirdja oli äkkiä muuttunut mykäksi. Hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa, ja hänen oli vaikea siitä puhua. Sillä setä ja veljentytär olivat siinä kohden omituisia, ett'eivät he koskaan kysyneet mitään toisistaan. He tiesivät, että kumpikin pyytämättä toi esille sen, minkä suinkin saattoi toiselle antaa. Ja jos toinen vaikeni, vaikeni myös toinen. Kuin pyhänkuvaa, hartaina ja kunnioittavina, he alati toistensa sielua lähestyivät, he kaksi äärimmäistä individualistia. He puhuivat yleensä kaikista asioista, mutta harvoin suoranaisesti omasta itsestään. Mutta sentään tunsivat he toisensa niin hyvin, että he kaikkein objektiivisimpienkin keskustelujen läpi alati kuulivat toistensa sydämen-sykähdykset. -- Niin, Mirdja tiesi varsin hyvin, että setä pyytämättä kertoi kaiken, minkä hän tahtoi kertoa. Mutta miksi, miksi ei hän koskaan ollut puhunut enemmän veljestään? Monta päivää kulki Mirdja mustana ja mykkänä. Sitten hän vihdoin kysyi: -- Setä, sano minulle, oliko minun isäni samanlainen kuin sinä? -- Ei, tai kukapa sen uskaltaa varmaan sanoa, vastasi setä hiljaa. -- Oliko hän samanlainen kuin minä? Setä vaikeni. -- Ah setä, sinä et tahdo sanoa mitään. Hyvä Jumala miksi, miksi? Hänhän oli minun isäni. Ymmärrätkö, mitä se minulle merkitsee, minulle joka olen suvuton kuin taivaan tähti tai meren simpukka? Sano minulle edes yksi seikka, kuoliko minun isäni hulluna? -- Kenties, en minä sitä tiedä, vastasi setä harvakseen. -- Etkö sinä sitten todellakaan tiedä enempää kuin minäkään? Isäni oli rauhaton sielu, matkusteli paljon, äitini ulkomaalainen ja kuoli minun synnyttyäni, sen olet kertonut. Entä sitten, riittääkö se, kun on kysymys minun isästäni ja äidistäni! Heillä on täytynyt olla sielunsa, elämänsä, kohtalonsa, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Ja minä, minä toteutan ja jatkan heitä nyt; heidän sielunsa seuraavat minua alati, enkä minä edes tunne heitä. Minä onneton, minä onneton! Mirdja purskahti itkuun. Setä nousi hitaasti. Seisoi ja katsoi itkevään tyttöön kauan. Sitten hän meni vanhan kaapin luo, avasi varovaisesti laatikon ja kopeloi siellä hyvän aikaa. Kun hän palasi, oli hänellä kädessä vanha kirje. Raskaasti laski hän kätensä Mirdjan pään päälle, ojensi kirjeen hänelle: -- Tässä on kaikki, mitä olen tiennyt, enemmän kuin sinä. Se on isäsi viimeinen ja ainoa kirje minulle. -- Isäni kirje! Miksi et ole antanut sitä jo aikaisemmin? kysyi Mirdja tarttuen paperiin vapisevin sormin. -- Sinun piti ensin itse löytää itsesi, lapset saattavat helposti uskoa kummituksiin... Lue ja päätä, Mirdja. Nyt sinä et enää ole lapsi. -- Yksin tahdon sen lukea, sanoi tyttö. Kuin takaa-ajettuna kiiruhti Mirdja omaan huoneeseensa. Maa poltti jalkojen alla, kirje poltti kädessä, koko sielu poltti, koko maailma poltti... Ja hänen täytyi kiertää ovi kaksinkertaiseen lukkoon, että hän oikein, oikein tuntisi heidän olevan kahden, häiritsemättä, tällaisena pyhänä ensitapaamisen hetkenä... Sielussa poltti, mutta hän tärisi kuin pahimman pakkasen käsissä, kun hän hitaasti kääri auki vanhat paperit ja alkoi lukea... III 'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä, joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja -- unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden, että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko? Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi... Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki. Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä... ja sinusta erakko. Ja me olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet toisistamme -- sataan vuoteen -- aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten, jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?... Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme, että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen, täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa. Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana, tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä eromme on välillemme asettanut. Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita ja minä uskoin niihin -- uskoin ensin. Aloin hakea aarteita niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden -- liian monesta. Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa, surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää... Ja onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä. Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata! Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana! Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn kannalta, en taidetta ensinkään... Tätä kesti useampia vuosia. Mutta sitten sammui elämänvietti -- minä olin niin väsynyt, että tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli nainen... Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin. Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan, samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan... Tuo niin perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle. Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi, sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän, ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. -- Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä, irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin helposti. Minä nain hänet... Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on vaisto, tuo eläimien verraton kyky... Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni. Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi, entä sitten... Minä jätin hänet. Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin, sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus. Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas, romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani, minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan, pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin -- minä sain vielä enemmän kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin. Mikä? kuka? ajattelet. Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin. En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä, maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen, vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään muuta kuin itsensä ja elämänsä. Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä... jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin, alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin hulluna pidetään... Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli... Mutta minulla on nyt toinen Mirdja... Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän minä sinulle... Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea -- lasta. Sillä siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni, minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki... Vihdoin olen löytänyt sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin... Ja helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni! Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt? Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni, mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää. Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan. Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni, tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä... Minulle ei ole sallittu nähdä unelmieni kehitystä. Minun täytyy kuolla. Mutta Mirdjan lähetän minä sinulle. Minun unelmani tulee näin särkemään sinun unelmaasi: sinunhan piti aina saada olla yksin... Älä syytä minua. Sinä ymmärrät minut. Hän on minun hulluuteni ja viisauteni, minun rakkauteni, minun kaikkeni... Minä en voi sellaista heittää maailmaan... Kenties tulee hänestä se täydellinen ihminen, sinä ja minä yhdessä, ja sitten vielä jotakin muuta. Sinä saat toteuttaa minun unelmani... Nyt tiedät tarpeeksi. Täydennä itse loput... Minun elämääni ei voida kirjoittaa, se täytyy elää... Minä kirjoitan tämän nyt, kun elämä kuvina ohitseni kulkee ja ajatukset pyrkivät järjestämään ja selittämään kaikkea, mikä on takana, nyt kun se uusi ja tuntematon alkaa. Nuorena tulin minä vanhaksi, nyt minä voisin tulla nuoreksi jälleen... Mutta että minun nyt, nyt juuri pitää kuolla, nyt kun tahtoisin elää! Kenties juuri siksi on rakkauteni Mirdjaan niin palavaa ja kiihkeää, kun se on niin toivotonta. Sinulle uskon elämäni keskeneräiset langat... Kevytmielinen ja hullu olen aina ollut... Sinun arvosteltavaksesi jää, missä määrin olen ollut hullu. Minä siunaan teitä molempia jäähyväisiksi Ervin.' Sellainen isä, sellainen unelma ja sellainen rakkaus! Kuumeessa ja houreessa tykyttävät Mirdjan aivot. Jo minä sukuni tunnen! parkuu riemu ja tuska hänen rinnassaan. Ikuisten uneksijoiden, taitelija-alkujen ja hullujen ylen mahtavaa sukua minä olen! Jo minä sukuni tunnen ja sukuni tunsi minut, ja kaikki hullut ovat minun ääretöntä valtakuntaani! Isäni sielun kautta minä teitä hallitsen, hallitsen. Kaikilla teillä on ollut myrhaa ja suitsutusta käsissä, kun te minua olette lähestyneet, kaikki te olette kumartuneet minun edessäni. Voisi melkein luulla, että koko maailmassa ei löydy muita kuin hulluja... Mutta silloinhan minä olisin maailman mahtavin hallitsija. Ha ha ha... Kauhistuu Mirdja omaa houreista nauruaan. Hirveä oli tuo kirja hänen edessään, pelottava ja suuri. Oh, Nemesis, Nemesis! Menneitten polvien ennustus minua seuraa, menneitten polvien sielut minussa elävät, kaikki pakanoina kuolleet vainajat ovat minun lihassani nousseet ylös. Teidän elämäänne minä elän, teidän hukkaan heitetyillä voimillanne minä hallitsen, teidän herjattua heimoanne minä puolustan ja edustan. Ah, huokukaa hyvää minun ylitseni, kaikki tuntemattomien maankiertäjien ja hourupäisten tuntemattomat haudat! Lieskuu Mirdja edestakaisin lattialla, henkien näkyjen, sielujen kanssa hän puhuu, ja silmät palavat sisäänpäin katseettomina tulipalloina. Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun jälkeläinen ja hallitsija! Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi... Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan... Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen hän tuijottaa... * * * * * Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin... Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää... Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa. Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli tavallaan siirtynyt häneen... Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?... Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä... Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän niin lukemattomia kertoja on lukenut... Siinä oli sittenkin paljon totta... Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia, velivainaja ja hän... no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin tinkiä pois... etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen, ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja koskaan tietää... Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen... Mutta alussa oli hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe... Sitten myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden heittämistä elävän elämän kiirastuleen... Se oli totuuden etsijälle kuin koettelemus... Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen. Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin. Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta. Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa elämälle. Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita, unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu polvella ja itkee... Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän, vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa jo elämä itse... Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä hänelle on uhrattu... Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa. Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta keväästä. Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii: Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu... Istuu setä ja odottaa... Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän ja Mirdjan välillä. * * * * * Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle: -- Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen. Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut sen? -- Sain sen sinun kerallasi. -- Miten se on mahdollista? -- Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut ja kirjeen. -- Missä hän nyt on? -- Hän asuu täällä lähipitäjässä. -- Setä, minä matkustan häntä tapaamaan. IV Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti hänen asua. -- Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut. Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla ollut. Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä tuparähjää läheisen mäentöyrään alla. Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen synnyinsalaisuutensa! Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä, että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan, oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt. Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan... Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan melkein sietämättömän löyhkän. -- Kuinka oli ihminen saatettu jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui... Vanha vaimo lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla... Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma suu häntä ehkä suudellut... Mirdja värisi... Mutta yksi tunne häntä hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa... tuo oli kaikki kuin hänen laiminlyönti-syntejään... -- Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan ulospuristetuksi. Vaimo avasi silmänsä tuijottaen tylsällä kummastuksella hienoon neitiin edessään... -- Minä olen Mirdja... -- Herra Jeesus, mumisi sairas, onko se mahdollista... Mirdja, Mirdja, Jumala teitä siunatkoon, te olette aina ollut enkeli... -- Tarvitsetteko jotakin? -- Enhän minä, mitä minä nyt enää, huohotti sairas. Poishan minä jo pian pääsen ja hyvähän minun on nyt... se Mannun Tiltu siunattu vei tuosta ne lapsetkin kitisemästä. Olkoon Jumala orpopahoille armollinen. Eihän se taivaallinen isä sentään ijankaikkista ristiä anna. Pelasti minutkin siitä helvetistä, johon minä tässä ajallisessa elämässä jouduin. Taivas varjelkoon teitä sellaisesta, Mirdja. Ettehän te vielä ole naimisissa -- tai taidatte ollakin. Mutta toista se on herrasväen. Eihän ne sellaisia petoja olekaan. Ohhoh, se vasta tietää, mitä maailma maksaa, joka saa elää niinkuin minä juopon retkun kanssa kirouksessa ja nälässä, potkittuna kuin koira. Jumala syntistä monella tavalla kurittaa. Mitä ylpeämpi lapsi, sitä kovempi vitsa. Ja parempi se onkin niin. Kurita täällä, säästä siellä! Kaikkihan täällä loppuu, maailmakin loppuu. Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Minäkin jo pian pääsen pois tästä surun laaksosta. Raskaalla kauhulla kuunteli Mirdja tätä luonnottoman pitkää sanatulvaa ennen ikuista vaikenemista. -- Niin tällaistahan oli elämä! Aina vain sama sävel joko karkeammassa tai hiotummassa muodossa! Mitä olikaan kaikki se kärsimys, minkä Mirdja tähän asti oli nähnyt tai kokenut, tämän rinnalla? Lapsen leikkiä, sulaa nautintoa. Ei, ei! huusivat taas katkerat ja paatuneet ajatukset, me olemme herkempiä, me kärsimme enemmän; tämä rääkkäyksen uhri tässä ei osaa kärsiä hänen on hyvä olla, hänellä on rauha... hänellä on alistumisen taito. Niin todellakin... eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Hyvä Jumala, sata vuotta hukkaan, tarkoituksettomaan, alentavaan kidutukseen! Ja se ei ole vielä mitään! Tämän vaimon nöyrä alistuminen pakolliseen, pahaan kohtaloon vaivasi Mirdjaa. Uskontoko tuollaisiksi mursi ihmiset? Ei, ei uskonto, vaan papit... Ei, ei papitkaan... Noin hirvittävää valtaa ei heillä toki ollut. Elämän kurjuus on ensin ja sitten vasta tulevat papit ja puhuvat, ja heidän sanansa rapisevat kuin pienet pisarat syksyn suuren mädännyksen yli. Se tietysti pahenee, mutta entä sitten; mädännys on jo pohjalla, pohjalla... Mutta tuo lohdutus: "ei se ole mitään, eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta", se oli heiltä, heiltä! Ei mitään, hänen ainoa elämänsä! Ei ainoa, sitten tulee se oikea ja kaunis... Mirdja naurahti. Samassa pelästyi hän itseään. Miksi tuijotti hän kuin mielipuoli ja nauroi kuolevan naisen vuoteen ääressä? Mutta elämän kurjuus oli todellakin liian suuri, jotta hän sille olisi voinut itkeäkään. Jähmettyvänsä tunsi Mirdja sen edessä. Mädännäisyyden ja hävityksen haju tunki tukehtavana hänen sieraimiinsa ja toisella puolen tuijotti kuoleman kauhea, tuntematon pimeys... Mirdja oli vielä äsken tuntenut, että hänen piti kuolevaa auttaa, mutta nyt se tuntui hänestä vain lapsellisuudelta. Luonnollista oli hänestä nyt, että Loviisa makasi likaisessa, ummehtuneessa pirtissään ja kuoli yksin. Mihin tässä riittäisi hänen apunsa tai kenenkään apu hukkaan menneen elämän edessä, joka ei ollut edes saanut elämäksi puhjeta, ei tähdätä ruumiin tarpeita pitemmälle, ei kypsyttää ihmistä ihmiseksi...? Mirdja värisi kuin kylmästä. Oliko hän vielä liian suuri idealisti, sen liikavaloko vain tämän elämän äkkiä niin mustaksi varjosi? Miksi häneen koski niin kipeästi tämän ruman vanhan vaimon edessä? Oliko hän liiaksi itse untuvilla nukkunut? Mutta hän hoki sydämessään vain yhtä ajatusta: hukkaan mennyttä, hukkaan mennyttä kaikki, tämän vaimon elämä, hänen setänsä, hänen isänsä elämä ja -- hänen omansa. On olemassa jotakin voimakkaampaa kuin ihmisen voima. -- Mutta kuka oli opettanut, että se voima on hyvä! Pitikö sitä kutsua Jumalaksi? Ah, hirveä, väkivaltainen luonnonvoima on Jumala, kun se heikkoa ihmistä kurittaa ja omaa jumaluuttaan hänestä etsii... Pää riipuksissa seisoi Mirdja sairaan vuoteen ääressä. Yhdessä hetkessä oli hän ehtinyt toiseksi muuttua... Ja tänne oli hän tullut oman sielunsa salaisuutta etsimään... tältä vaivaiselta... Eikö se ollut synti? -- Te hoiditte minua pienenä... ja te näitte isäni... muistatteko häntä? -- No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman! Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana, ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän se nyt on sellainen... Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja kauniiksi... Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui... Mirdja pelästyi... Joko se nyt tulee, se...? Varmasti oli tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen. -- Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja. -- Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan. Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili jäljellä... Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. -- Niin, tietysti pappi! Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja esirukoilijakseen, omaksi papikseen! Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"... -- Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi. Mirdja ojensi kätensä. Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan. -- Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin... Jumala teitä siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä. Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas ilma melkein pyörrytti. Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin... Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään... Aina etsi hän vain itseään, itseään... Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että hän oli tullut vain ottamaan... antamaan olisi hänen pitänyt tulla... Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina... Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä elämällä"... Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta... Jumala, Jumala, hän huokasi. V Kansanjuhla oli juuri alkamaisillaan, kun Mirdja saapui Kanniston kentän kohdalle. Varsin tätä varten oli hän kävellyt viisi kilometriä. Minkätähden oikeastaan? Sitä ei hän itsekään osannut selittää. Mutta aina siitä asti kun hän oli istunut kuolevan Loviisan pirtissä, aina siitä asti oli hänen mielessään asunut outo. Joku sellainen kummallinen, joka ei antanut rauhaa, joka teki hänet levottomaksi, itseensä tyytymättömäksi ja epävarmaksi. Jonkun uuden ja tuntemattoman ihmisyyden kynnyksellä seisoi Mirdja, pelottavan ja suuren, josta hän ei ennen ollut tiennyt mitään, hän, joka oli kerskunut ihmisen tuntevansa... Mitä oli tuo n.s. kansa? Lintuperspektiivistä oli hän sitä tähän asti mittaillut keveästi ja ohimennen, kuten ainakin väärennyshaluiset pinta-ihmiset, ja siksi oli hän sen aina niin helposti voinut sivuuttaa. Mutta nyt tuntui se tulevan häntä vastaan hänen omalta tasoltaan korkeana ja syvänä kuin valtameren vyöry, pakottavana, vaativana ja kovasilmäisenä kuin ratkaisematon elämänkysymys... Mirdja hiljensi askeleitaan. Hänen edessään ja takanaan tulvehti kansaa, tirskuvia tyttöjä kirjavissa juhlatamineissa ja seurapitoisia miehiä, joiden hampaissa törrötti pahanhajuiset paperossit. Mirdjasta tuntui kaikki sangen vastenmieliseltä ja hän poikkesi valtamaantieltä pienelle yksinäiselle metsäpolulle. -- Mutta tuskin oli hän sen tehnyt, niin se outo jo alkoi taas kolkuttaa ja vaivata. Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä; kuinka voit sinä koskaan tunkea syvyyksiin, jos kuorta jo kammoat, Mirdja, Mirdja, Mirdja...? -- Ja ajatustensa painoon pysähtyi Mirdja... Mutta kentältä alkoi kuulua virren veisuuta. Se kohosi suurena ja hartaana ja vakuuttavana kuin lähteneenä tuhansista sieluista, jotka puhuivat samalla suulla ja samaa asiaa... Ja sillä hetkellä ei mitään muuta koko avarassa maailmassa! Ainoastaan se suuri puhe ja ääretön hiljaisuus sen ympärillä... Jumalan juhla, Jumalan juhla! huokasi Mirdja. Ja yht'äkkiä rajun mielenliikutuksen lyömänä lankesi hän polvilleen maahan kuin rukoukseen ja kuumat kyyneleet tulvahtivat esille... Se oli hartautta ja se oli tuskaa... Se oli puristavaa, kipeää kaihoa saada yhtyä tähän kansaan, tähän Jumalaan, tähän jumalanpalvelukseen... Se oli ystävän ja ymmärtämyksen nälkää, elämän sisällön ja sydämen sisällön huutavaa, ijankaikkista nälkää... Mitä jos tämä kansa, tämä suurien alkuperäisten tarpeiden käsissä taisteleva kansa, sittenkin oli jotakin Mirdjalle...? Mitä jos siinä sittenkin piili juuri se ehtymätön elämänvoima, jota hän tarvitsi?... ja eheys...? Hän menisi sen luokse... ja hänestä tulisi yht'äkkiä suuri, uhraantuvainen ja hyvä... kaikkensa hän antaisi, sielunsa antaisi... Ja kansan sielu se lämpenisi ja suurenisi myös hänen kosketuksestaan, se korkenisi, se kirkastuisi, ja tuhansista silmistä liekehtisi se häntä vastaan siunauksen sammumattomana aurinkona... Tämä olisi personattominta kaikista personallisista suhteista, vapainta kaikista uhrautuvaisuus-unelmien itse-orjuutusmuodoista. Tämä olisi kuin salaista, tuiki-läheistä yhteyttä tuiki-kaukaiseen maailmansieluun tai Jumalaan tai... Mirdja nousi nopeasti. Melkein juoksujalkaa kiiruhti hän juhlaportille ja osti pääsylipun sellaisella hätäisyydellä kuin olisi ollut kysymyksessä hengenpelastus... Mutta heti astuttuaan aitauksen sisälle oli hän jo muuttunut entiselleen. Häntä inhotti taas... Paksu, likainen ilma työntäytyi tukehtavana hänen silmiinsä, sieraimiinsa ja kurkkuunsa, tuo kansalle niin ominainen yhteistuoksu, joka yhdessä silmänräpäyksessä avaa näköalat sen karkeisiin ja niukkoihin elämän-ehtoihin: työn hikeä, likaisia vaatteita, tupakkaa, lapsia... Ihmiset tunkeilivat uteliaina yksinäisen, hienon vallasnaisen ympärillä, toiset arastellen, toiset tahallaan työntäytyen ja tuuppien. -- Sooh, sooh, ole nyt vähemmällä, etkö sinä näe herrasväkeä, kuiskutti eräs vaimo miehelleen aivan Mirdjan vieressä. -- Alas herrat! ärähti mies raa'alla naurulla. Mirdja oli kääntynyt selin puhujiin ja aikoi juuri jatkaa matkaansa eteenpäin, kun taas pieni näytelmä sai hänet pysähtymään. Järjestyksen valvoja oli iskenyt silmänsä pariseen ystävykseen, jotka olivat heittäytyneet pensaan turviin pitkälleen käyttelemään pyylevää taskumattia. -- "Täällä ei ole lupa juoda." -- "Emme me siihen kenenkään lupaa tarvitsekaan." -- "Älä räysää tai pääset ruunun ruokkoon, tällaisessa paikassa ei saa juoda..." -- "Kuka minua voi kieltää syömästä ja juomasta mitä minä tykkään ja missä minä tykkään, tai luuletko, etten itse omalla työlläni ole ansainnut sitä, häh? Katsopas näitä kämmeniä, ei ne ole varkaan näköisetkään. Mutta ei taida kelvata rehellisen työmiehen kouraa koetella..." -- "Ei, konstaapeli tarkoittaa että meillä pitäisi olla oma klupi, juomisia ja mässäyksiä varten, kuten herroillakin. Mutta nyt onkin uusi aika tullut ja koko maailma on tästä lähin työmiehen klupi ja tämä juhla on työmiehen juhla ja sinä, sinä poliisi, olet meidän palvelijamme, sillä me maksamme sinulle palkkaa, me myös. Kenenkä verellä ja hiellä sinä luulet, että hopiaiset nappisi ovat kiilloitetut, ellei juuri meidän, ja kaikki herrojen komeus, kenenkä kurjuudella se on ostettu, ellei juuri meidän, ja tuokin tuossa tuo ryökkynä hepenissään..." Äänet hävisivät yleiseen hälinään. Päihtyneet kuljetettiin pois. Mutta Mirdjasta tuntui kuin olisi koko kohtauksen painopiste äkkiä siirretty hänen niskoilleen ja kuin nyt sadat ja yhä uudet sadat katseet kateina ja syyttävinä olisivat laskeutuneet hänen päälleen. Ne putoilivat kuin polttavat kipinät hänen liiaksi hienolle hipiälleen, hänen liian valkoisille ja pienille käsilleen, ne hypistelivät karkeasti ja pahansuopaisesti hänen pukunsa ylimyksellistä väriä, ne repivät kallisarvoista sulkaa pois hänen hatustaan, ei ainoatakaan kohtaa jättäneet ne koskemattomaksi... Ja ne huusivat kaikki: "Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, millä olet ansainnut pehmeän elämäntapasi, rikkautesi ja yltäkylläisyytesi? Sinulla ei ole työmiehen kouraa, varkaan kämmen sinulla on. Meille kuuluu sinun rahasi, sinun kauneutesi, sinun sirot muotosi, sinun hieno hipiäsi..." Melkein hätääntyneenä silmäili Mirdja ympärilleen omien ajatuskuviensa ahdistamana. Ahneet ihmissyöjäkatseet nielivät häntä yhä jokapuolelta. Hänen aineellista hyvinvointiaan he himoitsivat ja pyysivät kaikki, ei ainoatakaan ollut, joka olisi tarvinnut hänen sieluaan... Ja hän hullu, joka oli aikonut antaa sielunsa... Äkkiä kääntyi Mirdja ympäri, pisti kukkaronsa ensimäisen lähellä seisovan käteen ja kiiruhti pois katsomatta taakseen. Pois, pois! huusi hänen sielunsa. Te, jotka niin vähän onneksenne pyydätte, te ette tarvitse minua. Ja mitä minulla olisikaan annettavana teille, joilla on vielä jälellä uskon ja kuvittelun ihanat lahjat! Te olette sentään ne ainoat ihmiset, joilla on voimaa elää. Myrkkyä olisi minun sieluni teille, te tervesieluiset! En koskaan, en koskaan voi minä teille mitään antaa enkä teiltä mitään ottaa, ja oikeaan on osunut teidän vaistonne, kun se sokean vihan minuun on teissä synnyttänyt. Sillä me olemme vihamiehiä synnynnäisesti, auttamattomasti. Valhetta oli minun lähestymiseni äsken, valhetta minun uskoni teihin, valhetta yhtähyvin minun altruistinen avun-tuontini kuin minun egoistinen avun-etsintäni teidän luotanne, valhetta, valhetta! Minä en ole teitä varten ettekä te minua varten. Me olemme erilailla sairaita. Me emme voi toisiamme auttaa emmekä ymmärtää... Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta. Sillä hän oli muukalainen, hän, Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti. Ei ollut se hänen kansansa tuo, joka hänen sairasta mieltää pilkkasi, ei hänen isänmaansa tämä, jota hänen jalkansa polki, ei hänen Jumalansa, joka asui noiden juhlalippujen alla. Vieras oli täällä Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, sairas ja koditon. Missä oli hän syntynyt? Missä oli hänen isänmaansa? Missä olivat hänen veri- ja henkiheimonsa? Nämä täällä eivät olleet kumpaistakaan. Ja taas alkoi Mirdja kulkea. Raskas ja katkera oli hänen mielensä ja maanpakolaisen tyhjyys tykytti hänen ylpeässä ja yksinäisessä sydämessään. VI Kesä kallistui jo loppupuolelleen, tuo yltä-ihmeellinen kesä, jolloin elämä aivan uusilta puolilta oli koetellut maaperää Mirdjan sielussa. Ensimäinen mullistava työntö oli ollut isän kirje, toinen käynti Loviisan luona. Sen jälkeen olivat molemmat vaikutelmat taistelleet sekaisin, kunnes sitten tuo epäonnistunut lähentely-yritys kansanjuhlissa taas osapuilleen paransi hänet kaikista avuttomista uhraantumis-unelmista. Mutta sitä kiihkeämmin kääntyi hän senjälkeen taas omaa itseään tarkkaamaan. Sillä ihme kyllä, mitä enemmän hän tuota vanhaa kirjettä tutki, sitä selittämättömämmäksi ja samalla tärkeämmäksi kävi hän itse itselleen. Ja mitä syvemmälle hän havaintoihinsa painui, sitä monimutkaisempia pulmia löysi hän edestään. Välistä saattoi hän istua tuntikausia liikkumatta, tuijottaen sieluunsa, kysellen omaa arvoitustaan, pinnistäen äärimmilleen kaikki, mitä hänessä suinkin ajatusta oli, päästäkseen tuloksiin, päästäkseen rauhaan, mutta turhaan... Yhtä usein kuitenkin sattui päinvastoin, ettei hän tahtonut mitään ajatella, ja kuin järkensä pelossa koetti hän sellaisina hetkinä välttää pienintäkin ajatuksen varjoa. Silloin saattoi hän olla luonnottoman vilkas, melkein kiihkeä, hakea seuraa, nauraa ja laulaa ja pilailla jokaisen kanssa, koettaen hurjalla vallattomuudella heittää syrjään yksilöllisyytensä. Mutta sekään ei auttanut. Hän oli kuin noiduttu kyselemään itseltään yhä uudestaan ja uudestaan samoja takaisin palajavia asioita. Tai oikeastaan ei Mirdja itse kysellyt, vaan jotkut salaiset tahdontoiminnasta riippumattomat äänet hänen sielussaan. Tämäntapaisia puheita ne pitivät: -- Mirdja, Mirdja, jokainen hetki, jonka viivyt täällä, on jumalien herjausta. Sinä olet luotu elämään elämäsi nopeasti ja jättämään jälkeesi kuolemattoman maineen. Riennä, riennä; elämäsi murenee! Sinä olet määrätty toteuttamaan sukusi suuruuden-unelman, kulkemaan ylitse sen sillan, joka esi-isiesi alta on murtunut. Sinä olet syntynyt häikäisemään maailmaa. Nyt anna kaiken väistyä, elämäsi ehtii, taitelijakutsumuksesi odottaa, vainajien unet vartioivat sinua... -- Ah, hullu tyttö, älä tartu mielipuolena kuolleiden uskoihin! Se on ansa. Jos kerran olet joksikin syntynyt, joksikin luotu, et enää ole vapaa etkä oma luojasi. Määrättyjen itujen, voimien, vaikutusten yhteistulokseksi olet silloin ennakolta valittu, kehdosta alkaen. Oletko varma siitä, ettei diletantismi ja hulluus, joka sukusi on murtanut, ole mennyt perinnöksi itsellesi? Ja ellet kerran ole varma tulevasi suurimmista suurimmaksi, niin kavahda kaltevaa rataa! -- Ainoastaan nuo ainaiset epäilyt ovat suuruutesi tiellä. Miksi onkaan ajatuksesi tahkottu ijankaikkiseksi epäilyksi? -- Se on järjen työtä hulluutta vastaan. -- Jumalainen ja ihmeellinen on sinun olemuksesi ja valtaistuinta varten. Sinä olet nähnyt, miten kaikki ovat kumartuneet... -- Etkö muista, että olet kyllästynyt ylistelyihin, joita olet saanut kuulla aivan liian paljon koko elämäsi ajan? Sinähän olet tottunut jo kaikelle haukottelemaan. -- Sinä olet aivan sairas oman itsesi yltäkylläisyydestä. Sinun pitää löytää jotakin itseäsi suurempaa, jonka voima ja kirkkaus saattaa varjoon sinun oman minuutesi. -- Lähde avaraan maailmaan! -- Lähde etsimään kutsumustasi, Mirdja! * * * * * Eräänä päivänä syyskesällä oli Mirdja vihdoin tehnyt päätöksensä. -- Setä, sanoi Mirdja, anna minun lähteä ulkomaille, minä tahdon oppia tekemään työtä. Tämä elämä ei minua tyydytä. Tämä ei ole se maa, jossa vapaus, äly ja taide voisivat juhlaa viettää. Vanki olen minä täällä. Salli minun matkustaa! -- Matkusta, vastasi setä. Enempää ei heidän välillään siitä asiasta puhuttu. Mutta samalla viikolla vielä oli Mirdja lähtövalmis. Hän oli tahallaan tahtonut kiirehtiä, ettei mikään enää ehtisi tulla tätä päätöstä horjuttamaan. Eikä mitään uusia sisällisiä ristiriitoja ollut ilmestynytkään. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin setä laski matkakassan hänen käsiinsä, pääsi hänen mieleensä pujahtamaan outo. Eikö ollut väärin käyttää kaikki vain itsensä hyväksi? Ei! Ei voi kukaan ihminen auttaa toista. Ja ylpeään uhmaan tukahdutti Mirdja sen oudon. Ja se oli syksyä, lämmin ja kolea, keveä ja raskas, heleän kypsymyksen ja lakastuksen kalpea päivä, jolloin Mirdja lähti maailmalle. Yksinpuheluja maailmalla Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni. Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä olen minä, on maailma minun kaltaiseni. -- Niin se on. Nyt se viittaa minulle parhaillaan, se suuri, se ihana, se tuntematon... Ja minä ojennan käsivarteni sitä kohti: minä tulen! Mutta koska minä olen minä, en tulekaan, vaan jään seisomaan: Miksi sinun riemusi on noin kulunut ja vanha, sinun tuskasi noin yksitoikkoinen, eikö sinulla ole mitään minulle annettavaa, sinä haalistunut, tyhjänpäiväinen elämä? Mutta se on siksi, että elämä kantaa minun omaa naamiotani. Ja kantakoon vaan, kantakoon vaikka pirun naamiota; minä olen kyllästynyt sensatsioneihin ja himoan ainoastaan työtä. Ja yksin minä olen, niinkuin olen tahtonut. Yksinäisyydessä piilee sittenkin ainoa todellinen ihanuus, todellinen vapaus. Tietää, ettei seurapeto pääse hyökkäämään niskaan odottamatta, ei edes parhaimman ystävän muodossa. Jospa voisinkin aina tarpeen vaatiessa ärjäistä heille: mene hiiteen! Mutta mitä sitten...? Tai ehkä se olisikin ollut parasta. Sillä kun katselen taaksepäin, en voi olla huudahtamatta: niin äärettömän paljon sisältöä ja tällainen on tyhjyys ympärilläni, niin äärettömän paljon rakkautta ja näin värisevän yksin minä kuljen! Ja pitäisikö minulla lisäksi olla omantunnonvaivoja jostakin? -- Onko se minun syyni, että te niin särkyvää rotua olette, todellisia porsliinileluja, te miehet! Yksi ruumiinliike voi tuottaa teille tuskaa, yksi äänenpaino voi tehdä teidät hulluiksi... Kuinka jaksaisin minä yksin olla varuillani aina, varokaa itse! Ja sentään olette te ne ainoat, joiden kanssa voin elää. Viimeiset sanat, jotka kuulin lähtiessäni, olivat: onko hauskaa olla noin kaikkein kiertämä ja kumartama? Herjaaja, herjaaja! Mutta nyt tahdon olla yksin. * * * * * Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat kokonaan. Tämä uudistuu ympärilläni joka hetki ja minä olen ruvennut ajattelemaan, että kenties ihminen vain elääkin siksi, että hän tulta kohden lentäisi ja tuleen hukkuisi. Eikö lie tulenkestävä ihminen yli tarkoituksensa ampunut! Katso, miten kaunista on niiden elää, jotka kirveleviä palohaavoja potevat, jotka kulkevat sydän tulvillaan tuskaa ja itkevät itsensä nukuksiin, ja katso miten kaunis oli niiden kuolla, jotka yhdestä tunteesta uskalsivat itsensä heittää pois ja hypätä liekkeihin! Todellisia ihmisiä he! Ja vielä äsken minä vihasin heitä. Ja minä ojensin käteni noita kylmiä ja järkeviä kohti, joita sanotaan maailman olevan tulvillaan, mutta joita minä en ollut tavannut, ja minä rukoilin: Teidän välinpitämätöntä ryhtiänne, teidän kovaa koskettamattomuuttanne minä himoan. Ihanaa olisi olla kylmä kuin jää, ei, jääkin sulaa, vaan kova ja kaunis kuin kallion kupeessa kimaltava timantti, ihanaa olisi kestää itsensä. Salli minun tulla kovaksi, kohtalo, kovaksi niinkuin sinä itse olet! Ja joskin minun täytyisi sydänpisarani hangelle vuodattaa, niin salli niiden paikalla kiveksi kiteytyä, jotta ne pistäisivät ohikulkijaa silmään ja leikkaisivat säteillään kuin rubiinit, sillä minä en tahdo, että kenkään näkisi minun tuskani höyryävää vuotoa! Näin minä rukoilin ja se oli kauhea rukous. Sillä mikään ei ole maailmassa ihanampaa kuin suurena tuskana tulvehtiminen. Sen minä opin tietämään sinä hetkenä, jolloin rukoukseni tuli kuulluksi ja kaikki tunne minussa sammui. Tai voisinko kenties vielä kateutta tuntea niitä kohtaan, jotka suuria tunteita tuntevat! Kuin muisto olen minä itselleni, enkä minä ymmärrä, mitä minussa tapahtunut on. Kaikki sisäiset intohimot ja ulkonaiset pyyteet, kaikki erotiikka ja oikkujen suloiset ailahtelut, jotka ennen minun ydintäni olivat, tuntuvat nyt vain valheellisilta varjoilta ja kuvitteluilta, joiden aika on ammoin ohitse. Vaisu välipitämättömyys on tappavana myrkkynä vähitellen tunkeutunut koko olemukseni läpi. Ja useasti lankeaa ylitseni kauheita hetkiä, jolloin hämärä, äärettömissä hapuileva tylsyys minut lyö. Asia valuu pois tajunnasta, sana jää kesken, ja kuin lamautuneina painuvat tajuttomat aivot alas. Se on hirveää ja panee aavistamaan pahinta. Mistä se johtunee? Kulutuksestako? Miten vähän ihminen sentään kestää! Väliin ajattelen, ettei minua enää itse asiassa olekaan. Minä olen kuin luonnon-atoomi, voimapiste, joka on voimansa kadottanut. Mutta mitä hyödyttää minua kaiken maailman filosofia! Miksi piti minun osata kuluttaa itseni loppuun, kun en kuitenkaan osannut heittää itseäni pois! Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin. Miksi piti minun elää itseni yli, Jumala? "Itse olet itsesi pahin vihollinen." Se on totta. Minä muistan tämän niiltä ajoilta, jolloin luimme Rolfin kanssa Nietzscheä. Mutta erityisesti olin silloin rakastunut lauseeseen: "Verbrennen musst du dich wollen mit deinen eignen Flammen. Wie wolltest du neu werden, wenn du nicht erst Asche geworden bist." Silloin en sitä niin ymmärtänyt kuin nyt. Nyt olemme mekin kaksi polttaneet itsemme tuhaksi oman sielumme sinisellä liekillä. Mutta tuskinpa siitä tuhasta enää mitään nousee... Ah, miksi minä yhä ajattelen toisten ajatuksilla? Siksikö että olen nainen vai siksikö että olen keskinkertaisuus? Ja enkö lie tuntenutkin aina vain toisten tunteilla, minä tusinatunteilija. Neroko vain ajattelee ja tuntee omaansa...? Mutta minä en ole vielä kertaakaan tavannut neroa... * * * * * Minusta tulee nyt todellakin taitelija, ensi luokan taitelija. Nyt minä vasta olenkin kypsä taiteelliseen työhön. Turhaan minä valitin puuttuvani tunteita. Minä omaan päinvastoin juuri ne harvat ja valitut, jotka ovat omiaan tekemään ihmisestä suuren taitelijan. Minussa on itserakkautta ja kunnianhimoa. Ja ajatus, että minä ennen pitkää saan itselleni kaikki ne sielut, jotka täyttävät maailmankaupunkien loistavat oopperasalit, antaa minulle työ-innon, joka lähenee intohimoa. Työ on minun täydellinen onneni. Tai kukapa sen tietää? Mikä on oikeastaan onni? "Höchtes Glück der Erdenkinder ist nur die Persönlichkeit." Olenkohan minä persoonallisuus? Ainakaan sitä persoonallisuuttaan ei pitäisi niin rajusti metsästää kuin minä olen tehnyt. Parempi sitten pyydystellä "onnea" sellaisenaan, mutta siitä minä en ole koskaan välittänyt. Itseäni etsimässä minä vieläkin olen, vaikka itsetietoisuus juuri on elämäni särkenyt. Sillä minkä minä voin sille, etten koskaan ole osannut katsoa itseeni, hartaasti ja uskonnollisesti kuin hiljainen jumalankuvankumartaja! Vaan luonnontieteilijänä olen itseäni alati lähestynyt, levittänyt kaikkein sisimpäni tutkintopöydälle ja armottomasti sitten kaikki, jokaisen solun hajalle leikannut särkien siten kaikki, jokaisen tunteen ja tunnelman, jokaisen tahdonilmauksen ja toimintahalun, jokaisen uskon ja innostuksen. Ja vielä pahempikin olen minä ollut itselleni, kuin itsemurhaaja olen minä ollut. Jokainen itseeni tähdätty ajatus on ollut kuin päästään leikattu luoti, joka on räjähtänyt sielussa ja revellyt pirstaksi kaiken. Sellainen olen ollut, ja kun tätä ajattelen, tuntuu minusta kuin olisi kaikki, mitä minä elämän kiihkeäksi paloksi olen luullut, ollutkin vain kuoleman kaipuuta, haudan hiljaista, itsetiedotonta himoa. Mikä minä oikeastaan olen? * * * * * Olen useasti kuullut soimattavan itseäni sairaloisista omituisuuksista. Mutta nyt minä vasta ensi kerran itse itseni sellaisesta tapaan... Tai miksi muuksikaan voisin nimittää rajua äkillistä rakkauttani erääseen kuvaan... Sillä nyt minä olen löytänyt itselleni kappelin ja pyhänkuvan, jota minä rakastan. Jumalani, miten nainen sentään voi olla kaunis! Tekisi välistä mieleni olla mies vain sentähden, että voisin enemmän nauttia naisesta, niin, ja miksei silloin myös itsestäni. Eikö lie parempi osa sillä, joka nauttii, kuin sillä, josta nautitaan? Mutta minun madonnani, jota rakastan, ei olekaan mikään oikea madonna eikä oikea nainen. Minä löysin hänet aivan sattumalta suuren gallerian pimeimmästä nurkkauksesta. Sattumalta kohotin silmäni hänen puoleensa. Kullakin ihmisellä on oma Medusansa ja hän oli minun. Siihen paikkaani minä kivetyin. Ja siitä asti en tee muuta kuin katson häntä ja palvelen, tuota kylmää ja liikkumatonta epäjumalaa. Sillä kylmä ja liikkumaton hän on kuin kivi, vaikka hän ohitse kulkevan näyttää, ja vanhassa kultaisessa kehyksessä hän asuu. Opaalilta kuultavat hänen pitkät, hienot ja läpihohtoiset sormensa... Ja kuka tietää, mikä hänen katseensa on ollut? Auringonpistoko vai kyynel? Nyt se on ainakin vain pieni selittämätön helmi... Sillä kaiken hänessä täytyy olla kallisarvoista; jokainen piste hänen pinnallaan on muuttunut läpäisemättömäksi jalokiveksi... Jos minä olisin hänen sijassaan, tuo ylimyksellinen aave, jonka hysteerinen kauneus vielä kuolemankin jälkeen kultapuitteissa kummittelee, en todellakaan löytäisi arvokkaampaa ilmestymismuotoa kuin hänen. Ah, kalpea narsissi, koskemattomaksi olet sinä kivettynyt silkkiselle varrellesi! Pyhimys olet sinä todella! Vai ettekö ole ihailleet muutkin, kuten minä, Crivellin ihmeellistä vanhaa pyhimysnaista?... Mutta minä en ole tyytynyt vain siihen. Minuun on mennyt hurja himo saada hänet itselleni. Ja minä olen alkanut varastaa häntä, väärentää häntä, kuljettaa häntä kotiini pala palalta. Kaiket aamupäivät olen katsellut häntä ja kaiket iltapäivät olen koettanut palauttaa hänen jalokivettynyttä ihanuuttaan maalikankaalle. Minä en ole mikään maalari ja kuin unissakirjoitusta on ollut työni. Mutta jotakin olen kuitenkin saanut hänestä itselleni... Ja olisin kenties saanut enemmänkin, mutta nyt on kaikki lopussa auttamattomasti... Yhden ainoan kerran elämässäni olen ihaillut naista ja silloinkin on -- mies tullut väliin. Niin, mies on ryöstänyt minulta madonnani, enkä minä edes tiedä, kuka se mies on. Sen minä vain hänestä tiedän, että hänellä on musta kulunut mekko päällä, herkät viiksettömät huulet ja ilkeät sanat huulilla. Viisi päivää olin saanut madonnani edessä istua. Sitten hän jo tuli. Silloin näin hänet ensimäisen kerran. Seuraavana päivänä tuli hän taas ja viipyi galleriassa yhtä kauan kuin minäkin. Minä tiesin, että hän koko ajan seisoi minun takanani, mutta minä en tahtonut katsoa häneen. Kolmantena päivänä uudistui sama. Silloin minä en voinut olla enää katsahtamatta häneen. Ja samalla mies sanoo: "Te mahdatte olla äärettömän itserakas ihminen, joka jaksatte yhä istua ihailemassa omaa kuvaanne..." -- Minä hämmästyin, mutta en ilmettäkään muuttanut. Minähän olin ulkomaalainen eikä minun tarvinnut siis häntä ymmärtää. Mutta sinä päivänä ajattelin minä sitä miestä enemmän kuin madonnaa enkä voinut vetoakaan maalata. Neljäntenä päivänä en mennytkään tavalliseen aikaani galleriaan vaan paljon myöhemmin. Hän istui jo siellä minun kuvani edessä, tällä kertaa maalisalkku levällä edessään ja sivellin kädessä. Oh, sinä minun päähänpistojeni varastaja! sanoin hänelle sydämessäni ja minä olin niin hermostunut, että koko ruumiini värähteli. Minä aioin mennä hänen ohitsensa, mutta kun hän huomasi minut, nousi hän nopeasti tuoliltaan, tuli luokseni ja sanoi: "Hyvä neiti, ken te lienettekin, sallikaa minun maalata teidät!" Ja kun minä en vastannut, jatkoi hän kuin itsekseen yhä katsellen minua: "On todellakin harvinaista nähdä naista, jolla on malaaria. Jumala on ollut suurempi dekadentti kuin Crivelli luodessaan teidät..." Minä katsoin häneen niinkuin en olisi mitään ymmärtänyt ja lähdin pois. "Te ymmärrätte minua, älkää teeskennelkö!" huudahti hän silloin seuraten minua yhä. Mutta silloin jouduin minä kuin äkilliseen sielun hätään. Minä lensin punaiseksi kuin koulutyttö ja kyyneleet tulivat silmiini. Tein torjuvan liikkeen kädelläni ja riensin pois kuin hullu. Paljoa minä en ymmärrä vieläkään siitä kaikesta, mutta sen minä tiedän, että sillä hetkellä minä pelkäsin sitä miestä. Sillä en koskaan, koko elämäni ajalla, ole minä tuntenut sellaista halua jäädä jonkun miehen luo kuin juuri tuona hetkenä, jolloin minä kuin henkeni edestä häntä pakenin. Se oli ensimäinen kerta, jolloin minä pakenin miestä... Mutta sen jälkeen on minussa jotakin muuttunut... Ja madonnaa en minä enää tahdo nähdä... Se on Medusa... * * * * * Pitääkö minun nauraa vai itkeä nyt? Miten hirvittävän oikein minä tunsin, kun sinut Medusakseni ristin, sinä julma, kivenkova pyhimys! Mikä saatanallinen sattuma heittikään minut sinun silmiesi eteen! Ha-ha-haa! Voiko kukaan kohtaloaan välttää! Kuin rikkirevityn sukuni kammottava, liikkumaton predestinatsioni seisoit sinä äkkiä edessäni pakottavana ja läpitunkemattomana. Ja koko ajan kun sinun ilmestykselliset silmäsi katsoivat minuun, valmistivat korkeat kohtalottaret pitoja minun pääni päällä, kahleita ne kalkuttivat, ansoja asettelivat, unikukkien hulluutta helmoillaan huiskuttelivat; ja hornassa heittivät iloiset pikku pirut arpanappulaa kadotetun suvun viimeisestä... Kun minä vihdoin sinun silmiesi alta sain lähteä, olin minä rampa ja hullu ja sokea ja petollisilla juomilla juotettu, ja nöyrästi lähdin minä oman onnettomuuteni asialle. Ja itse minä rikoin kaikki. Mutta minun osani on sittenkin vähäpätöinen... Se oli kohtalo... Sillä minä en voi mitenkään selittää sitä, mikä on tapahtunut. Joku minua ajoi... Se oli kohtalo... Kun minä tuon kahden viikon hulluuden jälkeen vihdoin taas ilmestyin laulun-opettajani luo, olin varsin valmistunut kuulemaan moitteita, sillä olin jäänyt pois tunneiltani sanaakaan ilmoittamatta. Olin ollut hullu, sen tiesin. Ukko luuli minun olleen sairaan, ja vaikka hän olikin pahastunut epäkohteliaisuudestani, oli tämä sentään verrattain onnellinen ratkaisu asialle. Mutta silloin valtasi minut äkkiä totuuden perkele ja minä paiskasin hänelle vasten silmiä kaikki: etten yksinkertaisesti ollut viitsinyt tulla tunneille, kosk'ei minulla ollut laisinkaan inspiratsionia ja koska mielenkiintoni oli kokonaan toisaalla. Tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt joutui minun hyvä opettajani todellakin raivoihinsa. Ja silloin sain minä kuulla kunniani. Oppilas ei saa puhua mitään inspiratsionista tai indispositsionista. Oppilaalla ei saa olla muuta intressiä kuin oppitunnit, ei muuta vapautta kuin opettajan käskyt. Ja koska minun luonteessani oli tuollaisia kaikkiturmelevia oikkuja, täytyi hänen tästälähin pitää minua sangen kovalla, ja minun oli sokeasti toteltava, jos mieli mennä eteenpäin. Ja hän sanoi lopuksi: -- Minä en olisi niin ankara teitä kohtaan, ell'ette olisi minun paras oppilaani ja ellei teidän tulevaisuutenne olisi minulle niin kallis. Kuinka teitä tuollaisilla taipumuksilla varustettuna koskaan uskaltaa kiinnittää mihinkään suurempaan tehtävään? Yht'äkkiä tulee mademoiselle'ille inspiratsionin puute ja hän jää yksinkertaisesti pois, sillä hyvä! Ei, neitiseni, minun täytyy sanoa nyt kerta kaikkiaan, että jos tällaista vielä kerran tapahtuu, en todellakaan enää voi pitää teitä johtoni alaisena, sillä minä en siedä nähdä, että tuollainen kyky menee hukkaan aivan silmieni alla. Minä seisoin ja kuuntelin ja ymmärsin, että se puhe oli järkevää. Mutta mitä ankarammaksi ja johdonmukaisemmaksi se kävi, sitä useampia perkeleitä meni minuun... Ja lopuksi minä kuuntelin häntä vain puoleksi, ja pimeässä uhmassa minä ajattelin pimeitä ja ylpeitä ajatuksia. Pitäisikö minun sinun käskystäsi puristaa kuoliaaksi koko ihmiseni, siten muka puristaakseni esille sen suuren taiteilijan, joka minussa mahdollisesti piilee. Sitä en ikinä tee, enkä kenenkään pakotusta minä tottele. Ja jos minussa kerran elää se suuri taiteilija, niin mikä olet sinä minua vangitsemaan! Eikö meidän vapautemme ole rajaton ja te tahtipuikkoa heiluttelevat peruukit ainoastaan meidän astinlautojamme lavalle! Ja minä pahojen henkien palvelija vastasin siihen viisaaseen puheeseen: -- Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta ehtoihinne suostua, sillä en voi edeltäpäin sitoutua noudattamaan järkähtämätöntä järjestystänne. Mahdollisesti minulta joskus taas saattaa puuttua inspiratsioni... Minä toivon, että minun sijalleni löydätte toisen yhtä etevän, mutta helpommin taltutetun oppilaan. Niine hyvineni minä lähdin ja sillä tiellä minä yhä olen. Taas ilman työtä, ilman sisältöä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en enää voi kääntyä takaisin. Kerran olin jo vähällä sen tehdä, mutta silloin taas muistui mieleeni isäni, joka ei myöskään koskaan oppinut tekemään työtä eikä pakottamaan mielialojaan ja josta siksi ei koskaan tullut suurta taiteilijaa... Mitä minä tekisinkään ankaralla opettajalla! Voiko mikään ankaruus maailmassa tappaa ihmisestä perinnöllistä diletantismia...? Se oli vain kohtalo... Mutta ylen raskaisiin ajatuksiin olen minä taas vaipunut. Se on kuin pettymystä, toivottomuutta... Ja yhtä asiaa en minä voi kieltää: minun on tuskaisen ikävä sitä suurta laulajatarta, jonka minä yhdestä ainoasta oikusta olen heittänyt pois. * * * * * Minä harhailen yksin pitkin hämäriä, kirjavia katuja. Minä etsin Jumalaa ja kirkkoa, missä voisin hänelle polvistua. On kummallista tuntea, että kaikki, mikä minussa on, ikäänkuin säikähtää minua, enkä minä saa kiinni jumaluudesta, en eheydestä, en elämäntehtävästä enkä itsestäni. Ja minä käyn ja hoen itselleni: Väärin käytettyä aikaa, tyhjiin tuhlattua lahjakkaisuutta! Miksi syntyä taitelijaksi ilman keskityskohtaa s.o. ilman taidetta? Onko elämässä mitään sen surullisempaa? Käyttämättömiin asti monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluoton puutteesta hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä, säälittävistä jätteistä koottu kaikenlainen -- Ja voisinko minä ollakaan mitään kokonaista? Tuskin. Minä olen isäni tytär. Niin isä! Mutta meitä ei tuo suuri keskitien rahvas voi koskaan ymmärtää. Ja sentään olemme me tuomitut elämään sen multasieluisista säännöistä ja sen leveäleipäisestä ymmärryksestä! Miten hirveää kidutusta mahtoi sinunkin elämäsi olla, minun isäni, joka olit pakotettu jumalaista kipinää rinnassasi kantamaan ja koko ajan kuulemaan ääntä, joka sinua siitä syytti ja soimasi: mitä olet tehnyt elämästäsi? Hukannut, hukannut! sinä vastasit. Oh, miten se tunne painaa! Sillä minä kuulen yhäti sen saman äänen, vaikka minä koetan torjua sen pois, hukuttaa, eksyttää, kätkeä sen kuin raukka. Mutta kovimmankin haarniskan takana se sisin, se elää, se henkii, huutaa tuskasta eikä kuole. Mutta minulla on murhaajan omatunto. Ja yhä uudelleen ja uudelleen tekee mieli ottaa se esille, hyväillä sitä ja lohduttaa, vaikka kukin hively on kuin tikarin pisto ja sen herkin vastaliike kuin tuomion tuska minun sielulleni. Edessäni on kirkko. Minä kuulen sen sisältä hiljaisen, tumman, urkumatalan sävelen: Crucifixus etiam pro nobis... Sanotaan että katolilaisuus on särkyneiden uskonto. Minä en tiedä, mutta minusta tuntuu ihanalta, ettei kirkon ovi koskaan ole suljettuna väsyneeltä vaeltajalta. Tässä minä nyt seison ovensuussa ja tuijotan lekottaviin vahakynttilöihin ja välkähtelevään, Jumalalle vihittyyn kultaan... Minäkin soisin voivani polvistua ristiinnaulitun edessä ja itkeä siinä elämäni tyhjyyden uskonnon äärettömäksi, salaperäiseksi sisällöksi... Mutta minä en voi. Minä seison syrjällä, ja minulla on ainoastaan yksi asia, jota tahtoisin kysyä kirkon hiljaisilta pyhimyksiltä... Jumalan äiti, oletko koskaan nähnyt minun äitiäni polvistuviesi joukossa?... * * * * * Nyt matkustan minä määrättä määrätöntä maailmaa. Suurien kaupunkien halki olen minä kulkenut, suurien virtojen vitkallista painuntaa olen minä seurannut. Mitä ja minkä nimellisiä ne ovat olleet, se on minulle yhdentekevä. Sama elämä on niissä kaikissa tykyttänyt, sama syksy... Niin, taas on syksy. Ihmeellistä, että minä kaikista vuoden ajoista vain huomaan syksyt. Syksy oli, kun Lumiluodolta läksin, ja eikö se liekin seurannut minua koko ajan... Ei syki syvyyttä elämän mikään niinkuin syys, tulisimman rypälen ja verisimmän tertun pöytään se pyys, kattoi se kaarilampuilla taivaan yölliset salot, heitti se kestivieraiden rintaan vilut ja palot. Keveänä karkeloi lehti ja ilmojen tuuli. Soivat jo tahdit tanssihin kuolevan kertun. Sairas se sielu ja kalvas se huuli, joka söi sen verisen tertun... Tällaista minä sanelen puoli-ääneen ohiliitäville maisemille. Tämmöisessä yksitoikkoisessa ja yksinäisessä junan jyskytyksessä menee aina ajatukseni väkisinkin riimiin, ja minun sieluni alkaa laulaa hiljaisia lauluja... Mutta paperille en minä tahdo mitään kirjoittaa, jotta en tulisi kiusaukseen mitään painattaa... Sillä minä olen lukenut aivan tarpeeksi paljon huonoja runoilijoita tietääkseni, että he ovat sielujen vaiva ja vitsaus, ja tarpeeksi paljon hyviä, tietääkseni, että joka ainoa ajatus tai tunnelma, joka minussa puhkeaa, on jo ennen eletty ja paljon ihanammasti laulettu kuin mitä minä osaisin, s.o. minä kuuluisin ehdottomasti noihin edellisiin... Ja se on turhaa; jäljittelijöitä on maailmassa jo tarpeeksi. Sitä paitsi en minä ole syntynyt lyyrikoksi vaan dramaatikoksi. Kaikki suhteet, jotka olen elänyt, ovat olleet draamoja. Mutta minun asiani ei ole luoda niistä taidetta... Miten vähästä ihmiset rakentavatkin tuulentupia, kuten minun sielustani... Mitä ei olisi minusta toivottu, missä ei petytty! Ja itse olen ottanut osaa kumpaankin. Se ei kuitenkaan estä minua tulemasta kovaksi ja pilkalliseksi joka kerta, kun toisen huulilta kuulen jonkun alati uudistuvan ylistyksen, joka jo satatuhatta kertaa on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi ja vanhaksi. Tässä pari päivää sitten tapasin erään nuoren miehen, jonka ennaltaan tunsin. Hän ei ole mikään sellainen luonne, josta nainen voisi pitää, mutta hän soittaa viulua... Ja aivan sattumalta me sytyimme samanlaiseen tunnelmaan, vuokrasimme musiikkihuoneen ja aloimme sävelissä puhua toisillemme. Me olimme todellakin innostuneita, kokonaisen vuorokauden me yhdessä soitimme. Eli paremmin sanoen: hän soitti ja minä lauloin; hän improviseerasi säveleen, minä sanat. Se oli todellakin kaunista. Kuin huumauksessa me olimme. Mutta sitten alkoi hän puhua minusta, ja kaikki särkyi. Hän ehdotti, että julkaisisin improviseeraukseni ja yleensä kaikki runokuvitelmani. Yhdellä iskulla löisin silloin itselleni maailman-maineen. Ja tämä olisi aivan varma, sillä niin suuresti minä muistutin sitä ja sitä kuuluisuutta, -- ja hän luetteli minulle hyvinkin kymmenen eri nimeä. Tämä kaikki tuon miehen suussa oli minusta niin typerää ja samalla hullunkurista, että heti paikalla havahduin kaikista sävelien lumoista aivan arkipäiväisen viisastelun valoihin. Ja naurahtaen minä vastasin: -- Ai, ai muistutanko minä todellakin kaikkia noita suuria sieluja? Se on aina pienten sielujen epäämätön tunnusmerkki. Jolla on jotakin uutta tarjottavana maailmalle, hän ei muistuta ketään muuta kuin itseään. Ettekö te tiedä sitä, te, josta tulee taiteilija... Te ajatte todellakin ihmeteltävän huonosti asiaanne. Sitä paitsi olette tässä puolen tunnin sisällä kehoittanut samaa ihmistä rupeamaan yhdellä haavaa laulajaksi, näyttelijäksi ja kirjailijaksi ja vielä lisäksi luvannut hänelle joka ammatista diploomit etukäteen. Se on sangen varomatonta ja ennenkaikkea tyhmää. Ihminen ei voi olla suuri kuin yhdessä asiassa kerrallaan, tai ehkä te luulettekin, että naisen korkein kunnianhimo tähtää ainoastaan kymmenennen luokan taiteilijaa... Ei, hyvä herra, älkää puhuko enää mitään. Te esiinnytte paljon enemmän eduksenne, kun soitatte... Mutta se nuori mies ei soittanut enää. Hänkin oli havahtunut... -- Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä yhä jatkoin, jos te puhuttekin tyhmästi, ei sen tarvitse estää teitä soittamasta hyvin... Mutta silloin hän nousi ja lähti. Ja minä käsitin, että hän pakeni minun ilkeyttäni... Sellainen minä olen aina... * * * * * Yhteen uskoon minä alan vaipua, isäni uskoon. Minä olen syntynyt vain ollakseni ihminen, en mitään muuta... Ihminen joka elämän sisältää... Mutta siksi olen minä syntynyt väärään aikaan. Hullu olit sinä totisesti, minun isäni, etkä sinä aikaasi ymmärtänyt, kun sinä minut sellaiseksi rukoilit. Pari tuhatta vuotta takaperin olisi minun silloin syntyä pitänyt. Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, -- ihmisen, joka ei ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee: mahdollisimman käytännöllinen työjako-kone. Se merkitsee: mahdollisimman yksipuolinen. Ei ymmärrettävä, ei kehitettävä mitään muuta elämässä kuin yhtä, alusta pitäin määrättyä asiaa, mutta sitä sen sijaan niin erinomaisesti, että menestyksellä voi kilpailla useamman tuhannen samanlaisen viisaan kanssa. Mutta tietysti vain ensimäisen palkinnon saanut on käyttökuntoinen! Voi meitä muutamia harvoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta suosittelua noilla suurilla vuossataismarkkinoilla esiintuotavana, kuin että olemme käyttäneet aikamme saavuttaaksemme mahdollisimman tasa- ja monipuolisen elämän-ymmärtämyksen! Mitä ihmettä me teillä teemme, te tyhjäntoimittajat! huutavat spesialistit ja ajavat rämisevillä työrattaillaan meidän ylitsemme. Sillä sitä loistavampi on heidän uransa, mitä täydellisemmin he ovat ihmisensä hukanneet. Yksi ainoa laji spesialisteja kuitenkin löytyy, joiden suuruuden ehtona on heidän ihmisensä säilyminen. Ne ovat taiteilijat. Sentähden onkin taiteilijan olemus täydellisintä ja suurinta, mitä luomakunnassa löytyy, ja vain ani harvat jaksavat sen saavuttaa. Moni uupuu tielle ja joutuu silloin oman taiteensa ammattipiiskalla kuritettavaksi... Se on todellakin surullinen kohtalo. Minä olen nähnyt niin paljon näitä epäonnistuneita... Ja minä itse sitten? Mutta nyt lienen ainakin siitä surkeudesta pelastettu... Mutta tarvinneeko kukaan minunlaistani ihmistä, joka on kaikkea eikä mitään? Puolinaisuus on olemukseni nimi. Tähän asti olen sille kaikki antanut, pitäneekö minun tästä lähin ruveta tinkimään kaikki takaisin...? Uskallanko nyt sanoa, että olen itseni löytänyt? * * * * * Välistä minusta tuntuu kuin olisin oman itseni marttyyri. Kuin olisin koko maailman loiston ja onnen kieltänyt ollakseni uskollinen omalle perikatoon säädetylle olemukselleni, ollakseni hyvän omantunnon apostoli. Välistä minusta taas tuntuu, kuin ei minulla olisikaan hyvä omatunto. Kuin olisin parhaimman itseni hylkinyt, häväissyt, salakavalasti murhannut... Ja minussa onkin kaksi Mirdjaa. Toinen elää ja toinen kummittelee. Kun toinen nauraa ja leikkii ja on kova ja säälimätön, niinkuin kaikki, jotka ovat päättäneet elää, itkee se toinen surun ja hellyyden avuttomia kyyneleitä, se kummittelija... Epäilemättä on hän se parempi Mirdja. * * * * * Nyt kun minä luulen tietäväni mikä minä olen, en minä enää etsi itseäni. Poispäin minä itsestäni pyrin, toisia kohti, jotka kenties ovat samanlaisia kuin minä. Minä luulin ensin, ettei sellaisia olisikaan, mutta niitähän on tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Heitä pitää vain oikeista paikoista etsiä. Elämän yöparmailta pitää heitä etsiä. Ja heidän mutkaisista poluistaan luen minä oman kohtaloni. Syrjäytettyjä, väärin-ymmärrettyjä, herjattuja ja syntisiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka ovat voineet heittää pois tulevaisuutensa yhdestä oikusta, kieltää lahjakkuutensa mitättömästä mielijohteesta ja arpoa muille onnensa yhdestä silmäniskusta. Ja köyhiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka eivät koskaan ole myyneet itsestään hiuskarvaakaan spesialistien suurilla rahamarkkinoilla, tietäen vallan hyvin, että heidän ihmisyytensä olisi tullut myydyksi polkuhinnasta kahdennenkymmenennen luokan tavaraksi lajiteltuna. Siksi ovat he säilyttäneet itsensä. Ja siksi ovat he niin äärettömän köyhiä kaikessa rikkaudessaan, siksi niin äärettömän onnettomia kaikessa onnessaan. Mutta Olympon jumaliksi olisitte te kelvanneet ennen, te yksinäiset ylpeät! Teitä minä nyt etsin ja kaipaan, teidän seuraanne himoitsen ja teidän luoksenne käyn, olkoon kuinka pahamaineinen tahansa se paikka, missä kulloinkin olette. Sillä minulle te olette uusi ja ihmeellinen ihmiskunta, jota minun on paljosta kiittäminen. Sillä te olette laajentaneet minun itserakkauteni ihmisrakkaudeksi, niin että minä voisin syliini teidät kaikki vetää; niin minä teitä rakastan. Ja kun minä näen, että minä ymmärrän teitä ja että teidän pimeä katseenne valkenee, kun minä lähestyn, täyttää minun sieluni sellainen autuus ja lämpö, jota en ikänäni vielä ole tuntenut. Uuden elämän tarkoituksen olette te minulle opettaneet. -- Ja minä muistelen vanhoja ystäviäni, joita minä vain sen verran ymmärsin, että saatoin näytellä ymmärtämystä... Paremmaksi ihmiseksi olen minä tullut teidän kauttanne, te hunningolle joutuneet, syntiset ja syrjäytetyt. Ja minä luulen tuntevani sen paremmuuden salaisuuden, sellaisena kuin teidän hukkaan mennyt elämänne sen opettaa: Elämän riemusta se suuri tyhjyys, elämän tyhjyydestä suuri suru, elämän surusta se suuri hellyys ja hellyydestä sääli pohjaton, sääli surun suuri, tuskassaan ja lemmessänsä rajaton -- -- -- * * * * * Ihailen teitä, te korkea-otsaiset ja kova-silmäiset, te elämän Caesarit, jotka kohtaloita käskette ja maailmoja luotte ja lakaisette. Jotka voimanne ihanuudessa olette jumalien vertaiset, rajoittamattomat tekojenne mielivallassa, murtumattomat sydämenne syttymättömyydessä. Ihailen minä teitä, te valtavat ja vapisemattomat, te elämän Caesarit! Mutta te heikkosydämiset, te elämän lennättämät leijat, mitä sanoisin minä teistä? Teistä, jotka olette luodut yliluonnollisia ilmamatkoja varten, mutta jotka pahan ilman sattuessa painatte päänne lokaan. Teistä, joilla on niin kaunis ja arka sielu, että se yhdestä epäsoinnusta särkyy ja jotka siis melkein aina olette särkyneitä. Teistä, te arat, heikot ja heltyvät, te siipirikot siivelliset, te tahratut ihanuudet, te sattuman paiskelemat ja perhosväreillä maalatut tietäjät, niin, mitä sanoisin minä teistä? Ihaillako teitä? Ah, en voi. Mutta minun sieluni, minun sieluni kuuluu teille -- -- -- * * * * * Vihdoinkin lähden minä paluumatkalle, ja paljon vanhempana minä palaan kuin läksin, sillä minä olen jättänyt taakseni tulevaisuuteni... Ja paljon parempana minä palaan, sillä minä en ole enää kiihottunut niinkuin alussa enkä katkera niinkuin sen jälkeen, vaan aivan tyyni. Luulen, että tällaista tilaa kutsutaan resignatsioniksi. Minun mieleni tekee melkein kiittää koko elämääni, minkä olen elänyt, kaikkine kärsimyksineen ja hulluntekoineen. Miksi? Sitä en tiedä, enkä liioin sitä, kuuluuko tämä piirre oleellisesti resignatsioniin... Mutta minä sanon sittenkin: Ole siunattu, sinä kärsimyksiin kannustava elämä! Ole siunattu, sinä kärsivä ihmissielu oman yksinäisyytesi jylhässä lahjomattomuudessa! Minä olen vanha ja kulunut, ja minun elämäni on kuin alkuunsa loppunut, mutta minä en tahtoisi olla toinen kuin mikä minä olen... Runar I Taas on Mirdja tuossa tutussa pikkukaupungissa, joka on hänen kotimaansa suurin. Ei mikään ole muuttunut hänen poissa ollessaan. Samat vanhat elämänmuodot, samat kyllästyttävät, yksitoikkoiset ihmiset, sama harmaa arkipäivä kaiken ylitse. Ei, tässä maassa ei ollut ikänä elänyt boheemeja eikä boheemifantasioja; ja kuin pois puhalletut olivat ne äkkiä Mirdjankin mielestä. Hän ei saattanut edes enää ymmärtää, kuinka hän oli voinut kulkea siellä ulkona sellaisissa unissa. Hulluutta ne olivat olleet kaikki: kuvittelut resignatsionista ja ihmisestä ja spesialistista ja ihmisen ymmärtämisestä. Noin matka-stimulanssina saattoivat ne vielä käydä, mutta täällä, mitä tekisi hän niillä täällä? Ei yhtään mitään. Täällä vallitsi alituinen harmaa arkipäivä. Ja sen, joka täällä tahtoi elää, täytyi arki-askareita toimitella... Tämän tiesi Mirdja jo ennestään. Mutta nyt tiesi hän vielä jotakin muuta; hän tiesi, että hänenkin vuoronsa tulisi antautua... Hänenkin täytyi välttämättä saada jotakin kouriin tuntuvaa elämän sisältöä, oli se sitten mitä tahansa. Hänenkin täytyi tahtoa jotakin, tehdä jotakin, ja uskoa sitten ainoastaan tekojensa näkyväisiin tuloksiin. Hänenkin oli jo aika tulla realistiksi. Pois kaikki lapsellisuudet ja pilventakaisuudet tästä lähin!... Koska hän nyt kerran oli tehnyt sen tyhmyyden, että oli tullut tänne takaisin... Sillä pimeä ja pikkumainen oli hän ollut jättäessään kesken työnsä ja tullessaan takaisin... Tällä haavaa vaivasi Mirdjaa kuitenkin ensi sijassa se, että hän oli pakotettu vielä jäämään joksikin aikaa tähän kaupunkiin, josta hän kernaimmin olisi lähtenyt pois aivan heti paikalla. Lumiluodolle olisi hän lähtenyt. Mutta nyt sitoi häntä lupaus. Hän oli luvannut esiintyä... Ja tämäkin seikka kiusasi häntä, sillä ehkä se sittenkin oli ollut tyhmää... Mutta missään tapauksessa ei hän enää voinut päästä siitä. Kaikissa lehdissä oli jo ilmoitettu, että viikon päästä pidettävissä suurissa arpajaisissa Mirdja Ast tulisi laulamaan ja näyttelemään päähenkilön osaa paljon lupaavassa "Odaliskissa." Kun lähetystö oli tullut pyytämään Mirdjaa tähän, oli hän ensin jyrkästi kieltäytynyt. Mutta sitten oli vähitellen tullut esille sangen paljon hellyttäviä asianhaaroja. Ensinnäkin oli se hänen oma osakuntansa, joka toimeenpani iltaman, toiseksi vallitsi sillä hetkellä kaupungissa täydellinen puute esiintymiskelpoisista lauluvoimista ja kolmanneksi piti uuden kappaleen olla varsin kiitollinen esittää. -- Kuuluisa säveltäjämme Toivo Salava on tehnyt siihen musiikin, ja vielä kuuluisampi nuori kirjailijamme Nero-Norkko on kirjoittanut tekstin, vakuutettiin suositukseksi. -- Kuka, mikä? hämmästeli Mirdja. -- Sehän on totta, neiti on ollut ulkomailla, eikä siis voi tuntea kaikkia meidän uusimpia nerojamme. -- Taitaisi käydä vaikeaksi pitää lukua niistä kaikista, vaikka ne vallan vierestä nousisivat. Aika on paha. Neroja aivan sataa... -- Ei, mutta totta puhuen, tämä Nero-Norkko on herra, johon kannattaa tutustua. Hänen kirjoihinsa nimittäin. Sillä sangen harvapa se taitaa olla, joka hänet personallisesti tuntisi. Eipähän häntä salongeissa näe. Jostakin maalta hän niitä novellejaan meille lähettelee. Hänen olinpaikastaan ei ole paljon tietoa kellään. Tätä nykyä hän kuitenkin on sattumalta kaupungissa ja luultavasti saapuu hän katsomaan omaa kappalettaan. Ei hänen nimensä kuitenkaan Nero-Norkko ole. Se on ainoastaan joku vanha, toverien antama haukkuma-nimi, joka äkkiä jollain tavoin on päässyt leviämään. Niin, että nyt ei kukaan puhu muusta kuin Nero-Norkosta, vaikka hänen kristillinen ja samoin kirjallinen nimensä onkin Kaarlo Norkko. Mirdja otti käsikirjoituksen vastaan sangen epäluuloisesti. Erään maalais-Norkon nerontuote! Mahtoi se olla ihanaa. Ja keksiä sille nimeksi "Odaliski." Epäilemättä tietokirjasta löydetty! Jonkun nälistyneen kansakoulun-opettajan romantiikkaa kaikki tyyni tietystikin! Mutta se oli aivan omiaan arpajais-yleisölle... Mutta sittemmin oli Mirdja kuitenkin lupautunut ja vieläpä lisäksi oikein sisällisellä riemulla. Niin, menepä selittämään ihmissielun selittämättömiä käänteitä! Itsekään ei Mirdja oikein uskaltanut tehdä itselleen selvää niistä vaikuttimista, jotka olivat suostuttaneet hänet laulamaan "Odaliskia." Kappale oli kyllä kiitollinen, se oli totta. Mutta ei se tainnut olla vain sitä... Ehkä hän sittenkin oli tehnyt tyhmästi. Ehkä taas jonkun hänelle niin tavallisen hullunteon. Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoitusta... Musiikki oli todellakin kaunis, sitä ei käynyt kieltäminen, ja kuvaelmat verrattomalla koloristisella tyylillä piirretyt... Itämaisessa ilmakehässä lepää muhamettilainen paratiisi haaremeineen ja mustine orjineen, palmuviuhkoineen ja helmeilevine marjoineen. Lepää... Mikään ei värähdä... Haaremi nukkuu, ja mustat miehet seisovat kuin patsaat. Ijankaikkisesti samassa asennossa näyttävät riippuvan viuhkat, kuten taivaallinen tulipallokin niiden yllä, alustaansa kiinnikasvaneen näyttävät kultaiset maljat. -- Ja kuten itämaalaisten onnen unelma, liikkumattomana ja hiljaa, lepää divaanillaan sulttaani, kaiken tämän ihanuuden herra... Mutta odaliski tulee ja hänen kanssaan elämä... Alkavat leyhytellä viuhkat ja kohota maljat, alkavat välkähdellä ja palaa loppumattomat peilit ja kullat... Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa... Mirdja käänsi lehden ja luki puoliääneen: -- Minä en ole orja. -- Erehdyt, kaunis, tyttö, ihminen on aina orja... kohtalonsa orja... -- Ihminen, mutta ei nainen, nainen on ihmistä voimakkaampi... -- Ivaat itseäsi, kaunis paholainen. -- Aiotko olla paholaisen voittaja? Mirdja heitti paperin käsistään ja alkoi hermostuneesti kävellä. Hän oli sittenkin tuntenut oikein. Tämä kaikki oli hänelle sangen läheistä, enemmänkin kuin läheistä: häntä itseään... Mistä oli tuo mies löytänyt hänet? Millä voimalla oli hän luonut uuden Mirdjan, tuo salotonttu? Käsittämätöntä... Äkkiä seisahtui hän. Aiotko olla paholaisen voittaja? toisti hän ajatuksissaan. Ei! huudahti hän sitten ylpeällä ja ylimielisellä hymyllä, mitä minä enää turhia pohdin! Koska sattuma nyt kerran on lahjoittanut minulle näin mainion roolin, tahdon minä sen myös näytellä. Mutta älä ihmettele sitten sinä, joka tietämättäsi olet minun kuvaani tavoitellut ja yhtä tietämättäsi saanut minut luomistoveriksesi, älä ihmettele sitten, jos tutun muotosi alta löydätkin tuntemattoman sielun! Sillä sinä hetkenä, jolloin minä astun lavalle, on sinun sielusi lakannut ja minun alkanut. Tämän ainoan kerran, ensimäisen ja viimeisen elämässäni, tahdon minä itseäni näytellä, omassa itsessäni loistaa ja ihmeellinen olla, eikä sinun odaliskillasi saa muuta sielua olla kuin minun. Ja minä takaan sinulle, että sinä iltana, jolloin minä sinun muhamettilaista paratiisiasi hallitsen, sinä iltana ei tule olemaan paholaisen voittajaa! II Mirdja oli näytellyt. Sähköinen kauneus oli virrannut läpi satojen sydämien, virrannut kuin ihme tuosta notkeasta, nuoresta ruumiista, tuosta selittämättömiä värejä käyttelevästä äänestä, tuosta katseesta ja tuosta sielusta, ennenkaikkea sielusta... Kuin kohina kävi läpi väkijoukon... -- Voittamatonta! -- Uusi tähti todellakin! -- Ei ole vielä koskaan kukaan ensikertalainen näin näytellyt... Ja kun Mirdja myöhemmin ilmestyi juhlasaliin, kääntyivät kaikkien katseet häntä kohti. Hänen menestyksensä oli todellakin ollut täydellinen. Hän oli nyt illan primadonna kaikkien silmissä... Mutta Mirdja itse ei näytä huomaavan mitään. Tai oikeastaan hän huomaa, mutta hänen sielunsa on kalsea ja välinpitämätön suuren yleisön suosiolle. Ei siksi, ettei hänessä enää kunnianhimo puhuisi, vaan siksi, että se tällä kertaa on aivan erikoista ja personalista laatua. Sillä nyt ei Mirdja enää saata salata itseltään totuutta... Yhtä ainoaa varten on hän tämän kaiken tehnyt... Sitä tuntematonta varten, joka hänet jo etukäteen on tuntenut... Häntä ainoaa on hän ajatellut alustapitäen jo lupautuessaan... ja senjälkeen koko ajan. Hänestä on ollut kotoisin jokainen kunnianhimon kuohahdus, jokainen ilon ja innostuksen tulvahdus hänen mielessään. Häntä varten on hän harjoitellut, häntä varten koristautunut ja sielunsa suureksi sytyttänyt, häntä varten noussut lavalle... Niin, tänä iltana, jolloin hän itseään ylempänä on palanut, on se tapahtunut ainoastaan tuon miehen tähden. Tuota ainoaa on hän tahtonut ihanuudellaan huikaista, nerollaan hämmästyttää ja kumarruttaa. Tuolta ainoalta tahtoo hän nyt kuulla riemuitsevan tunnustuksen iltaisesta menestyksestään... Siksi kulkee Mirdja tällaisessa ihmeellisessä unessa näkemättä ja kuulematta ketään... Kuin kaukaista kohinaa ovat hänelle ihmiset. Odotuksen humina sitä yhtä kohden, joka kohta tulee tuoden laakerin ja palkinnon ja palavat puheet... Mutta ketään ei tule... Hajamielisenä vastailee Mirdja oikealle ja vasemmalle... Uni alkaa hälvetä... Pettymyksen tyhjyydessä hapuilee ajatus. Ja alkaa laskeutua unien paikalle kylmään heräävään kalpea kaameus, loukattu ylpeys ja ilkeys... -- Minkä näköinen on herra Norkko? heittää Mirdja äkkiä kysymyksen kuin ohimennen. -- No, eipä juuri minkään näköinen. Mutta ettekö te tunne häntä, neiti? Eikö hän todellakaan ole esittäytynyt? Ja teitähän hänen on kiittäminen koko menestyksestään! Sehän on skandaali. Miten vähän sillä miehellä on seuratapoja! Missähän hän nyt on? Runar Söderbergin kanssa hän vielä äskettäin näkyi puhelevan. Mutta tuossahan on juuri Söderberg. Saanko esittää: maisteri Söderberg, neiti Ast. Mirdja kumartaa välinpitämättömästi keskikokoiselle, vaalealle herralle. -- No, missä on Norkko? -- Hän lähti pois melkein heti ohjelman päätyttyä. Hän on hieman omituinen eikä viihdy laisinkaan suurissa seuroissa... Kuin samea laine läikähtää vastaus Mirdjan ylitse. -- Lähti pois! Miten oli se mahdollista! Miten oli mahdollista, että he näin vähän ymmärsivät toisiaan. Ja tuota miestä oli Mirdja tahtonut inspireerata! Miten ylenkatsottavalle tyhmyrille oli hän sielunsa tuhlannut! Miten ylenkatsottavaan tomuun oli hän henkensä puhaltanut! Mutta sittenkin... Omituinen hän oli, kun hän lähti... Arvoitus, selittämättömyys, ijankaikkinen haira ja odotus Mirdjan sielulle, ja sentähden niin vihattava, vihattava... Hyvin pieni ja hyvin ilkeä hymy lepää Mirdjan huulilla. Ja hän virkahtaa kuin itselleen: -- Nerojen ammattiin kuuluu olla omituisia... Pitkään katsoo Runar Söderberg Mirdjaan, sitten sanoo: -- Teidän äänessänne on jotakin, joka sanoo minulle, että minun täytyy puolustaa poissaolevaa ystävääni. Näytte tekevän pientä pilaa hänen epiteetistään ja luonteestaan... Väärinymmärrysten välttämiseksi tahdon vain sanoa, ettei Norkko kuulu niihin, jotka kantavat kylttinä kumpaakaan. Hän on yksinkertaisesti sellainen kuin hän on, aivan parantumattoman luonnollinen, ja sentähden kylläkin omituinen suuren yleisön laatuvaa'an mukaan. Mutta sehän lienee kaikkien niiden kohtalo, jotka ovat itseään... Vai ettekö kenties tiedä siitä tekin jotakin, neiti Ast, ettehän tekään ole kuin kaikki muut... Ääni, joka tämän sanoo on miehekäs ja soinnillinen, mutta niin hillitty ja tyyni, että se melkein kuulostaa yksitoikkoiselta. Ensimäisen kerran katsahtaa Mirdja uuden tuttavansa puoleen, joka kutsuu itseään Norkon ystäväksi, ja sellaisena tietämättään heti alkaa taistelun hänen mielialojensa salavirtaa vastaan. Hiljainen ja hieno katse sillä miehellä, selittämättömän hiljainen. -- Kuinka saavuttamattoman syvällä piilevätkään hänessä intohimon värähtelyt, lienevätkö ne koskaan vielä pintaa puhkaisseet. Koskettamaton mies! -- Näin ajattelee Mirdja. Mutta mikä oikeus hänellä on tulla muita koskettamaan! "Ettehän tekään ole kuin muut." Todellakin etevästi valittu johdatus! Ja kuten maailman-nainen ikivanhaan imarteluun, hän keveällä, välinpitämättömällä olkapään-kohauksella vastaa, teeskennellen: -- Ooh, mistä te sen tiedätte? -- Tehän annoitte itsenne lavalta, sanoo toinen hiljaiseen, pehmeään tapaansa. Mirdja suupielissä värähtää. Tämähän oli noiduttua. Milloin oli hän tullut näin läpinäkyväksi? Tai tämä Norkko ja tämän Norkon ystävä, olivatko he syntyneet vetääkseen häntä nenästä? -- Ettekö te tiedä, hän naurahtaa, että näyttelijät ovat vain ihmissielujen apinoita? Kaikkea he antavat ja omistavat paitsi itseään, se on varma... -- Mutta yhtä varmaa on se, ettei taiteilija koskaan voi panna taiteeseensa enempää, kuin mitä hän itse omistaa. Ja mitään taitelijaa ei löydy ilman taitelijapersonallisuutta... Mutta en mitenkään uskottele olevani se, joka ensimäisestä taideteoksesta voi nähdä taiteilijan sieluun... Ja mitä äsken satuin sanomaan teistä... oli aivan ylimalkaista... älkää pahastuko... Teidän nimenne ei sitäpaitsi ollut minulle tuntematon... Mirdja katsahtaa uudestaan mieheen edessään. Ei mikään ole muuttunut tämän kasvoilla. Sama pehmeä lepo, sama uneksiva hiljaisuus... -- Kuinka en ole sattunut teitä näkemään koskaan ennen! pääsee Mirdjan huulilta. -- Olen ollut ulkomailla useampia vuosia... Mirdjassa säpsähtää jotakin. Koko hänen oma kirvelevä etsimisensä maailmalla alkaa äkkiä elää ja palaa hänen muistoissaan... Minkätähden mahtoivat muut rajan yli tähdätä? Mitä mahtoivat etsiä, mitä löytää ja tuoda mukanaan? Ja tuo mies hänen edessään, mitä mahtoi hän kantaa povessaan tuon värähtämättömän hiljaisuuden alla? Elämän pyhyyttäkö vai saastaa? Eheyttäkö vai... vai oliko mahdollista, että Mirdjalla oli edessään yksi onnettomuustovereistaan, yksi noista särkyneistä, joista hän siellä kaukana oli kuvitellut itselleen sen uuden ja ihmeellisen ihmiskunnan... Ja Mirdja huomaa äkkiä, että he ovat kahden. Hän huomaa sen siksi, että hänessä on tapahtunut ihme. Kovasta ja pistävästä pintailvehtijästä on hän sykähtänyt syväksi ja hiljaiseksi, melkeinpä araksi... He istuvat pienessä syrjähuoneessa. Epäselvä, hämäräinen hälinä elää ilmassa heidän ympärillään, ja ylitse kaiken, hiljaisena mutta läpitunkevana, kuuluu suuresta salista valssin sävel, niin sydäntä viiltävän suruinen... Ja Mirdjan sydämessä alkaa pakottaa painavana liikutus, pakottaa ulos kauan pidätetty nyyhkytys. Kaikki on tyhjää ja unohdettua edessä ja takana, ainoastaan hetki, tämä hetki elää! Niin sen pitää ollakin. Ja aatoksettoman antautumisen autuutta hänen hulluutensa taas rukoilee... Heittää hetkeksi pois naamiot, panssarit, ja väristä avonaisena, herkkänä ja heikkona toiselle sielulle, yhtä avonaiselle... ah, sitä onnea! Mutta kuka enää ikinä uskoisi hänen vilpittömyyteensä, hänen, joka osasi niin hyvin näytellä! -- Ja tuossa miehessä hänen edessään oli kaikki niin syvällä, kaikki niin raskasliikkeistä ja pysyvää, sen ilmaisi jokainen hänen piirteensä... Mutta sitten kun hän kerran aukenisi ja syliinsä sulkisi, turvallista olisi siinä levätä... Vaitiolo heidän välillään on outo... Väkivaltaa täytyy Mirdjan tehdä itselleen, pakottaa alas kyyneleensä ja unensa: -- Mutta sittenhän me olemmekin oikeastaan tietämättämme tavanneet toisemme jo ennen, hengittäneet samaa ilmaa siellä avarassa maailmassa, tuoneet sieltä yhteisiä muistoja... Tai ei, mitä minä puhun! Muilla ei voi olla samanlaisia muistoja kuin minulla... Minä ajoin takaa pelkkiä unikuvia... -- Niin tekevät useimmat... -- Sittenhän useimmat palaisivat siipirikkoina, löytämättä mitään. -- Löytää aina jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä on etsinyt. -- Jotakin! Minäkin luulin sitten lopuksi vielä löytäneeni jotakin, mutta se jotakin oli myöskin vain unikuva, kenties kaikista suurin. -- Te puhutte katkerasti ja kuitenkin omistatte jo kaiken sen, mitä minä turhaan tähän asti olen etsinyt... -- Mitä se on? -- Itsenne. Sen osoittaa koko olemuksenne. -- En ymmärrä, mitä tarkoitatte... Teidän suussanne kuulostaa tämä melkein ivalta. Tai te ette tiedä, mitä sanotte. Ainakaan ette ikinä ole voinut etsiä sitä itseä, jonka minä omistan ja jolle minä kyllä jo olen ehtinyt löytää nimen. Tunne-ihminen, jolla ei ole tunteita, järki-ihminen, jolle järki on ansa, etsijä, jolla ei ole enää mitään etsittävää, kaikkea yht'aikaa, ja omaan tyhjyyteensä lyyhistynyt!... Kaunis löytö todellakin! Ja se olen minä! Pelastakaa minut itsestäni! Se on kurjuus... -- Koska saatatte puhua näin, osoittaa se vain, että olette vielä liian kallis itsellenne. Teillä on vielä sittenkin jotakin etsittävää ja löydettävää elämästä... jotakin teitä itseänne kalliimpaa... Siinä on se pelastus... -- Miten arkaan kohtaan te osaattekin iskeä... Mutta minä olen jo vanha ja kokenut... Mirdja vaipuu taas sanattomaksi. Toinenkaan ei puhu mitään... Vihdoin jatkaa taas Mirdja: -- Kuulkaa, sanokaa totta, annoinko minä itseni lavalta kuten te alussa mainitsitte? Annoinko todellakin, noin vai erotuksetta kaikille, jotka olivat lunastaneet piletin, kokonaan...? -- Olkaa huoleti, neiti, te ette ole prostitueerannut itseänne, ette millään lailla. Suonettehan anteeksi äskeisen ajattelemattoman puhetapani. Sillä ei todellakaan ole mitään merkitystä... -- Mutta sillä on merkitystä, Mirdja melkein ärjäisee, sillä te olette lausunut ilmi minun salaisimman ajatukseni. Sillä kun minä tulin tänne tänä iltana, tulin minä siinä mielessä, että minä itseni antaisin lavalta. Niin juuri, sanasta sanaan niin. Mutta en kaikille, vain jollekin, joka ymmärtäisi... für die Wahlverwandschaften... Ja nyt minä kaikesta sydämestäni toivon, että te olisitte se ainoa, se ainoa, toistaa hän kiivaasti. -- Niin, nyt on teidän vuoronne ihmetellä, ja minun asiani pyytää anteeksi. Mutta nähkääs, te olette tämän illan kuluessa enemmän kuin yhden kerran koskettanut minun sieluani hyvin läheltä... Ensin se suututti minua, mutta nyt olen siitä vain iloinen, sillä minä tunnen, että voin olla teille avomielinen. Minä tunnen, että te ymmärrätte minua, vaikkapa vielä sen itse kieltäisittekin, ja minä noudatan aina tuntemuksiani... Älkää antako sen kiusata itseänne, älkää pakottako itseänne mihinkään kohteliaisuusvelvollisuuksiin, olkaa itseänne, kuten minä olen teille. Ja ajatelkaa sitten minusta mitä tahdotte! Ette varmaankaan ikinä ole kokenut, mille tuntuu ihmisestä, joka näyttelijälahjoillaan alati on leikkinyt, kun hänet äkkiä luonnollisuuden raju, valtava pakko yllättää... Näyttelijäksi minä oikeastaan rupeaisinkin, lisää hän keveämmin, mutta en voi... Minulla ei ole mitään pakkovöitä ja sentään riippuu elämäni liiankin monista langoista... -- Kohtalon langoista... -- Kuka niitäkin kutoo? Jumala, sanotaan. Elämä, me kaikki, me itse, eikä kukaan... -- Niin, ikuista mysteriaa on elämä... -- Ja jotkut väittävät, että se on vain heijastusta vielä suuremmasta... ikäänkuin symbolismia... -- Se on se suuri ja objektiivinen, sen uskonnon ja metafysiikan valloittama maailma... Mutta subjektiivisesti sitä omaa sisällistä pikkumaailmaa ajatellessa tuntuu minusta melkein turvallisemmalta ja kodikkaammalta kutsua elämää jollakin muulla nimellä, vaikkapa sitten impressionismiksi. Se on sentään jotakin niin vaihtelevaa, alati liikkuvaa, yhden sekuntitunnelman värittämää... -- Taas lausuitte ajatuksen, joka ei minulle suinkaan ole vieras... -- Tepä minulle tämän ajatuksen nyt välitittekin. Sillä tulin juuri muistelleeksi teidän äskeistä näyttelemistänne. Se oli todellakin impressionismin voittoa sielujen yli, jos mikään, kuten aina on todellinen taide. Siitä lähtee sellainen väri ja lämpö ja hohto, että koko maailman se valaisee oman värinsä ja oman uskonsa mukaiseksi. Sen tunsin minä niin selvästi tänäkin iltana. Niin kauan kuin te näyttelitte oli koko minun maailmankatsomukseni kuin vahaa teidän luovissa käsissänne. Kaikki, mitä annoitte, täytyi minun omaksua, uskoa ja elää. Mitä merkillisin mielikuva-maailma, muuten niin kaukainen ja epäoleellinen, muuttui äkkiä teidän kosketuksestanne läheiseksi, ihanaksi todellisuudeksi... -- Ihminen leikittelee niin mielellään kauniilla valheilla... Se lie sitä ihmissielun sisintä, selittämätöntä kaipuuta saavuttamattomiin unelmiin, joista ei koskaan saa kiinni, uskoihin, joihin on lakannut uskomasta, kaikkeen siihen kauniiseen, jota ei missään löydy... -- Mutta mikä on meissä todellisempaa kuin meidän mielikuvamme, silloin kun ne kerta ovat astuneet esiin hämärästä unitilastaan ja alkaneet loistaa!... Ja taiteilija on se suuri Jumala, joka voi antaa mielikuvillemme elämän ja kauneudelle todellisuuden. Te ivasitte näyttelijää vielä tuonoin, mutta se mahtoi olla vain siksi, että teillä piilee sellainen alituinen itseivan kytö sydämessä. Sillä kaikkien inhimillisten taipumusten joukossa en minä puolestani näe ihanampaa ja monipuolisempaa kuin näyttelijän. Näyttelijällä täytyy olla suuren ihmisen suuri sielu, teidän sielunne ja minun sieluni ja kaikkien niiden satojen, joiden ohi me joka päivä niin outoina ja kylminä kuljemme. Kaikki hän ymmärtää taiteessaan ja kaikki ymmärtävät hänet, ja niinpä ihmiset löytävät toisensa hänessä, jolla on uudestisyntymisen luova taito joka sekunti. Mutta senpätähden hän sitten soitteleekin sielujen kielillä, miten ikinä hän tahtoo, ja senpätähden hän onkin sielujen mahtavin hallitsija ja kasvattaja... Teillä on ihanat lahjat... -- Tuo kuulostaa tutulta, mutta mitä tekee lahjojen ihanuudella se, joka ei osaa niitä käyttää? Johan minä sanoin teille, ettei minusta silti tule näyttelijää... Minä en ole koskaan osannut enkä koskaan opi tekemään työtä, en koskaan. Ja sentähden on jokaisen ammatin ajatuskin jo minulle kauhistava... -- Mutta vapaalla työllä ja ammattityöllä on toki suuri ero. Kuka on vielä ikimaailmassa kuullut minkään taiteilijan valmistelevan luomistyötään ammatin rakkaudesta tai viraston viisarin käskystä! Päinvastoin ovat juuri taitelijat ne ainoat viisaat ja rohkeat koko luomakunnassa, jotka ovat uskaltaneet leimata ammatin ja ammatin-etsinnän ennakkoluuloksi. Sillä sitä se on. -- Mutta tehän olette yhteiskunnalle vaarallinen, naurahtaa Mirdja. Pitäisikö kenties minun tässä ruveta saarnaamaan teille terveellisempää oppia? No kuulkaa siis... Mutta tiedättekö edes, mikä yhteiskunta on? Se on meidän ammattivirastomme, erinomaisesti ja etevästi kaikkien uusimpien keksintöjen mukaan järjestetty kuritustyövankila, asetettu tänne rangaistukseksi kaikista pahoista teoistamme ja mahdolliseksi autuuden lähteeksi uusille tuntemattomille polville. Ja se teettää työn ja se elättää. Elättääpä vielä oikein pulskastikin, sitä pulskemmin, mitä enemmän pakkotyötä ja aisoitettua vapautta on lyödä pöytään. Se on tämän kartanon kultaa. Ja hyvä järjestys ja hyvinvointi siinä vallitseekin, ja niin suuri moraalinen rikos kuin ammatittoman elättäminen ei tule edes kysymykseenkään. Ylellisyystavaroita ja korukaluja ei suvaita... -- Lopettakaa, lopettakaahan jo toki! huudahtaa nyt Söderberg; säästäkää minua, nähkääs minullakin on arat kohtani. Ja teidän suussanne kuuluu tuo kaikki vielä monin verroin julmemmalta. Jättäkää nuo katkerat ja kovat sanat pikemmin meille muille, jotka jo parhaillaan kamppailemme vankilantirehtöörien kanssa ja jotka nähtävästi jo piankin saamme antautua pakkotyön armoille... Meillä on sentään useimmilla verrattain vähän menetettävää teihin verrattuna. Mutta mitä teillä onkaan tekemistä yhteiskunnan kanssa? Ettekö te ole siinä asemassa, että voitte elää vapaana siitä? Te ette tarvitse sitä ja sille olette te todellakin liian kallisarvoinen korukalu. Mutta yksilöt tarvitsevat sellaisia korukaluja. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Oi, Mirdja neiti, pysykää kauniiden sielujen lohtuna ja pelastuksena! Siinä on teille ammattia tarpeeksi. -- En liene ketään vielä pelastanut. Minulla on murhaajan omatunto... -- Liikaa herkkyyttä teissä! Mutta sitä pitempi on teillä matka siihen suureen yhteiseen omaantuntoon... murhatun omaantuntoon... Teihin ei varmaankaan vielä milloinkaan ole mikään ulkonainen väkivalta koskenut, teillä on ollut aina vapaus...? -- Se on ollut kenties turmioni. Kenties olisi tehnyt juuri minulle hyvää tulla pidellyksi täytymyksen lujissa kourissa, välttämättömyyden rautapihdeissä... -- Kuinka monta siinäkin on henkensä heittänyt... -- Lahjani olisi se kyllä voinut tappaa, mutta luonteen olisi se minulle antanut, rautapiirteisen ja kovan... -- Olisiko se ollut niin suuri onni? -- En tiedä... -- Tai ehk'ette onnea kaipaakaan? -- Tavallani sentään jotakin. Tukea jalkojeni alle, työtä, jota kannattaa tehdä, sisältöä, josta jaksaa elää... -- Oi, Mirdja neiti, olkaa kauniita sieluja varten! -- Missä he ovat? -- He löytävät teidät aina. Magneetti olette te heille. Heimolaisuuden valinta puhuu satojen penikulmien päästä. Ettekö ole kokenut sitä? -- Minä olen löytänyt itseni heissä kaikissa, kuten teissä nyt. Minä olen myös rakastanut jotakin heistä... kenties... mutta minä en ole tullut toimeen koskaan ainoankaan kanssa... -- Niin erilainen kuin minä siinä suhteessa! Sillä minä, minä olen aina tullut toimeen kaikkien kanssa... mutta rakastaa en ole voinut heistä ketään, lisää Söderberg leikkisästi. -- Se ei ole totta tai siinä on vain puoli totuutta, Mirdja hänet melkein jyrkästi keskeyttää. Te puhutte kuoresta ja minä ytimestä. Sillä sisimmässänne käytte te yhtä yksinäisenä ja ymmärtämättömänä ihmisten kesken kuin minä konsanaan. Te tulette toimeen siten, että te pidätte itsenne poissa pelistä... -- Te olette rohkea... Mistä te sen päätätte? -- Oh, kaikesta. Yksin teidän sisäänpäin kääntyneestä äänestännekin, jolla on niin itselleen helisevä tumma sointu. Teillä on kaunis ääni, se on kuin musiikkia, mutta se ei ole muita varten. Ja minä tiedän, että ainoastaan pitkän umpinaisen epäilyn ilmassa olette voinut pakottaa sen alkuperäisen kuuman värin noin kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Nyt se kantaa jo täydellisen tasapainon äänilajia, jolla ei vihata eikä rakasteta... Mirdja vaikenee äkkiä. Toinen tuijottaa häneen niin oudosti... Pitkään aikaan eivät he puhu mitään, kumpikaan. Vihdoin virkahtaa Söderberg: -- Naiset ovat tavallisesti lapsia, mutta te ette ole lapsi... -- Myrsky- ja kiihkokausikin on jo takanani... -- Varmastiko jo takana? -- Varmasti. -- Siitä luetaan käännekohta ihmisen elämässä. Usein muuttuu... -- Niin, vanhaksi. Yhdessä päivässä voi tulla vanhaksi. Huomattuaan että on polttanut siipensä... -- Jotakin siihen suuntaan. Mutta kehitys ei katkea vielä siihen, missä kultaiset siivet katkeavat... -- Ne saattavatkin olla vain kissankultaa... Molemmat vaikenevat taas. Tietämättään ovat he joutuneet aivan syrjään muusta yleisöstä. -- Mutta mepä istumme täällä hauskasti, aivan kuin kaksi rakastavaista, naurahtaa äkkiä Söderberg. -- Tai kuin kaksi vanhusta, lisää Mirdja. -- Teitä ei huvita nämä ihmiset. -- Ei. -- Sallitteko, että saatan teidät kotiin? -- Mielelläni. Huomaamatta lähtevät he pois. Äänettöminä kulkevat sitten kauan pimeää katua. -- Kummallista, alkaa Mirdja vihdoin puhua, että minusta tuntuu kuin olisin teidät aina tuntenut ja kuitenkin näemme toisemme tänään ensi kerran... Liekö tämä nyt sitä heimolaisuuden valintaa? -- Epäilemättä on tämä ilta minulle ollut niitä hetkiä, joihin aina tulen muistossani palaamaan, kuten elämäni harvoihin keidaskohtiin... Taas he astuvat vaiti, hiljaisina kuin kaksi ajatusta toistensa vieressä. Aina Mirdjan asunnolle asti siten. -- Tässä minä asun, sanoo Mirdja. Mutta toinen ei puhu vieläkään mitään. Pysähtyy vain hänen eteensä ja katsoo, hänen silmiinsä katsoo... -- Miksi te katsotte noin, mitä te näette minun silmissäni? Minä näen naisen, joka ymmärtää miehen, ajattelee Runar Söderberg. Mutta hän ei lausu sitä ääneen. -- Ja ajatukset kulkevat vielä edemmäksi: sellaista naista minä voisin rakastaa ja -- olla hänelle ritari elämäni loppuun asti... Mutta tämän painaa hän alas vielä tiukemmin... Ja tyttö hänen edessään seisoo ja odottaa ja ajattelee samanlaisia yötyperiä ajatuksia: tuollaista miestä, joka on noin tyyni ja syvä ja tavallinen, noin hillitty ja hieno, tuollaista voisi pitkällä rakkaudella rakastaa... Mutta heti hän lisää: Lapsellisuuksia! Minä olen minä ja sinä olet tietysti samanlainen kuin kaikki muutkin... He katsovat toistaan yhä ja vaikenevat. Mutta tyttö muistaa äkkiä: minähän en osaakaan rakastaa... Ja mies: minähän en enää etsi naista... He puristavat toistaan kädestä ja eroavat. III Kummittelee, kummittelee... -- -- -- Tuuli vonkuu ja helvetin saranat naukuu... Noita-akat ratsastelevat ilmassa vanhoilla luudantyngillä ja pikkuset pirunpojat kiristelevät hampaitaan puiden latvoissa. Siinä on suhinaa, sipatusta ja salamoimista. Mutta se ei ole oikeata tämä, älkää luulkokaan! Se on ainoastaan varjojen irvileikkiä, kadotettujen henkien veristä maskeraadia... Väriä siinä on, mutta on myös halujen harmautta... Tulta ja jäätä, kevyttä unta ja raskasta painajaista sekaisin... -- -- -- Tätä kaikkea katselee Mirdja sielussaan ja ajattelee: Ei ole kauan siitä, kun vielä luulin, että olin kivipatsas omalla haudallani. Sieluton ja suunnaton möhkäle... Sammuneen hengen hiilissä törröttävä musta risti... Ja nyt onkin kaikki toisin. Nyt kummittelee, totisesti nyt kummittelee! Kivellä alkaa sydän sykkiä... Sen jäiseen kuoreen aukeaa kaksi syvää, tuskallista silmää ja silmiin kihoaa tosia, inhimillisiä kyyneleitä... Siis kaikki onkin ollut vain valekuolemaa tai unta ilman unia, johon äkkiä lankeaa hyvin väsynyt... Ja eikö Mirdja ollutkin kerran hyvin, hyvin väsynyt... silloin ennen, kauan aikaa sitten... Kerran eräänä vappuyönä... jolloin hän tunsi jo itkeneensä yli voimain... Silloin se mahtoi langeta hänen ylitsensä se uni... Ja siitä asti on hän nukkunut ja aika on tanssinut hänen päällänsä kuin varjo... Mutta nyt on herääminen tullut ja uudestisyntyminen ja tästä luetaan käännekohta ihmisen elämässä... Niin hän sanoi... Lähteä taas eteenpäin, mutta jättää parempaa jälkeä kuin ennen, kohottaa taas silmänsä tähtiin, mutta puhtaampiin ja pysyväisempiin kuin ennen, syttyä taas tulen kipeäksi lieskaksi, mutta syvemmäksi ja hiljaisemmaksi kuin ennen... Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta -- -- voi että minä vielä rakkautta itselleni huokaan!... Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen... niin olen... kuin rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa... Kurkoittaa, kurkoittaa... Yhä...yhä...yhä... -- -- -- IV Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua. Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan... Ja se panee värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan... Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi... mutta niillä kahdella onkin kuumetta... He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun, ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko. Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän täytyy... -- Sinä... varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä: himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut. -- Niin, niin... Runar vain nyökkää. -- Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä, seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana pakottanut... Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa avaruuden takaisille ystäville... Ja uutta, aina vain uutta olen minä ikäni kaiken elämältä pyytänyt... -- Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin? -- Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä... Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan, jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut toivoa ennen: rauhaa... Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta kokonaisen ja elämän-kestävän... Tai oikeastaan, jos tahdon olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin ihmiselle... Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä. -- Entä kaikki ne vanhat?... -- Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois! -- Oikusta? -- Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai -- kenties tyhmyydestä. Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen... -- Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun. Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki... -- Runar! -- No, ei suinkaan se ole sinulle mikään uutinen, että ihmiset ovat yleensä suuria filisterejä. Sielun salaisimpia vaikuttimia tuodaan aniharvoin esille, etenkin jos niiden jaloutta vain jollakin tavoin sopii epäillä. Tai jos se tehdään, tehdään se sitten oikein paraadilla, tunnustuksien muodossa, joiden suuri ansio on siinä, että ne aina todistavat tekijänsä erinomaisen syväksi sielunanalyytikoksi ja ennen kaikkea rohkeaksi, joukon yli kohoavaksi, ennakkoluulottomaksi totuuden palvelijaksi ja neroksi... Mutta tässä he tekevät oikein, ihmisparat!... -- Mutta todellista ystävää ei sentään pelaa pois väärillä korteilla... -- Sitä oikeaa, lisää Runar pienellä ivalla. -- Sinä et luota naiseen... -- En minä tiedä. Minulla ei ole siinä asiassa mitään kokemusta. -- Sinä et luota minuun?... -- Sinä osaat pettää, sanoo Runar hitaasti. -- Sinä et luota minuun?! -- Sinussa on vaarallista satanismia, ma diablesse! naurahtaa Runar. -- Minä olen kevytmielinen ja hetkellinen, on minulle sanottu. Minä osaan sen jo. Mutta minä en ole koskaan halpamainen. Uskotko edes sen? -- Uskon kyllä... -- Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en koskaan petä... en koskaan... Minä osaan olla myös suora, niinkuin ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti, peljättävästi... Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti. Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä. -- Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista, unen ystävästä, unen naisesta... -- Unta... Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän vielä ei tunne... Mutta sinä... -- Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!... Mutta kenties epäkypsä... -- Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?... -- Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin keventääkseni elämääni... -- Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä raskaammaksi... -- Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse... Mutta sitten siihen pitääkin uskoa... -- Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö? -- Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma, jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta... -- Paitsi minulla... Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki tarkoituksettomalta... -- Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei mielellään suvaitse "Weltschmerziä", -- historia... sinä tiedät... Ja sieltä olen minä löytänyt... -- Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta... Kovin laimistuneita nuo vanhat heittotermit... -- Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta, kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin tekee iloisella mielellä työtä... -- Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio, että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin levätä... Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen, kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta... -- Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä... Ja minut valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin tällöin kuin korkeasilmäiset majakat... -- Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia valonheittäjiä? -- Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne historian silmissä pienet yksilöt... -- Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä! Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan... Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen... Jotka ruoskitaan ja runnellaan ja syödään elävältä!... Ah, sinä et näytä muistavan taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan, vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!... lisää Mirdja vähän katkerasti. Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen: -- Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia uneksuman... Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen. -- Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä. Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi puhaltanut... Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä, päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar... Puhu minulle vielä, kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan? Toverista, ystävästä, naisesta... Niinhän sinä sanoit. Eikö totta? Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni... Kerrothan minulle sen, Runar... -- Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon sielun unelma... Mutta minulla on usein sellaisiakin... Niin, minä kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä, kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä... Mutta koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille ei anneta leipää... Hän on tuomittu... Mutta sitten tapaa hän aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin kohoavat he saavuttamattoman korkealle... Muistoa on heille enää alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo... Suurena tykyttää heissä ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä kehityksen ketjuun... He jaksavat sen, sentähden että heitä on kaksi... Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta... sen täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa... -- Niinkö sinä olet kuvitellut...? Ja että nainen voisi hukkuvasta tehdä sankarin...? -- Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja syvempi, sellainen... niin, sellainen kuin sinä Mirdja... Sinä voit tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen korkeimmalle huipulle kohota... -- Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan! Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini, sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon... Sitten minäkin kenties voisin kohota joksikin... Minullakin on vain heikon sielun unelma... -- Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman, joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita... Ja sinä tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja ihana... -- Oh, Runar... Mirdja melkein vaikeroi. Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis, se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua. Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä lähestyä piti... Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse. Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä suitsutusta enää... Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua noin!... Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!... Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän korkealle katsoa tahtoi, tahtoi... Kuin tukeensa tai kenties -- kuin rakkautensa unelmaan... Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin. -- Minä olen väsynyt, hän sanoo. -- Minuunko? -- En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!... V Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan? Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle rakkaudelle... Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen. Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan ollut etsittävissä... Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien sydämien kunnioittaja... Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut... Ehkäpä voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa... Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan. Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa. Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti... Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti, peljättävästi... Nyt, nyt oli se hetki tullut. Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja: 'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua... Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan sieluuni päästää. -- En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut, jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus... Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä henkeni herkuksesi uhraisin! Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja kärsi, sillä minä rakastan liian paljon... En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa, joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet... Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat... Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena pysyisit!... Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä. Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli kahlekoirien omistaja... Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja siksi en ole sinun arvoisesi. Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin, ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni... Se on sitä varten luotu... Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen kunniantuntoni vaatimus! Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni. Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut. Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas, minun ystäväni!' Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta... Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen... Kuin olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin itseänsä kalliimpaa... Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta otsa ja silmä kirkkaana... Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin... Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia toisistaan nyt koko elämänsä ijän -- hyviä unia. VI Ilta laskee. Pää painuneena käsiin istuu Mirdja. Ja unet ja kuvat ja runot kulkevat hänen sielussaan, niinkuin aina, silloin kun se jonkun salaman jäliltä värisee... Sydämensä rakastetulle hän yksinäisiä puheitaan pitää... Hänelle, jonka hän on hyljännyt, oman huonon rakkautensa pelossa hyljännyt... "Yksin väsynehin, heikoin hetkin, jolloinka sielu puuttuvi tahdon terästä, silloin minä sinua kaihoten muistan, hiljaa itken -- -- itken vielä vuosien perästä." Niin laulaa unelmalleen hiljainen tyttö. Ja edessään ja takanaan näkee hän toistaiseksi ainoastaan heikkoja hetkiä... Ovelle koputetaan. Mirdja säpsähtää. Hän vilkaisee peilistä punaisia silmiään ja vastaa epävarmasti: sisään! -- Sinä Runar, sinä tulet... -- Niin... minä... Minun täytyy saada puhua kanssasi, Mirdja, minun täytyy. Älä pelästy! Jos sinä tahdot, että eroamme sitten, niin olkoon niin... Runar pysähtyy -- Mirdja sanattomana, värisevänä vain seisoo... Runar jatkaa: -- Mutta minä en voi mennä pois sinun luotasi, ennenkuin olen tehnyt sinulle tunnustukseni minäkin, paljastanut itseni, heittänyt pois itseni, aivan kuten ne kaikki muutkin ennen. Sillä minä en ole yhtään suurempi ja ylväämpi heitä, en kruunun kantaja enkä sinun lempesi ritarin näköinen. Huonompi olen minä ollut niitä kaikkia entisiä, jotka sinusta elämää ovat janonneet. Sillä jos he ovat olleet kuin kerjäläisiä, olen minä ollut kuin varas. Valepuvussa olen minä kulkenut ja oman heikkouteni viimeiseen asti salata tahtonut. Mutta että sinä nyt menisit pois uneksimaan valheellisia unia minusta, sitä minä en enää voinut nähdä. Minun täytyi tulla sinulta särkemään se uni. Sillä minä en ole mikään poikkeus siitä pitkästä jonosta, joka sinua on kumartanut, mutta minä tahdoin olla. Niin se on. Näes, minä tiesin sinusta liian paljon etukäteen ja minä lähestyin sinua siksi suurilla ennakkoluuloilla. Minulle oli tarkalleen opetettu, kuka sinä olit: aivan suunnaton miesten viettelijä, aivan pirullinen sielujen vampyyri, oikuissa ja näyttelytaidossa vallan voittamaton, joka kutsuu ja työntää pois samassa silmänräpäyksessä, jolle sanojen ja ajatusten häikäisevä esprit on kaikki, mutta ihmisten kärsivät sydämet eivät mitään, viskeltäviä palloja vain... Niin... ja paljon muuta vielä... Ja silloin minä vannoin, ettei ainakaan minusta tulisi ikinä mitään palloa sinun käsissäsi. Ja vaikka sinun herkkä, avomielinen käytöksesi jo heti alussa riisuikin minulta kaikki varustukseni ja minä tunsin olevani sinua kohtaan aivan toinen kuin mitä olin aikonut, en kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseäni voitetuksi. Jonkinlaisen varovaisuuden, jonkinlaisen epäilyn varjon, ikäänkuin sordiinin, tahdoin kumminkin alati pidättää itselleni vastapainoksi sinun yhä kasvavaa vaikutustasi vastaan. Ei mitään äärimmäisyyksiä ja ennen kaikkea ei mitään rakkauden tunnustuksia, olihan siinä jo kuin pieni varaventtiili! Minä houkko, niinkuin et sinä silti olisi huomannut, että minä rakastin sinua! Mutta niin turhamainen ja ylpeä raukka minä olin, etten kenties koskaan olisi uskaltanut sitä ääneen sanoa ilman tätä sinun kirjettäsi. Kurjaa uljuutta todellakin! Sillä rohkeinta ja ylväintä on aina totuuden tunnustaminen. Siinäkin olet sinä käynyt minua edellä nyt, Mirdja... -- Älä ole siitä niin varma! On niin vaikea puhua totta, siksi että on niin vaikea tietää, mikä on totuus... sanoo Mirdja hiljaa, omissa ajatuksissaan kamppaillen. -- Se on totuus, että minä sinua rakastan, Mirdja, se on totuus. Niin suuresti kuin mies konsana voi ainoaa naistaan rakastaa... Ilolla minä polvistun tuon saman alttarin ääreen, jossa syntisten sydämet ennenkin ovat levon löytäneet. Sillä samanlainen syntinen ja särkynyt ja heikko olen minäkin kuin ne muut, ja sinua juuri minä elämäni pyhitykseksi kaipaan ja tarvitsen. Mutta minä en rukoile sinua itselleni. Minä voin nyt mennä pois, -- ja keveällä mielellä, kun tiedän, etten ole jättänyt itsestäni valheellista kuvaa sille naiselle, joka minulle on korkein ja parhain. Niin usko pois, minulla on helpompi nyt lähteä kuin minun oli tulla. Raskaasti sain minä taistella kaikkien pimeiden voimien kanssa itsessäni, kun minä tätä itsenöyryytys- ja hävitystyötä lähdin tekemään. Mutta nyt on taas kaikki hyvin, eikö niin, ja sinun on niin helppo pyyhkiä minut pois mielikuviesi joukosta, kun en minä ollutkaan se, joksi olit minut kuvitellut, se ylväs ja ylpeä ja koskematon... -- Tuhatkertaisesti olet sinä koskematon minuun verrattuna, sinä, joka et koskaan ole jaellut rakkauttasi maantielle, et syöttänyt sieluasi maailmalle etkä luottamustasi lumpunkerääjille, sinä, joka aina olet soittanut sordiinilla, sinä, joka... -- Mirjda, Mirdja, kuule minua, tuo ei ole totuutta vielä tuokaan! Jos ei minulla olekaan ollut niin paljon ystäviä kuin sinulla ja jos en minä ole voinutkaan löytää personallisia luottokohtia elämässä, niin se ei todista laisinkaan, että minä silti olisin koskematon. Päinvastoin oli minulla kerran aika, jolloin minä heittelin sieluani sinne tänne kuin kuumehoureinen, kysymättä laisinkaan, keitä he olivat, joille minä sitä heittelin. Elämä on näes minua sangen pahasti pidellyt ja minä sitä. Vielä kolme vuotta takaperin kuljin minä pitkin Seinen rantoja valmiina paiskautumaan sinne joka hetki. Etkö usko! Katso tässä! Tämä todistaa, etten minä aina ole soittanut sordiinilla. Runar heittää Mirdjan eteen pienen pakan käsikirjoituksia. -- "Sairaan miehen päiväkirjasta", lukee Mirdja. -- Ne ovat juuri siltä ajalta. Olin silloin aikeissa tehdä sielustani rahaa, näepäs. Mutta onneksi oli tuo kaikki minua vielä liian lähellä, minä en voinut. Sitten menivät haavat kyllä umpeen, mutta niiden kanssa meni paljon muutakin umpeen. -- No niin. Mitäpä siitä. Minä olen jo ruvennut hieromaan sovintoa elämän kanssa... Tahdotko lukea noista jotakin? Minä toin ne sinua varten. Minähän olen tullut hävitys-työtä tekemään, naurahtaa hän surullisesti. -- Mutta sitten perästäpäin, sinä kenties kadut paljastuksiasi... -- Ei, en koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin nyt, kun kerrankin saan olla se mikä olen. Kuin Jumalan edessä... Jos kerran tahdot ottaa vastaan koko kurjuuteni. Uskallat ymmärtää miestä... -- Ja sinä luottaa naiseen. -- Vain sinuun! -- Minuun... ja ilman epäilyn varjoa? -- Enemmän kuin Jumalaan. Kummallinen tunne kuumottaa Mirdjan sielussa eikä hän osaa selittää itselleen, onko se riemua vai tuskaa... Hän selailee kirjoituksia... -- Yksi ystävä on minulla ollut ennen sinua, puhuu Runar, yksi, joka on nähnyt nuo -- -- Kuka? -- Norkko. -- Hän!! Melkein säikähtää Mirdja omaa huudahdustaan ja hän alkaa puhua vain peittääkseen hämminkiään. -- Kummallinen nimi tällä novellilla. -- "Parisettaako" tarkoitat? -- Niin, sillä on niin omituinen kaiku... Tule tänne sohvaan viereeni, niin luemme sen yhdessä. Ja Mirdja pitelee Runarin kättä ja lukee: 'Parisetta, minä rakastin sinua kerran, yhden hukuttavan, hullun sekunnin elämästäni, enkä minä sinua koskaan unhota niinkuin kaikki, kaikki muut, joille tuhlaat onnettoman elämäsi hekumoivat tuskan hetket... Etkö lienekin jo loppuun kulunut... Minun mieleni tekee uskoa niin. Minun mieleni tekee uskoa, että sinä elit ainoastaan sen yhden hetken minua varten, että minä jaksoin sinut tuhaksi polttaa, että minä jaksoin sammuttaa sinun elämäsi bakkanaalia-soihdun. Sillä minä tahdon vielä säilyttää sen saman julmuudessaan herkuttelevan mielikuvan, joka minulla oli, kun minä sinut tapasin... Minä olin silloin sairas. Minä olin elämästä ja elämään väsynyt. Minä olin kuluttanut itseni yhdeksi ainoaksi herkäksi sykähdys-soluksi ja minun sieluni tykytti tukehduttavalla nopeudella. Mutta minulla ei ollut rauhaa eikä halua lepoon. Kulutusraivo kirveli ja poltti yhäti vaan minun suonissani. Minä tahdoin palaa loppuun yhdessä ainoassa hetkessä, yhdessä ainoassa öisessä liekissä, ja tuntea silloin tuon äärimmäisyyteen asti kiihtyneen sielun nytkähtelevät kuolinkamppaukset, sillä minä himosin sen tuntemuksen nautintoa. Sillä minä olin silloin sairas. Ainoastaan syvyyttä ja synkeyttä, syntiä ja sairautta minä elämästä hain, ja ennen kaikkea itsellään leikittelevää kuolemaa. Kaiken valheellisen, kimaltelevan kuoren tahdoin minä tieltäni särkeä päästäkseni tunkemaan sen tummimpaan ydinsuoneen saakka, tuohon mädännäiseen, taudista tahmeaan likaviemäriin, ja tunteakseni ylläni sen tukehduttavan henkäyksen. Ja niinpä minä kuljin kuin houreessa, takaa-ajamassa kärsimystä ja nautintoa. Etsimässä ja odottamassa sitä, joka minut tappaisi... Silloin näin minä sinut, Parisetta. Sinä tulit minua vastaan eräänä syksyisenä iltana ja sinä olit keinotekoinen valo keinotekoisessa valaistuksessa. Mutta sinä olit sentään valo, sillä sinussa oli tulta, tuota hornan liekkiä, joka palaa vielä kuolemansakin jälkeen. Sillä kuollut sinun tulesi oli, Parisetta! Sinun silmäsi olivat mustat ja pohjattomat kuin tulta syösseen kraatterin kuilu, mutta niissä hehkui vielä kuin heijastus infernojen viimeisistä värilyhdyistä. Pistävä heijastus, joka poltti itselleen tien vaikka elämän ja kuoleman uhalla... Heti ensi hetkestä rakastin minä sinua, Parisetta, sillä sinä olit se, jota minä olin etsinyt. Kulutuksen ihana demooni, elämän uhri itse, uhraamassa toisia, peikon portilla hiipivä musta äänetön hämähäkki... Sinulla oli heleänpunainen tukka, niin heleä, että sen väri särki minun sieluani, ja sinun liikkeesi sitoivat hillityllä himollisuudellaan. -- Parisetta, minä kysyin, pelkäätkö sinä kuolemaa? Halveksiva hymy leikki sinun hienoilla huulillasi. -- Oletko sinä rikas? sinä kysyit. -- Rahaako sinä odotit elämältä jo alussa, Parisetta? -- Ah, alussa! Minä odotin itse elämää... -- Ja se tuli -- ja oli rikas?! -- Niin, ja köyhä... -- Parisetta, minä olen yhtä rikas ja köyhä kuin elämä, riittääkö se sinulle? -- Hullu, mitä sinä tahdot? -- Elää itseni kuoliaaksi -- sinun avullasi, Parisetta... Sinun silmissäsi välkähti oudosti. Kuoleman rakkaus ja kuoleman viha löivät niissä rohkean ristisalaman. Ja sinä vastasit: -- Minäkin olen toivonut samaa, mutta riittänetkö sinä minun vapauttajakseni!... Ja minä seurasin sinua, Parisetta. Pariisin kaduilla oli yö. Mutta sinun punainen tukkasi säteili sähkövalo-autereessa kuin demooninen glooria ja sinun kraatterisilmäsi heijasti infernojen viimeisiä lyhtyjä... Minä seurasin sinua, Parisetta... Ja kun minä vihdoin seisoin sinun kanssasi kahden sinun keltaisessa, sulotuoksuisessa silkkialkoovissasi, valtasi minut taas entinen sairas himoni tuhatkertaisella voimalla. Sinä näit sen ja sinä katselit minua ylivoimaisella välipitämättömyydellä. Sinun silmäsi säteili, sinun tukkasi säteili, kaikki sinussa säteili sellaisella elämän varmuudella, niinkuin sinä et koskaan olisi sen kulutusta nähnytkään, niinkuin sinä et koskaan olisi kuolemaa odottanutkaan. Mutta minä tunsin jo hukuttavaa hekumaa ajatellessani, että minä tuon loiston saisin lopettaa, polttaa poroksi, sammuttaa -- ja sammua sitten itse yhdessä sinun kanssasi. Minä en muistanut, että keinotekoinen elämä ei sammu, se on vaan se toinen -- ja se oli jo sinussa sammunut. Mutta minä en tahtonutkaan muistaa sitä. Minä tahdoin uskoa, että Parisetta oli oikea, kirkas, täysivoimainen elämä, ja minä se suuri tuli, joka sen tappaisi. Ja minä otin hänet kuin petoeläin saaliinsa. Minä suljin hänet syliini tappavalla hurjuudella. Minä tahdoin nähdä, miten hän hiileksi himmenisi; miten hänen silmäinsä säihky sammuisi, poskiensa puna kalpenisi, miten koko hänen loistavasta ilmestyksestään ei pian olisi jälellä muuta kuin raunio, kalpea, ruma, rääkätty varjo, ja miten minä olisin tuon muutoksen aikaansaaja. Minä tahdoin suudella pois kaikki keinotekoiset värit, repiä pois hänen päästään tuon punaisen hiuskyltin, kaikki, kaikki valheelliset sulot tahdoin minä hävittää. Ja minä tein sen. Sillä minä olin sairas mies ja minä tahdoin nähdä ainoastaan kulutuksen, sen, jonka hän kaikilta salasi. Minä tahdoin sen nähdä, sillä minä rakastin sitä. Ja minä rakastin Parisettaa, siksi että hänkin oli niin kulunut ja sairas ja siksi että hän sentään jaksoi leikkiä elämän valolla ja voimalla... Ja minä rääkkäsin sinua, Parisetta. Minä sanoin sinulle, sinä kaunis, juhlittu Parisetta, että minä rakastin sinun rumuuttasi, sinun alastomuuttasi, sinun likaisuuttasi ja kulumustasi, ja että minä tahdoin nähdä rakkauteni... Ja minä sain sen nähdä... Kun minä jätin sinut, jäit sinä puolitajuttomana virumaan... Sinun pehmeä, kalpea ruumiisi lepäsi rääkkäyksestä rampana. Sinun valjuilla kasvoillasi oli kulutuksen kuolinmerkit. Ihanista väreistäsi oli vain täpliä ja jätteitä siellä täällä. Silmäsi loistavat tähdet olivat enää kaksi väsynyttä, elotonta ja ilmeetöntä kalvoa... Ja riistettyäni sinulta kauniit punaiset suortuvasi, peitti päätäsi ainoastaan joku tummea, kulunut haiven... Kaunis Parisetta! Niin, minulle sinä olit tärisyttävän kaunis alastomassa totuudessasi, kaunis uhratessasi minulle kauneutesi -- ensi kerran elämässäsi varmaan. -- Minä olin sinut siihen pakottanut ja sinä olit alistunut minun voimani alle, sinä ylivoimainen! -- Riitänkö sinulle vapahtajaksi? minä kysyin. Minä olen riistänyt sinut irti vuosien vanhasta valheesta... -- Mutta sinä olet vienyt minut uuteen... Voiko minunlaiseni nainen uhrata kenellekään enemmän kuin kauneutensa? Se on jo yliluonnollisen rakkauden uhri -- ja -- en minä sinua rakasta... -- Miksi sinä sitten alistuit ilman pienintä vastalausetta, vaikka sielusi sisin vihasi ja vastusti minun turmelevaa väkivaltaani? -- Sinä pyysit rumuutta... olet poikkeus, -- muut hakevat kauneutta -- ja minähän olen olemassa vain teidän mielitekojanne varten... -- Mutta sinä itse, Parisetta, eikö sinulla itselläsi ole mitään mielitekoja? -- Miellyttää teitä... -- Turmeltunut, alhainen hirviö ja eläin sinä olet, Parisetta! Pilkallinen, keveästi voitonriemuinen särähdys heilui Parisettan väsyneessä äänessä: -- Sinunhan piti rakastaa minun rumuuttani. Sinunhan piti rakastaa totuutta. Sinä narri! Oikuillasi leikittelevä, hullumpi ja tyhmempi muita! Ikäänkuin kukaan teistä voisi minun totuuttani rakastaa! Ikäänkuin minä en jo aikoja sitten olisi kaiken rakkauden ulkopuolella! -- Ah, Parisetta, totisesti hain minä sinua itseäsi sinun valheittesi alta ja sinua itseäsi minä rakastin sinä hetkenä, jolloin sinä rumaksi tulit... -- Ken on vielä ikinä nähty metsästävän rakkaudesta otukseen!... Joskin hän vielä uhrinsa nylkisi ja paloittelisi ja palaset tieteellisesti tutkisi, niin olisiko se sen suurempaa rakkautta! Eläimillä ei ole sielua... -- Sinä olet syönyt yhtä monta sielua kuin ruumista, Parisetta, jos lienetkin omasi kadottanut. Sillä sinun viisautesi on viisaampi kuin yhden viisaus, sinun totuudentuntosi suurempi kuin itse totuus ja niin on suuruutesi sentään suurempi alhaisuuttasi... Ah Parisetta, Parisetta, toisena lähden minä sinun luotasi kuin minä tulin. Parantanut sinä olet minut, sinä itse niin sairas, upottanut omaan loputtomaan kulutukseesi minun mielipuoliset paloni; ja kaiken sen sijalle olet sinä painanut totuutesi viileän, hiljaisen ja surullisen uskon... Sinä olet vapahtanut minut... -- Vaan minulle ei tule vapahtajaa... -- Minä rakastan sinun muistoasi, Parisetta. Parisetta, Parisetta, väliin vielä kun ilta-aurinko laskee ja sen sammuvat säteet leikittelevät syttyvän sähkön pehmeässä kuutamossa, luulen minä näkeväni sinun heleänpunaisen tukkasi säteilevän ja sinun kraatterisilmäsi tuijottavan... Mutta minä en himoa sinua enää, vaan pehmeisiin ajatuksiin onnettoman olentosi kiedon. Vaihdan tuon ihanasti kiehtovan valhe-ilmestyksen siihen toiseen, kalpeaan ja totiseen, jolla oli kulunut ruumis ja kulunut sielu, mutta joka puhui totta... Ja minä siunaan sen kärsineitä ja rumia piirteitä. Parisetta, Parisetta! Miten monta lienet hukuttanut, mutta minut sinä olet pelastanut. Vaan minä olen usein vielä kuulevinani sinun sammuvan, särkyneen äänesi viimeisen kuiskauksen: "minulle ei tule vapahtajaa!" Se oli Parisetta, joka puhui totta... Sinä kuljet vielä heleä punakehä pääsi ympärillä ja säteilet... Minä en jaksanut sinua sammuttaa, minä en jaksanut sinua vapahtaa...' * * * * * Mirdja on lopettanut lukemisensa. Huoneessa on jo pimeä ja kumpikin istuu omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Sillä ilmassa on nyt sitä sielujen arkaa pyhä savua, jossa on vaikea puhua... -- Miten paljon kauniimpia olivat sentään miehet ennen aikaan, puhuu vihdoin Runar, enemmän itselleen kuin Mirdjalle. Laulajaisissa keväthämärinä öinä he kulkivat. Romantiikan hienoilla tuoksuilla ja kauneuden väreilevillä autereilla he sielunsa rakastetun ympäröivät... Ja nyt, nyt tuomme me hänelle huomenlahjaksi elämän ruman totuuden, kovan, karkean ja likaisen kosketuksen ensimäiseksi... -- Miten paljon kauniimpia olivat naiset ennenaikaan, puhuu Mirdja. Miten rumia olemme me, jotka puhumme ja ymmärrämme sitä rumaa totuutta! Miten rumia olemme me nykyajan viisaat naiset! Ah Parisetta, emmekö me olekin jo kuin sinä kaiken rakkauden ulkopuolella! Voineeko mies enää naista yhtä paljon rakastaa kuin ennen, noina utuisina kevätöinä, noita utuisia neitoja...? -- Kenties enemmän kuin ennen... -- Oh tuskin, tuskin! Ei ole meissä enää sitä rakkauden kauneutta ja kauneuden rakkautta, mikä oli ennen. Ajattelepas noita entis-ajan ihmisiä, miten ehjiä ja täydellisiä he sentään olivat meihin verrattuina. Miehet voimakkaita ja rohkeita, naiset hyviä ja lempeitä... Kaunista olisi ollut jo heitä katsellakin! -- Mutta he kukoistivat siksi, että he eivät ymmärtäneet ajatella, he onnelliset! Sillä ajatus on epätervettä ja rikkirepivää ja se on turmellut meidät. Sillä ajatus ei ehjennä elämää, sen tekee ainoastaan usko. Katsopas entis-ajan ihmisiä! He eivät tunteneet itseään eivätkä toisiaan, eivät he elämästäkään paljoa tienneet, mutta kaiken sen, minkä tieto oli jättänyt tyhjäksi, täyttivät he uskolla, ja kauniina ja tasapainoisina he pysyivät. Ja entäpäs nyt, millaisia olemme, kun ajattelu mielin määrin on tehnyt meissä työtään? Heikkoja, arkoja miehiä, oikullisia, vaarallisia naisia, ja kaikki niin kuoleman-väsyneitä. Missä on nyt tuo terve, itsetiedoton ero miehen ja naisen välillä, tuo kaiken rakkauden ja kauneuden salaperäinen lähde?... Minä ajattelen usein näin ja silloin minä aina ikävöin kadonneiden aikojen kaukaisia satutunnelmia, niiden valkeita, haihtuvia unelmia keväisissä öissä, niiden lapsenkauniita uskoja, koko sitä rakkauden suurta tulkitsematonta runoutta, joka vain kahden silmän välillä tuoksui... "L'amour sans frases" -- Kauniimpaa oli elämä ennen. Mutta se riippuu meistä naisista. Miksi me emme voi olla valkeita, me, joille on annettu tehtäväksi kutoa ne valkeat unet elämään! -- Te kudotte nyt kestävämmät kuteet. -- Ei, ei, Parisettoja me olemme! Tai hulluko minä olen, kun meistä puhun? Itseäni minä vain tarkoitan. Minä olen Parisetta! Enkö minä sitä sanonutkin sinulle jo heti alussa, että olimme jossakin maailmalla jo ennen kohdanneet toisemme! Mutta kuinka sinä et tuntenut minua heti kaksoissisarestani? Ja kuinka sinä et tiennyt, miten Parisettan kanssa on meneteltävä? Varovasti, -- ei koskaan! Mutta nopeasti ja ohimenevästi. Tultava niinkuin sattuma jonakuna ilosta läikähtelevänä iltahetkenä, jonkun suuren juhlahumun odotuksessa; silloin käy niin helposti ilakoida hänen kanssaan unohduksiin muutama hetki. Otettava häneltä kaikki, mitä hän hetken jumalattarena voi antaa kauneutta, sielukkuutta, iloa tai hekumaa, annettava tulisoihtujen sohista ja rakettien räiskyä, annettava kaiken sen riemun palaa, josta ei kukaan enää kysy huomenna, mistä se tuli ja minne se meni... Ja sitten on mentävä pois hänen luotaan ennenkuin juhlatulet sammuvat ja hänen oma sisäinen yönsä alkaa... Ilotytön velvollisuus on jaella iloja; kuka jaksaisikaan hänen surujansa kuunnella tai hänen raskasta arki-ilmaansa hengittää! -- Mutta minäkö sinulle tätä opettamassa! Jonka sinä kyllä tiedät. Minun piti sinulle vain sanoa, että minäkin olen samaan kohtaloon tuomittu. Minä olen mukava, henkevä ja kiihottava noin joskus harvakselta, mutta ah, ei kukaan jaksaisi minun kanssani aina! Minulla ei voi olla rakkautta eikä ystävää, hänellä olisi liian raskasta... Mirdja ääni värähtelee katkeruutta ja tuskaa... -- Tiedätkö Mirdja, ystävä on olemassa juuri ihmisen raskaita hetkiä varten, ja se joka rakastaa, tahtoo jakaa itse kuolemankin... -- Mutta Parisettat ovat kuolemattomia! huudahtaa Mirdja rajusti. Se joka vielä rakastaa tai vihaa, voi sekä tappaa että kuolla itse, kuten ihminen voi, mutta välinpitämättömyys tekee kuolemattomaksi. Ja sellaisen ihmisen kanssa on elämä ijankaikkinen, mutta sellainen kuin helvetissä: ijankaikkinen kidutus. Sinä et tiedä, miten minä osaan kiduttaa. Minä en osaa enää rakastaa muulla lailla. Mene pois minun luotani, Runar! Mene pois! -- Niin, minä menen pois, koska sinä niin tahdot. Sillä vaikka minä en enää koskaan puhuisi sinulle rakkaudesta, tuntisit sinä sen sentään, ja sinua vaivaisi kenties se, kun et kuitenkaan voi siihen vastata... -- Niin, minua vaivaisi se, kun en voi siihen vastata... Ja Mirdja puhkeaa itkuun. -- Armas ystävä, mikä sinun on? Olenko viipynyt luonasi jo liian kauan? -- Aivan liian kauan, Runar, niin kauan, että minä en jaksa sinusta enää erota. Ja kuitenkaan en voi pyytää sinua jäämään, sillä minulla ei ole mitään sinulle annettavaa. Kaikki olen minä jo ehtinyt hukata. Vaikkakin olen koko elämäni säästänyt ja puolittain vain omaani hellittänyt, olen minä siinä ehtinyt jo loppuun kulua. Ja nyt kun kerran tahtoisin antaa kaikki, huomaan ettei minulla ole jälellä enää mitään. Miksi ei minulla ole mitään sinulle annettavaa rakas, rakas Runar, sillä kaikki, kaikki tahtoisin sinulle antaa! Minä rukoilen sinua, älä jätä minua sentään, minä olen niin väsynyt ja yksinäinen ja köyhä... -- Minun rakas, armas Mirdjani, kuiskaa Runar. Me ymmärrämme toisemme. Meillä on kummallakin kulumusta takanamme. Mutta me olemme yhdessä voimakkaat. Me parannamme toisemme ja voitamme elämän yhdessä, minun kallis ystäväni... Mirdjan pää painuu Runarin rinnalle ja Runar suutelee häntä. Ja outoa onnen suloa vapisee suuri mies, niinkuin hän vasta ensi kertaa suutelisi naista. Mutta Mirdja lepää hänen sylissään hiljaa ja silmät ummessa kuin äärettömän väsymyksen vallassa. Hyvä hänen on, vaikka nyyhkytykset vielä rintaa halkovat, ja niin äärettömän turvaisaa. Suuri ja vahva on Runar, jättiukko, joka häntä, pientä väsynyttä lasta, hartioillaan äkkijyrkänteiden yli kantaa. Suojaamassa on häntä Runar kaikelta, itseltäänkin, ja elämän hirveältä prostitutsionilta. -- Ah, uskollinen on Mirdja hänelle elämänsä viimeiseen hengähdykseen asti... Ja aina häntä rakastaa kuten nyt... Mutta onko tämä nyt rakkautta, tämä hiljainen aistiton hehku? Tämähän on kaikki kuin vanhaa... Mikä romu hän on! -- Ja Mirdja säikähtää itseään taas... -- Minusta tuntuu, puhuu hän, kuin ei minulla elämää olisi ollutkaan tätä ennen. Mutta nyt kun se kenties voisi alkaa, ei minussa enää ole sen eläjää. Minä tahtoisin sanoa sinulle niin paljon hellää ja hyvää ja onnellista, sanoa sinulle, että minä sinua ijankaikkisella rakkaudella rakastan. Mutta minä en uskalla. Sillä minä epäilen kaikkea. Minun uskoni ovat aina olleet valhetta, mutta epäusko on taas tyhjyyttä. Sinä näet, mikä minä olen, siitä voit päättää, mitä kaikkea olen elänyt. Itseäni minun epäillä täytyy. Sano Runar, uskotko sinä että minä vielä voin rakastaa? -- Elämä on kuluttanut sinusta pois haaveet, enemmänkin kuin mitä totuudelle on välttämätöntä. Mutta jos sinä kerran sanot, että sinä kaikkesi minulle tahdot antaa -- tiedätkö, antautumisessa on ihmeellinen totuus -- niin uskon minä sinuun. Ja sinun kokenut rakkautesi on minulle tuhat kertaa suuriarvoisempi kuin kaiken maailman ensilemmet. Suurempi sisältö on sinulla kuin itse rakkaudella. -- Miten hyvää tekevät sinun sanasi, armas, sinuun minä tahdon uskoa, sinua rakastaa, sinulle olla tosi kuin Jumalalle. Ehkä siinä on eheys. Ja sinusta virtaa minuun uutta voimaa, sitä minä tarvitsenkin. Ennen olin minä sekä sairas että väsynyt, enemmän sentään sairas kuin väsynyt; nyt olen enemmän väsynyt kuin sairas. Mutta minä en tahdo muistaa entisyyttä. Ja taivas onkin kohtaloni kevennykseksi suonut minulle unohtamisen ihanan lahjan. -- Runar, kuule, lisää Mirdja kuin äkisti pelästyen, kuule, minusta tuntuu kuin särkeymykset tulisivat meidänkin välillemme ja tuska... Ne kuuluvat niin minun saattooni. Mitä sitten? Heitätkö minut pois? -- Se mikä särkeymyksistä ja tuskasta jää jälelle, on yhä kestävämpää ja todempaa. Kärsimysten läpi me toistemme sisintä ydintä etsimme. -- Ja löydämme. -- Ja silloin me vasta oikein omistamme toisemme. -- Tulkoot särkeymykset! Ja Mirdja lepää taas hiljaisena ja autuaana sen miehen sylissä, jolle hän jo oli sanonut ijäiset jäähyväiset. Hän tahtoo sitä yhtä rakastaa, sitä yhtä seurata ja hänen kauttaan ehjäksi taas tulla... Väsynyt Mirdja parka! -- Mutta minä epäilen vielä... -- Heitä epäilykset! Mirdjan pää painuu jälleen hänen syliinsä. VII Mutta siitä asti käy Mirdja kuin unissa. Hän ei käsitä, mitä on tapahtunut eikä myöskään mitä tulee tapahtumaan. Mutta jotakin on maailmassa muuttunut, varmasti... Ja sentään on kaikki entisellään. Elämä kulkee niinkuin ennenkin. Talvi muuttuu vähitellen kevääksi, hanget sulavat, purot lorisevat ja kyyhkyset kuhertelevat auringonpaisteisilla räystäillä... Mutta siitä kaikesta ei Mirdja nyt tiedä mitään. Hän tietää vain yhden merkillisen asian: että hän on kihloissa... Ja sitä hän ei ymmärrä vieläkään eikä itseään silmään tohdi katsoa... Vasta eräänä päivänä, kun hän kävelyillään sattumalta on joutunut meren rannalle, huomaa hän että kevät on tullut. Sillä laineet käyvät jo korkealla... Ja silloin muistaa hän, että Lumiluodon laineet käyvät kaikista korkeimmalla. Siellä vasta on kevät kevättä. Sinne hänen pitääkin lähteä... Näissä ajatuksissa hän eteenpäin kulkee eikä laisinkaan huomaa, että vastaan tulee eräs tuttava. Se on Anni Mantere, eräs vanha ystävätär, tuollainen tavallinen pieni ylioppilas-ystävätär... -- Hyvää päivää, Mirdja, tervehtii hän. Hajamielisesti nostaa Mirdja silmänsä maasta; ja peittääkseen sielunsa poissaoloa, hymyilee hän vastaukseksi tuolla tavanmukaisten ihmisten tavanmukaisella, suloisella tyhjyydellä. -- Sinä kuljet kovin yksin... Missä on ritarikaartisi? pilailee vallaton tyttö. -- Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä. -- Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen samaan äänilajiin. -- Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva... Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy jatkaa matkaansa... -- Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä... -- Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. -- Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava kylmyys suupielissä. Mutta se ilme kestää vain yhden silmänräpäyksen. Jo seuraavana on hän jälleen lämmin ja luonnollinen... Annihan oli sentään niitä paraita, niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia... Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti: -- Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle! He eroavat. Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä ilman-ennustuksia... Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti... Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa. Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi aikaa! Ah, sinä siunattu Lumiluoto! VIII On tumma elokuun ilta. Mirdja istuu Lumiluodolla katsellen pimeästä ikkunastaan kuuvalossa välähtelevää vettä. Ja hän laskee sormillaan päiviä Lumiluodolla. Tasan kolme kuukautta on hän juuri ollut täällä erämaassa, hakemassa selvitystä kohtalolleen ja odottamassa merkkiä taivaalta. Niinkuin sellaista muka voisi tulla! Hän oli jo melkein tällä aikaa ehtinyt unohtaa koko asian... Nyt oli kuitenkin juuri sellainen ilta, jollaista nuoret tytöt tarvitsevat haaveittensa taustaksi ja mielikuvitelmiensa lentopiiriksi... Niin, nuoret tytöt! Miten kaukana se aika tuntui olevan! Ja Mirdja muistaa selvästi erään tällaisen samanlaisen illan toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin jo oli hän nuori tyttö ja osasi haaveilla! Päivällä oli hän seisonut laiturilla ja silloin oli purjevene liitänyt hänen ohitseen, aivan läheltä. Ja veneessä oli istunut nuori ylioppilas ja hän oli katsonut Mirdjaan ja hymyillyt ja heiluttanut valkoista lakkiaan. Ja Mirdja oli hävennyt lyhyitä hameitaan ja jäänyt katsomaan hänen jälkeensä... Sitten oli tullut ilta, juuri tällainen samanlainen, jolloin kuu oli helakampi tavallistaan. Ja Mirdja oli seisonut Lumiluodon ulommalla rantatiellä ja itkenyt, käsivarret valkean koivun rungon ympärillä kierryksissä. Yöllä oli hän vielä valvonut, koettaen yhä painaa mieleensä sitä valkoisen lakin jäähyväistervehdystä, sitä aurinkoisilla laineilla ohi liukunutta hymyä, ja vannoen niille ikuista rakkautta... Miten hyvin hän vielä muistaakin kaiken tuon! Ja sen jälkeen on hän kuitenkin ehtinyt jo niin paljon unhottaa. Sillä paljon, liian paljon on tapahtunut sen jälkeen. Ja ihminen ei pysy nuorena tyttönä vuosikymmeniä... Miksi oli hän ollutkin valapatto ensimäiselle valalleen! Niin, nyt oli hän todellakin liian vanha haaveillakseen nuoren tytön unia kuutamossa. Liian kokenut. Ja -- olihan hän sitäpaitsi kihloissa! Sen oli hän taas vähällä unohtaa. Mutta ei hän tahtonut sitä ajatellakaan. Olihan se nyt kerta kaikkiaan päätetty asia. Samahan tuo oli lopultakin, kenen kanssa meni naimisiin. Kenellekään ei hän kuitenkaan voisi kokonaan itseään omistaa, ei ketään kokonaan rakastaa eikä lakkaamatta muistaa. Kaikkia voisi hän lempiä, kaikki unohtaa. Senhän hän jo tiesi kokemuksesta. Ja hänen täytyi sentään mennä naimisiin. Hän ei nähtävästi voisi elää ilman erotiikkaa. Yhteen oli siis pysähdyttävä. Hän säilyttäisi siten paremmin nuoruutensakin... Mirdja kohauttaa olkapäitään ilkeille ajatuksilleen. Nytkö hän vasta alkaisi koota koskemattomuuttaan ja nuoruuttaan! "Demi-vierges"! Hän naurahtaa pahasti. Prévostin kirja tuntui todellakin liian lähentelevältä. Kunnianloukkauksesta olisi hän voinut vaatia kaksintaisteluun tuon myrkyllisen kuiskailijan rinnassaan! Miksi se ei vaiennut, kun ei hän tahtonut sitä kuunnella! Mirdja liikahtaa hermostuneesti. Ei ollut terveellistä tuijottaa liian kauan yhteen paikkaan. Mutta mihinkä hän sitten katsoisi? Kuuhunko? Eihän se ollut edes kauniskaan. Pyöreäposkinen, naurava ja kylmä... Miellyttävämmät silmille olivat sittenkin laineiden kuohuviivat... Tuuli vongahtaa silloin tällöin kuin palotorvi pitkään ja matalasti. Meri kohisee levottomana. Pilven hattarat ajelehtivat taivaalla vaaleina, utuisina ja repaleisina. Niihin pysähtyvät Mirdjan silmät lopultakin! Kummallisia kuvia kiiti siellä ylhäällä ohitse... Keveitä valovaunuja, virmoja, tuliharjaisia ratsuja. Kuukin oli jo korkealla. Äänettömässä, raffineeratussa ylenkatseessa tuntui jo kulkevan tuo kalpea hopeapallo. Vielä äsken oli se ollut suurempi ja rumempi, matalampi ja räikeämpi. Melkein kuin leveän toriämmän naama. Silloin oli se ollut Mirdjasta vastenmielinen. Mutta se oli syntynyt verisenä ja intohimoisena jätinliekkinä, hehkunut noustessaan taivaan rannalla kuin itse maailmanlopun lieska, kuin tuntemattoman tulivuoren selkä... Kummallinen kuu sentään! Pilvet kaartelevat nyt yhä oudompina kuvina. Ja kuvat alkavat elää Mirdjan sielussa. Hän unohtaa aivan, ettei hänelle enää sovi haaveilla kuutamossa... Valkoiset utu-olennot ratsastelevat valkeilla vaahtoavilla orheillaan. Ne keinuvat ja leikkivät yhä lähempänä ja lähempänä. Ne nyökäyttävät päätään Mirdjalle... "Ah, en voi tulla, tiedätkö sa, mik' on huoli rinnassa: vankina nyt Preciosa on Rinaldon linnassa!" Kuinka olikaan tuo sävel päässyt hänen huulilleen nyt! Siitä oli sentään jo niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli leikkinyt mustalaisprinsessaa! Mutta sehän hän olikin sentään. Tai ei edes prinsessa, vaan pieni repaleinen kulkijatyttö maailman pitkiltä, pimeiltä rannoilta... Kalpea kuuvalo-tanssijatar, saavuttamattomaksi luotu, uneksi, varjoksi ja pettäväksi haaveeksi ihmisille... Ah, mutta nyt oli hän vanki! IX Mirdjalla on sangen usein pahoja päiviä. Tänään on taas yksi sellainen ja tavallista pahempi vielä. Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta ilmaa. Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa! Eivät vaikene. Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja lempeäksi, -- suruksi. Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi hiljainen sielumusiikki... Äkkiä taukoaa Mirdja. Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi, kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin! Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa... Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden, kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin varoittivat... Ja hän oli sentään mennyt kihloihin! Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin löytänyt -- entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei sitäkään. -- Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon, koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa... Ja jokaisen sellaisen kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. -- Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi ja ottaisi... Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä. Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas... Sillä elämä odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa Mirdjaa... Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin, sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin, sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi... Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja. Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea... Hän oli osannut vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati niin vartioivatkin Mirdjaa... Ei sillä saanut elää kuin omallaan sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen omaisuutta kohtaan... Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia rautavuoria tullaamatonta tavaraa... Ja ah, miten se painoi Mirdjan sydämellä usein! Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen. Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua... Kuin elämän sielun mikrokosmos... Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki! Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. -- Taas ruumiillistuvat henget. Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas koskettelevan hyväilyn... Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän, pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti ylpeä. -- Se oli ollut kuin vihkimävesi... Niitä muita hän enää tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat tulleet onnellisiksi... Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut... Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä... Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä tunnustuskohtauksiaan. Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille. Näin hän kirjoittaa: 'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi käydä kalliiksi. -- Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi. Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa, jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani. Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta. Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa, etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni, mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta. -- Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme! Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi. Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus, ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. -- Se on tavallinen ilotytön kehitys. -- Sen olen kai minä jo läpikäynyt. Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten minä enää voi rakastaa? Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä! Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu. Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna. Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani yksin, viemättä ketään mukaani. Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule vapahtajaa -- --' Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä... Itseään, Runaria ja koko maailmaa... Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja särkeväksi sekasorroksi. Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille. Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi, saattaisi se jo olla moninkertainen valhe... Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku toinen... Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt, uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge "-elämä... Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen itselleen ja Runarille ja Jumalalle. Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua, oikkua. Se kostaa itsensä... X Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan. Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä tyyneksi ja iloiseksi. Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen... Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan, minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän? Pikemmin kuoleman. Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan ollut paha ja unohtava lapsi! Setäkin on syntynyt hänelle äkkiä uudeksi, ihmeen läheiseksi ja ihmeen rakkaaksi taas. Ja hän saattaa puhella hänen kanssaan aamusta iltaan kuten ennen lapsena. Saattaapa hän saada vielä ennen hänelle aivan outoja hellyydenpuuskiakin. Lyödä äkkiä käsivartensa vanhan miehen kaulaan ja puhua hänelle eriskummallisia rakkauden sanoja. Ja sitten he soittavat yhdessä, kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, paremmin kuin ennen. Yhdeksi ainoaksi suureksi sointumereksi puhkeaa sellaisina hetkinä äänetön Lumiluoto. Säveleet saavat sielun. Ne puhuvat satuja toisilleen, hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä, hivelevät ja hyväilevät toisiaan, ymmärtävät toisensa ja vaikenevat samasta ajatuksesta; lähenevät taas ja sulkevat toisensa sitten pitkään äärettömään syleilyyn -- niinkuin jäähyväisiksi. Näin puhelevat setä ja Mirdja toisilleen joka ilta. Joka ilta soittaa aavemainen Pirunmajakka Tschaikovskyn "Sérénade mélancolique'ia". Pilkkosen pimeä on siellä sisällä, pilkkosen pimeä ulkona. Henget soittavat ja meri vastaa kuin ennenkin, mutta joka ilta hiljemmin ja hiljemmin. Sen käy tuskaisen vaikeaksi säestää noita kahta. Ei ikinä, ei ikinä ole se kuullut noin palavia rakkaudentunnustuksia. Mutta joka ilta yhä kaameammin ja kaameammin puristaa Mirdjan rinnassa tuska, kuin elämän tyhjiin puserrus itse. Irtirepäisy! Hän ei voisi lähteä pois tästä ihanuudesta täällä, ei elää ilman viulua, Lumiluotoa ja setää. -- Hän on ollut hullu, hullu! Mutta kun Mirdja tietää tunnelmiensa tarttuvan, hillitsee hän taas itsensä, katkoo kaameat mielikuvansa ja hymyilee onnellista hymyä sedälle. Näin itkee hän ilman kyyneleitä joka ilta -- -- Sillä mikään ei auta kumminkaan enää. Mirdja on päättänyt lähteä sen vieraan luo, Mirdja on päättänyt sitä vierasta rakastaa. Ja hän saa sanoa jäähyväiset Lumiluodolle, suloiset ja hirveät jäähyväiset. Eräänä syysmyöhänä iltana se lopullinen tapahtuu. Aurinko on jo laskenut ja taivaan ja maan yhtymäkohtaa piirtää kapea, luonnottoman punainen viiva. Kuin elämän ydinsuoni itse on se Mirdjasta, ja mitä kauemmin hän siihen katsoo, sitä punaisemmaksi se pusertuu, repeytyy tuskalliseksi vertavuotavaksi haavaksi. Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä. Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt omituisen vanhaksi. Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi, sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se, mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi. Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi! Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi... Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko maailman paha omatunto... Mutta hänen täytyy lähteä. Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun: "Olin ennen ma erakon ainukki ja erakko lauleli lastaan; nyt laulaa hän laulunsa yksikseen ja minä vain kaukaa vastaan. Olin ennen ma erakon enkeli: kivet allaan ei saanehet liestää; nyt yksin hän kulkee ja kumartuu, minä suutelen vierasta miestä..." Runarin rouva I Runar Söderberg on opettajana eräässä pääkaupungin koulussa. Alati on hän kalpea ja vaitelias... Opettaja ei varmaankaan ole oikein terve, päättelevät oppilaat. Vastanaineen väsymystä, naurahtaa yksi ja toinen hänen tovereistaan. Mutta kaupungin rouvat tietävät, että Runar Söderbergillä on sopimaton rouva... Ah, miten sopimaton rouva! Kukapa ei tuntisi hänen vanhaa huonoa mainettaan! Kukapa ei tietäisi että hänen keltaisella silkillä peitetyn pintansa alla tykytti petollinen, rietas ja itsekäs sydän! Kukapa ei ymmärtäisi, että avioliitto hänen kanssaan oli sulaa hulluutta ja onnettomuutta! Mutta että juuri tuon kelpo Söderbergin piti joutua hänen lopulliseksi uhrikseen. Miten saattoikin viisas mies olla noin sokea valitessaan itselleen vaimoa! Ja niinkuin ei muka hänellä olisi ollut varaa valita. Vaikka itse kuun tyttären taivaalta olisi hän saanut. Sellainen hieno ja siivo mies, edessään varma virka-ura ja takanaan kunnianarvoisen pitkä ja kaunis sukuluettelo! Mikä hirveä isku mahtoi tämä mesallianssi olla hänen vanhemmilleen! Perheen ainoa poika vielä lisäksi! Ja suuri päivittely ja sadattelu ja siunaus käy läpi satojen lämminsydämisten ja puhdashenkisten kotien noiden kahden vastanaineen ympärillä. Mutta ne kaksi itse eivät tiedä siitä kaikesta mitään. He elävät vain omaa suljettua elämäänsä. Ja millaista on sitten tämä elämä, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt? Ah, huhu on arvannut liiankin oikeaan. Mirdja on sangen sopimaton rouva. Päivät pitkään kävelee hän vain edestakaisin huoneessaan ja vääntelee käsiään tuskasta. Heidän yhteisessä kodissaan! Tämäkö nyt oli sitä suurta sielun eheyttä, sitä elämän ja rakkauden tasapainoa, sitä ihanaa yhteispyrkimystä ihmisen tarkoitusta kohti, jota hän oli tavoitellut! Tämä ijankaikkinen istuminen neljän seinän sisällä, tämä hiljainen, määrätön virkaileminen ainoastaan miehensä vaimona!... Tuhansille muille naisille se kuului riittävän elämän sisällöksi, tämän yhden suhteen ylläpitoon keksitty ammatti... Mutta mitä oli se Mirdjalle? Samaa nähtävästi kuin miehelle. Alistettua jollekin suuremmalle, välikappale, ei päämäärä, elämän täydennys, ei elämä itse... Ja sittenkin oli hän pudottanut itsensä yksinomaan tämän suhteen varaan, heittäytynyt kuin hullu mielikuvitelmiensa repeäviin verkkoihin... Ja ajautunut hirvittävän kauas päinvastaiseen suuntaan siitä, mihin oli pyrkinyt... Hän oli uneksinut uskollisuuden ehjentämästä elämästä, valoisasta ja voimakkaasta mies-ystävästä, ja lennosta hänen kanssaan kaikissa yläilmojen saavuttamattomissa korkeuksissa, -- ja hän oli valinnut itselleen työkameelin, kalpean koulunopettajan, ja tämän kera poroporvarien tukehtavan matalan ilmapiirin ja yhteiskunnan aasin-aisat, kaiken sen, mitä hän enin vihasi tässä matoisessa maailmassa... Siihen oli hän lopultakin nyt tullut, Mirdja parka. Ja järkähtämättömän säälimättömästi tuijotti häneen nyt koko hänen olemassa-olonsa paljas, ankara totuus, nyt, kun kaikki viimeisetkin unet olivat särkyneet. Pahemmin kuin koskaan ennen kiusasi hän nyt mieltään julmilla ajatuksilla, ruoskien niillä itseään oikein sydämensä kiivaasta, kesyttömästä himosta, ja ruoskien niillä Runaria... Ja mitä kipeämmäksi heidän kärsimyksensä kävi, sitä hillittömämmäksi vaan kävi hänen himonsa ruoskia... Tähän hukkui ja hupeni heidän elämänsä, se elämä, joka oli aiottu niin kirkastavaksi ja ehjentäväksi... Tai nyttemmin oli Mirdjalla oikeastaan aina kaksi eri sielua. Toinen oli kova, ivallinen, katkera ja julma. Se haavoitti ja puri lakkaamatta kuin raivohullu koira. Ja se toinen kärsi niin sanomattomasti sen toisen puremista, kärsi heidän molempien puolesta, mutta etenkin Runarin... Sillä se toinen oli hellä ja hieno ja uhrauksiin altis... Näin kului aika näiden molempien vihamielisten sielujen alituisessa, mielettömässä taistelussa. Etenkään se pahempi ei milloinkaan vaiennut. Levähtämättä purki se sydämettömiä, särmäisiä viisastelujaan ja purki kaikki kuuluville. Runarinhan täytyi saada tietää kaikki. Se oli suoruutta. Siksipä se ei myös unohtanut pienintäkään julmaa viittausta tai ilkimielistä lisäystä tehdäkseen suoruutensa vieläkin vaikuttavammaksi. Se tiesi kyllä, ettei Runar ollut syypää mihinkään, mutta Runar oli sittenkin tiellä, välikappale pahan kohtalon käsissä, ja siksi se ei voinut sietää sen miehen muotoa edessään. Ja se toinen, joka häntä rakasti, se nyyhkytti vieressä hiljaa koko ajan... Kuin ijankaikkisuudeksi pitkittyvää kuolinkamppausta on Mirdjan sisäinen elämä. Ja Runar, se hiljainen ja hillitty Runar, käy päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi. Kaikki mikä hänessä aluksi Mirdjan rakkauden paisteessa oli puhjennut esille, painautuu jälleen yksinäisen surun painosta alkuperäisiin syvyyksiinsä. Ja mitä enemmän Mirdja puhuu, sitä enemmän vaikenee Runar. Mutta Mirdjasta se on kuin heikkoutta, kuin julmuutta, kuin typeryyttä, kaikkea pahaa yht'aikaa, ja hän kiihtyy siitä vaan vielä enemmän. Mutta kun taas Runar puhuu tai koettaa lohduttaa, tuntevat he molemmat, että se on vielä suurempi typeryys... Näin elävät he kaksi hermosairasta ja raskasta ihmistä alati samalla lailla päivästä päivään. Kiusaten ja kiusaantuen... Mutta kaikki on kotoisin Mirdjasta, sillä Mirdjaa kiusaa kaikki. Mirdjaa kiusaa Runarin läsnäolo ja Mirdjaa kiusaa Runarin poissaolo. Ja Mirdjaa kiusaa sekin, että hän tekee työtä... Tuollaista työtä: ammattityötä, leipätyötä, rahatyötä... Mutta pyytää jäämään häntä Mirdjan kannalle, tuolle veltolle, työttömälle tyhjäntoimittajan kannalle, ijankaikkiselle diletantin kannalle, sehän olisi ollut sulaa hulluutta! Sillä eniten kaikesta kiusaa Mirdjaa kuitenkin se, ettei hän itse voi tehdä mitään... Mutta tässäkin asiassa kääntää hän kärjen Runariin: Hänestä olisi sittenkin tullut taiteilija, ellei Runar olisi tullut hänen tielleen eräänä heikkona hetkenä... Ja hänestä tulisi vieläkin taiteilija, ellei Runar olisi hänen tiellään nyt... Mutta siinä hän nyt on, on... Niinkuin kohtalo itse, jota ei enää voi kiertää, niinkuin elämän ajatus itse, joka on ajateltava loppuun ja joka työntää tieltään kaiken muun, niinkuin jokin, josta ei enää koskaan pääse vapaaksi, jota ilman ei edes enää saata elää... Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta. Mutta talvi kuluu loppuun näinkin. Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden, niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan. Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta tarinasta. Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän ensimäisen yhteisen talven aikana. Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi. Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy... II Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin lähellä. Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä väkisinkin tahtoo asua... Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar, jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi. Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista -- ja tällaista se tulee olemaan aina...! Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen... Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon. Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes hetkellisen harrastuksen... Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen. Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä... Mirdja vaan tuijottaa siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa kuin siitä lehtimadosta. Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen suuhunsa, kun hän huomaa madon. Mirdja naurahtaa pienen julman naurun. -- Minä näin sen kyllä, hän sanoo. -- Etkä sanonut mitään... -- Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä... -- Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua leikilliseksi. -- Olenko paha nyt, kun vihdoinkin alan oppia sinun suuren taitosi vaieta, äänettömyyden ikuisen kaunopuheisuuden...? Mirdjan ääni on katkera ja ärsyttävä ja asema alkaa taas käydä kiusalliseksi. Samassa tulee palvelija sisään tuoden postin. Se on kuin pelastus. Jännitetty tunnelma särkyy ja kumpikin syventyy omaan postiinsa. -- Mirjda, sanoo Runar hetkisen kuluttua, tahdotko lukea tämän? Mirdja heittää pikaisen syrjäsilmäyksen Runarin ojentamaan kirjeeseen. -- Jobin posteja taas, hän murahtaa. -- Pappa ja mamma taitavat tulla meitä ensi viikolla tervehtimään, jatkaa Runar. -- No enkö sitä arvannutkin! Tarkastusmatkalle taas tietystikin. Oh, millaista näytetavaraa olen saanut olla tämän vuoden! Se on inhoittavaa! Tumma puna ajautuu Runarin kasvoille. -- Miksi sinä tahdot tahallasi ottaa kaikki asiat niin pahalta kannalta! Ymmärräthän kyllä... He rakastavat meitä ja... Paha hymy Mirdjan huulilla katkaisee Runarin lauseen. -- Niin, tietysti minä ymmärrän. Mitä olen minä muuta saanut tehdä kuin ymmärtää ja ymmärtää aina siitä asti, kun menimme naimisiin. Mutta nyt minä en tahdo enää ymmärtää mitään. Ymmärrys tappaa ihmisessä kaiken hänen omaperäisyydestään kumpuavan toimintakyvyn. Ymmärrys tekee ihmisen liikkumattomaksi patsaaksi... Ja tätä holhousta, tätä holhouksen suurta rakkautta, minä en enää jaksa ymmärtää. Kuoliaaksi se minut kuluttaa... Ja sitäpaitsi, mitä liikuttaa minua kaiken maailman rakkaus! Mitä on minulla tekemistä sen kanssa? Minä olen mennyt naimisiin vain yhden ainoan kanssa... -- Sinä olet ikäsi elänyt ilman minkäänlaisia sosiaalisia siteitä. Kaikkein luonnollisimmat tunteet ovat sinulle tuntemattomia. Siksi saatat sinä puhua noin. Mutta koetahan kuvitella, että sinullakin olisi isä ja äiti, ja he tulisivat... sanoo Runar hiljaa, puristetulla äänellä. -- Heidän tulonsa olisi toinen. He olivat vapaan elämän vapaita mustalaisia, jommoiseksi minäkin olen syntynyt. Ja juuri sentähden minä en jaksa tätä enää, minä en jaksa! Mirdja on kovasti kiihdyksissä. -- Mutta Mirdja... rakas Mirdja, mikä sinua tänään vaivaa? Runar koettaa lähestyä, mutta Mirdja työntää hänet rajusti pois. -- Tänään vaivaa! naurahtaa hän katkerasti. Tietysti sama kuin eilen ja huomenna, sama kuin aina, aina... Tai etkö sinä huomaa mitään, etkö sinä näe, että minä tukehdun? Oh, millaisessa hirvittävässä tyhjyydessä ja vankeudessa olen minä kitunut koko tämän pitkän vuoden sinun kanssasi! Ja sinä et näe vieläkään mitään, et enempää kuin alussakaan, sinä onnellinen sokea! Joka et huomannut edes häpeän punaa minun kasvoillani siinä inhoittavassa toimituksessa, jota vihkiäisiksi kutsutaan, ja johon sinä minut pakotit... Runarkin kuohahtaa: -- Sinut pakotin! Kuinka sinä saatat puhua noin? Kuinka sinä saatat sanoa, että minä pakolla vihitytin sinut itseeni? Ja sinähän todistat aivan itseäsi vastaan. Tähän asti et ole tunnustanut itsellesi pakkoa löytyvänkään tässä elämässä. Kaiken pakon olet aina leimannut alennukseksi, josta ihmisien kuolinhetki lasketaan, mutta joka on ainoastaan heikkojen kuolema, ei sinun... -- Minunkin... minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani, itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa lukea minun kuolemani alkaneen... Pitkä vaitiolo. Sitten aivan soinnuttomasti Runar: -- Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on ollut enemmän kuin jumalanpalvelus... Mutta kenties olet oikeassa sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea... Ja silloin, sinä hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden -- ja minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta... Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys... Mirdja näkee sen ja hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä vain yltyy... Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: -- Niin, välitinhän minä vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa, tietää sielun varmaa murtumista... Mutta sinä tunsit minut siksi hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon. Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä. Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!... No niin, -- mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja kuolettavin synti? -- Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian suuri... Mirdja katsoo hämärän halki Runariin... Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan. Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin, noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan! Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä, joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä huono vaimo oli Mirdja... Millaista raakaa rakkautta hän taaskin unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa... Mutta Mirdja oli huono vaimo... Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja sovitella...? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus... Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen katseittensa alla -- kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön, hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen tähtensä kärsi... Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut julmuutensa sovittaa. -- Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan. Rakas, rakas Runar. Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille. -- Mirdja... -- Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaa Runaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa... -- Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua... onko se totta? Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin... Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi... Sano, tahdotko että menen pois -- nyt vielä? -- En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima minua johtaa... Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni. Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä... Parempi olisi sinun mennä luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Sinä olet minulle kaikki... Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen. Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä. Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama, joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat verroin vihamielisemmiksi toisilleen... Ja sen he tietävät... Mutta entä sitten!... Kesäkuun yö kuluu... Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse... Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa, sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella, aina viimeiseen asti... He istuvat ja istuvat... Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi istahtanut heidän sielulleen... -- Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa? -- Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea yht'aikaa... kuten ihmisen elämän-unelma itse... -- Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina. Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä näet nyt. -- Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo... Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja... -- Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi, silloin on kaikki ratkaistu... -- Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle myrkkyä... -- Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy. Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa... -- On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä... -- Mutta mies on luotu hallitsemaan naista... -- Ja sinä kaikkia miehiä. -- Mutta minä olen sittenkin nainen... Niin, se on todellakin merkillistä... ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa, mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä... todellakin... Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde... -- Ei... He vaikenevat. -- Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin. Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä saattanut kaikkea aavistaakaan... Kuule Runar, meidän välillämme on ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää... jotakin, jota ei ole saanut sanotuksi... Vain hillittömien kohtausten läpi olet sinä saanut oikullista sieluani tavailla... Minä en ole voinut olla avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana. Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti... Nyt vasta tunnen, että voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme... Se oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat... Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa... Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä... miten me kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan, pimeän ja valheellisen... Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä ja ehjällä rakkaudella antautua... -- Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua... -- Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me vihasimme... Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana, ylivoimaisena... Ja se kaikki tuli sinun kanssasi... se oli se sinun elämäsi raskas puoli... Sinä olit kyllä viitannut siihen kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä täysin ymmärtää. Nyt vasta... kokemuksen kautta. Nyt osaan jo nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura, näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa, pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa... Niin, rakkaudessa sen sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa ja vuodattamaan siunausta pääni päälle... Oh! kun tuo ajatus ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en tarvinnut välittäjää... Ja mitä erittäin rakkauteen tulee -- no niin -- ja sinuun... Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen ja julkisen omaisuuden luovuttamisen... Ja se tapahtui todellakin. Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt se tuli. -- Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa. Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä, mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa käännekohdassa... Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen, ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he olivat, senkin minä näin -- ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä vastaan -- ja sitten he olivat vanhoja... Heidän sielunsa olisi särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja ihmeellinen ja pyhä... Ja silloin minä aloin taistelun itseäni vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää, oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä eikä koskaan enää tule takaisin -- Tuo oli kyllä viisasta, minä käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi ja heidän tähtensä... Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt... Mutta vasta silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta isäsi edessä, huomasin minä sen... Hän mustassa papinkauhtanassaan luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten silmiä kuin likainen räsy... Korkealla kävi minun vihani sillä hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein pahin: itsehalveksiminen... Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta, ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä näistä pienimmistä"... Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat, joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät... Miksi se olikin isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan, aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan... Oi Runar, anna se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla, ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti, uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden... Mutta nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa. "Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla, älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous, näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta. Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja uskollinen... Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit... Minä olen loukannut taas sinua... Miksi olenkaan puhunut! -- Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas, jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut... Siten katoaa se kova ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta rakastan, vanhempiani... Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin on kohtalo... Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen selviksi ja kiinteiksi... Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta, melkeinpä teräviltä... Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan: -- Sinua kiusaa heidän tulonsa nyt. Kirjoitanko ja kiellän heitä tulemasta? -- He tulevat sinun luoksesi, sinä kaipaat ja tarvitset heitä, mitä on minulla tekemistä sen asian kanssa, kunhan vaan itse saan pysyä poissa pelistä... -- Minä en tahdo heitä nyt tänne. Minä kiellän heitä tulemasta... -- Ja millä perusteella? -- Vaikka millä... -- Siinäpä se. Aina valheita, aina verukkeita. Millä samealla vyöhykkeellä sinä oletkaan heidät alati ympäröinyt! Ei pieninkään totuuden pilkoitus ole sitä koskaan halkaissut. Ja nyt olet sinä vienyt minut omalle radallesi. Olet valhetellut meidän molempien puolesta, teeskennellyt meidän molempien puolesta, esittänyt meidät kokonaan toisiksi, kuin mitä olemme. Minä en jaksa tätä enää. Tällainen keinottelu on rikos elämän pyhää kehitystyötä kohtaan. Tulkoot vanhempasi! Valhettele sinä, jos tahdot, yhä edelleen! Nyt minä tahdon puhua totta. -- Kuule Mirdja, minä en ole ikinä pyytänyt sinulta valhetta, ainoastaan ymmärtämystä, hienotunteisuutta heitä kohtaan. Meidän on näes helpompi ymmärtää heitä kuin heidän meitä. He ovat puoli vuosisataa meistä jälessä. Meidän ei tarvitse tahallamme heitä loukata, vetää esille kaikkia ristiriitaisuuksia heidän läsnäollessaan. Se on aivan turhaa ja sydämetöntä sitä rakkautta kohtaan, joka meidät tälle valistuneemmalle kehitykselle on vaalinut. Meidän on asia ymmärtää... -- Ainoastaan ymmärtää, oh, niin vähänkö se vain olikin! keskeyttää Mirdja katkerasti, ja ärsytys värähtelee suupielissä. Niin vähänkö vain! He ovat sangen tervetulleita, minä osaan jo läksyni: vain pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista tädille, yleensä pieni kaunis satu, pieni muodollisuus, pieni hienotunteisuus vain, ettei heidän sydämensä särkyisi, aivan niin! Mutta minä, tämän pienen ymmärtämyksen esittäjä, minä! Eikö minun tuskani, minun itsehalveksintani, minun salakavala myrkytykseni, eikö se ole mitään? Ei, ei! Minulla ei ole oikeutta pyytää ymmärtämystä, hienotunteisuutta, oman elämän oikeutusta! Mirdja puhkeaa hysteeriseen itkuun. -- Rakas, rakas Mirdja, rauhoitu ystäväni rakas! Minä ymmärrän sinut niin hyvin. Minä en tarkoittanut mitään sellaista. Mutta mitä tehdä, me olemme molemmat niin syvästi onnettomia... -- Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt, silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi, ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden, säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän, mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin. Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin vielä hymyillä!... Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on auttamattomasti eri veri, eri veri... Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä toivottamatta hän katoaa. Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee eroamista... Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat... Ajattelevat ja kärsivät taas... III Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka valvoo! Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään... Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa nurkassa... Tuntikausia johonkin pisteeseen... kunnes pimeys vihdoin alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi... Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan -- niin -- silloin se oli... Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan -- joulu. Silloinkin makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui silmistä... Ja silloin alkoi sataa tähtiä... Kirkkaita, punaisia, keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan... Oi, kuinka se oli kaunista ja hauskaa! Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat joulu-öitä silloin... Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli hän varma... Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi vuoteellaan ja odotti... Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan, haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä, tähtiä... Kaikki turhaa! Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat alkoivat erottua... Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!... Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan oikein alkoikin... Se oli sitä vanhaa... Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa pimeydessä muuttuivat näyksi... Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton hermotautinsa... Mutta sittenkin! -- Ja juuri ehkä sentähden kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin. Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut, eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin... Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle, ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan ympäröinyt... Ah, ei sentään... Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus, joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden... He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta heidän kaikkein arimpaansa... Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman, hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan... Hän oli todellakin tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi; suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään kohtaan... Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä... Sillä hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe enää koskaan erkanisi hänen elämästään... tuo jokapäiväinen, tappava, pieni valhe... Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa...! Tai oliko pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta, se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna." -- Ja nyt tyttären. Ah, kirottu...! Ss... hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin... Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi lyötynä jää hän siihen tuijottamaan... Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut... Mutta Jumalan tuli olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin arvioimisia... Kuva ei hellitä... Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti... Mutta Anna täti istuu vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää... Hän kohentaa tyynyä ja muuttaa kääreitä... Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa vanhanaikuisessa virkkauksessa... Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää... Mutta Anna täti on nyt voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee... Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista... Nyt ymmärtää Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin... ja että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan. Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!... Ja hänen ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun... Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas... Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta. Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään tule muuttumaan koskaan... Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys, mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos huoneesta... Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys! Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan, hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa... Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itse Mirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. Itse Mirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka oli hänen verivihollisensa. Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti... milloin tahansa. Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla... Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin! Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin typeryyttä! Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei, ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta alhainen ja tyhmä oppi sittenkin! Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa autuuttaan ainakaan hakenut... Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja! Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas, itsekylläinen Mirdja! Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas, ihmisiä hallitseva Mirdja! Kummallisia ajatuksia! Mirjda naurahtaa. Helvetit nauravat myös... Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä? Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?... Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia... Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus sille, joka ajatuksissa valvoo... Eikä ratkaisua millekään... IV Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy... Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien kalpea, sinipunerva valaistus. Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon... Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin on hän tehnyt joka päivä, koko kesän... Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä... Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille... Ah, miten suuresti nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä -- ja miten hyvällä omallatunnolla... Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa... Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee... Mirjda huhuilee itselleen... Ja suloisesti hivelee hänen korviaan hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla... Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä. Mirdja säpsähtää ja pysähtyy. Miehen ääni, rikkonainen ja lepertävä... Suuttumuksen puna ajautuu Mirdjan poskille. Kuka raakalainen häntä uskalsikaan lähennellä? Mutta samassa tuleekin vastaus itse: keski-ikäinen mies reppu selässä ja loistavan kirjavat sukat jalassa. Hänellä on hullunsekainen ilme harmaissa, jokapuolelle vilkkuvissa silmissään, ja suuret teerenpilkut paistavat kuin iloiset napit hänen kiiltävällä naamallaan. Omituinen otus, ajattelee Mirdja. -- He, päivää, ha-ha-haa-ts, panee vastaantulija päästäen nauraessaan kummallisia, pehmeitä hammas-ääniä. -- Hyvää päivää, vastaa Mirdja, tahtomattaankin myös naurahtaen. -- Kaunis olet etkä ole ylpeäkään, sanoo taas vieras mies raapaisten jalallaan ja tehden samalla mitä hullunkurisimpia kumarruksia. -- Minä olen entinen herra, mutta kukas sinä olet? Mirdja huomaa nyt selvästi olevansa tekemisissä puolihassakan kanssa, mutta seikkailu alkaa häntä huvittaa, ja hän vastaa samaan äänilajiin: -- Mirdjaksihan minua kutsutaan... Mutta mistäs sinä olet kotoisin? -- Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri, yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä... -- Kukas sinä sitten olet? -- Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts. -- Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä? -- Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle, ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti... -- Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?... -- Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan... Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? -- Mutta ah fröken, päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa... Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän. Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin... Mutta onko maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen päistä ovat ulos pusertuneet...? -- Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä antaa... -- Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin... Vapaa valta lämmitellä ja palella... Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa... Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa... -- Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hän Runarille. -- Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla tuulella... -- Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on särkynyt... Hän on hullu... -- Hullut ovat aina epämukavia... -- Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen... Runar ei vastaa enää... "Mamman poika" jää heille yöksi. Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes itselleen tunnustaa -- mustasukkaisuus. V Viimeistä päivää maalla. Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä. Kaikkialla on vastassa hävitys... Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta he vaikenevat... Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa -- uuden talven kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama? He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa... -- Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy. -- Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt? -- Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko sinulla nyt hyvä olla? -- Ei... onko sinulla? -- Ei... He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä... Sitten Runar hiljaa ja surullisesti: -- Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla? -- Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla ollut hyvä olla... -- Mutta paras olla milloin? -- Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan! Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa... Aina on ollut niin... Muunlaista en muista... Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi ollut hyvä...? Se mahtoi olla silloin... ennenkuin minä tulin. -- Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla... Paras sinun aikanasi sittenkin, Mirdja... Toista on sinun... Sinä odotit parempaa ja petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt... -- Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt. Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin... mutta kuvitteluni tuska on ollut hirvittävä... Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä, jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken, ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa... Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut... -- Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään, joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin liian lähellä jo... Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä vaikenin ja annoin sinun tulla... -- Antaisitko nyt minun mennä pois? -- Itsesi tähden jos menet. Minun rakkauteni on nyt kasvanut eron kestäväksikin... -- Niin nyt, kun yhdessä-olon tuska on sietämättömäksi yltynyt... Sitä kutsutaan pettymykseksi... Tietysti se nyt kestäisi eron. -- Sinä et usko, että minä sinua rakastan. Usko se, usko se!... -- Mahdotonta... Minä olen sinun elämäsi tyhjiinpuserrus ja tuska. Mutta minä en tahdo sinulle pahaa, ystäväni. Minä lähden, unohda minut, niinkuin ei minua olisi ollutkaan... -- Ijankaikkisesti elät sinä minun sielussani, Mirdja, en ikinä voi minä sinua unhottaa... -- Tuottamani tuska on sinuun siis ijankaikkiset arpensa iskenyt...? -- Sinä puhut yhä vielä niinkuin sille, joka ei sinua rakasta. Iskujasikin olen rakastanut, Mirdja. Minun rakkauteni sinuun se on, joka on ijankaikkinen... -- Silloin olet sinä yli-inhimillinen. Milloin on ihminen ikinä vielä omaa onnettomuuttaan rakastanut? Sillä nyt ne ovat tulleet... -- Mitkä? -- Särkeymykset. -- Muistatko, mitä kerran niistä sanoit? -- Tulkoot särkeymykset... se oli kokemattoman ylimielisyyttä. -- Niin, kohtalo tulee kutsumattakin. -- Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar, vaikka minun pitäisi, minä en voi... Ja minä rakastaisin sinua, ellet sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan rakasta? -- Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä... -- Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä? -- Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva ihminen... -- Se on totta... Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar? -- Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös toisistamme. -- Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat uuden ja oudon valaistuksen kaikelle... Kohtalossaan tulee ihminen itseään vastaan... Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti... -- Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin taistelu... -- Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat. Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä. Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia. Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista. Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa. Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala... Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa: -- Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää meidät. Se on se -- eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi uhrautua -- ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima... Näin on ainakin minun laitani... Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar... -- Minä rakastan sinua... -- Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi. -- Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu mies... -- Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa... -- Mutta pahojen voimien palveluksessa. -- Minä olen itse ollut se paha voima... -- Älä sano, älä sano...! Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli. -- Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaa Mirdja hiljaa. -- Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle kahle. -- Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata elämästä minun sielussani, et, et... Kohtalo on tullut, näes... Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme. Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö, kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani, minun armaani... -- Me kulutamme toisemme loppuun... sinulla pitäisi olla kauniimpi loppu, Mirdja, Mirdja! -- Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun... -- Uskotko vihdoinkin...? -- Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani... Ja se tuntuu niin hyvälle... Kuule kuinka syksy tulee... Tuulen kohinassa... Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar... Anna minun levätä sylissäsi, näin. -- Nyt on hyvä. Minä suljen silmät, kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen onnellinen nyt, Runar... Hiilet mustuvat vähitellen. Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus. Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä... VI He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa ja uljuutta aivoissaan. Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi... Täytyi... Jostakinhan ihmisen oli taisteltava... Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen monta viileää ja viisasta ajatusta -- kaikkien ristiriitojen varalle. Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen asemansa. Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni. Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus. Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää, kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset, ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä? Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys ruokapöydässä: "bonjour ma chère", -- "bonjour mon ami", kohtelias suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta. Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista! Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin. Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse. Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut olevansa orja... Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana pitää. Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä, ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan päässyt vapaaksi. Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia, joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut. Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut olla terveellistä. Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin. Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja, värisyttäviä tunnelmia... Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus olisi sellaisessa kohtauksessa... Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä. Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin kyllästyttävää ulkoa-opettelemista... Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä, joiden pitää kauan sietää toisiaan! Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia! Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan loppuisi... Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan. Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi? Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien sielujen hallitsija? Ah, kahden vuoden sisäisen alennuksen ja kurin jälkeen himosi hän jälleen nähdä itsensä oikealla paikallaan, korotettuna, ihailtuna, tuhansien turhien toivojen tavoittamana... Ah, kahden vuoden sisäisen toivottomuuden jälkeen tarvitsi hän takaisin itseluottonsa ja ylpeytensä. Sitten, sitten voisi hänestä vielä tulla vaikka taiteilija... Mutta ensin täytyi hänen nähdä taas, miten sielut hänelle kumartuivat. Se parantaisi kaiken. VII Ja Mirdja parantui... Todellakin oli hänestä tullut toinen ihminen. Hän kulki nyt ulkona, liikkui erilaisissa seuroissa aivan niinkuin entis-aikaan. Ja kaikkialla veti Mirdja huomion puoleensa tuolla kiehtovan henkevällä tavallaan, joka oli hänelle niin ominaista. Hän näytti aivan kokonaan kuin ihmeen kautta päässeen pitkällisestä, raskaasta ja ärsytetystä mielialastaan. Kotonaankin oli hän alati hymyilevä ja keveä, jopa vallatonkin. Ei mitään perhekohtauksia enää. Runarkin oli kuin uutta Mirdjalle tässä uudessa asennossa ja koko maailma oli kuin uutta. Tuokin ikivanha ajatus, jonka hän vielä yhä uudelleen ja uudelleen sai lukea kaikkien miesten silmissä ympärillään, tuo "madame ich liebe sie", tuntui hänestä taas melkein huvittavalta. Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut vallanhimonsa. Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus... Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana. Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui kaiken syksyisen loan peitoksi. Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle... Hiljaista, puhdasta, tyhjää... Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa... Mirdja astuu taas... Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan ihminen... Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle kummitus. Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja... Mirdja säpsähtää uudestaan... Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen. Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan. Kummallisesti alkaa läpättää Mirdjan sydän odottamattomasta mielenliikutuksesta ja jännityksestä... He eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen tärkeään vuoteen. -- Mitä sanoisivat he kumpikin nyt? Samassa häviää Rolf nurkkauksen taa toiselle kadulle. Ja Mirdja alkaa juosta hänen jälessään. Joku ohikulkeva naurahtaa hänelle, sanoo jotakin... Mutta Mirdja ei kuuntele, juoksee vain. Nyt on hän aivan Rolfin takana. Hän ei ole erehtynyt henkilöstä. Mutta hän ei uskalla mennä hänen rinnalleen. Henkeä ahdistaa niin kummasti, polvet vapisevat ja sormenpäissä asti pistelee jälleentapaamisen jännitys. Ja Mirdja alkaa kulkea Rolfin kanssa samassa tahdissa salatakseen läheisyyttään. -- Tällaiselta mahtaa tuntua kainon rakastajan sydämessä, ajattelee hän. Vihdoin katsahtaa Rolf taakseen. Silloin vasta uskaltaa Mirdja astua askeleen eteenpäin. -- Minä olen juossut sinun jälessäsi, Rolf, hyvän matkaa, saa hän hätäisesti esiinhuohotetuksi. Rolf näytti hämmästyneeltä ikäänkuin ei hän oikein olisi tajunnut... -- Sinä Mirdja... He ojensivat toisilleen kätensä ja syntyi parin minuutin kiusallinen vaitiolo. Sivusilmäyksin tarkasteli Mirdja Rolfia ja hänestä näytti lyhtyjen heikossa valossa kuin olisi tämä viime näkemästä paljon vanhentunut. Hän huokasi... Kumpikaan ei tiennyt millä alkaa. -- Miten sinä olet täällä, missä olet ollut niin kauan, kun sinua ei ole laisinkaan näkynyt ja mitä sinä teet nykyään? purki Mirdja sitten äkkiä hermostuneeksi aluksi. Rolf katsahti Mirdjaan kummallisesti ja sanoi sitten painolla: -- Entä sinä itse, Mirdja, mitä sinä teet nykyään, kun osaat kysyä kaikkea tätä?... Ennen sinä et koskaan kysynyt, mitä minä teen -- Mutta kenties kuuluu tämä kysymys nyt sinun nykyiseen asemaasi... Elleivät kuulemani ole vääriä, olet sinä nyt kunnianarvoisen valtion kasvatuslaitoksen lehtorin rouva. Sinä olet siis oppinut pitämään silmällä, tekevätkö ihmiset tehtävänsä yhteiskunnassa... Kaikki veri Mirdjan sydämessä sävähti poskille. Hän oli tukahtumaisillaan suuttumuksesta ja mielikarvaudesta. Jos loukkaus olisi tullut keltä muulta tahansa kuin Rolfilta, olisi hänen ylpeytensä heittänyt sen satakertaisena takaisin. Mutta nyt tulvahti hänen sieluunsa jotakin niin sietämättömän suruisaa ja raskasta, ja kyyneleittensä välistä sai hän vain puserretuksi: -- Voi Rolf, Rolf, miten sinä voit olla noin paha minulle, miten sinä voit olla noin paha? -- Ja minusta kun on tuntunut, puhui Rolf epämääräisesti eteensä tuijottaen, minusta kun on tuntunut, että sinä itse itsellesi vasta paha olet ollutkin, niin paha, että minä olen surrut mustan tukkani harmaaksi vaan näinä kahtena vuonna. On omituista, jatkoi hän sitten kuin itsekseen, miten kaikki minun ystäväni järjestään ovat joutuneet hunningolle, kuten minä itsekin... Toiset ovat juoneet itsensä pilalle, toiset rakastaneet itsensä haaskoiksi, toiset kieltäneet jumalansa ja myyneet itsensä kilisevään kultaan ja -- toiset menneet naimisiin. Mutta että sinä Mirdja valitsisit tämän viimeisen, kaikista profaanimman ja ilkeimmälle haiskahtavan tavan mennä "herunter", kas sitä minä en voinut aavistaa -- enkä minä käsitä sitä vieläkään. -- Tarvitsitko sinä todellakin papin apua tullaksesi rakastetuksi! Ja Rolf naurahti lyhyeen. Mirdjan koko sisin kuohahti taas Rolfia vastaan. Kohdella kuin vierasta ja sentään tulla lähemmäksi kuin edes ystävälle oli otollista! Ja Mirdja vastasi ärsyttävällä äänellä: -- Sinulla ei ole mitään edellytyksiä tietää, olenko mennyt "herunter" vai enkö, vielä vähemmin millä tavoin. Mutta aina sinä vain yhä näyt tahtovan takertua elämän ulkopuolisiin seikkoihin. Kompastelet sen pikku kivissä ja jaksat ikäsi kaiken sättiä sen pappeja ja lukkareita ja poliiseja, ikäänkuin he olisivat jotakin... Sinä vihaat heitä kuin koulupoika. -- Sinä vallan nyt erehdyt. Jos äsken tulinkin maininneeksi papin nimen, ei se ollut mikään vihan ilmaus. Näes, ihminen muuttuu. Koulupoikamaisuus on sangen ohimenevää. Minä olen jo aikoja sitten lakannut rynnistämästä kallioita vastaan ja puimasta nyrkkiä pikku kiville. Sellainen on epäterveellistä ihmiselle. Nyrkit eivät kestä, näetkös. Ja mikä on, se on. Sen, joka ei ole aivan täydellinen don Quijote, täytyy se käsittää lopulta pakostakin. Papit on, poliisit on, hulluus on, valhe on. Se on totuus se, ja muuta ei ole. Mutta jos ei tätä ainoatakaan jaksa ottaa toden kannalta, silloin ei auta muuta kuin nauraa, lakkaamatta nauraa. Nauraa, kun näkee miten taitavasti elämä valehtelee, sivistys valehtelee, ihmiset valehtelee... Ja nauraa niille muutamille typerille, jotka tämän taidon puutteessa jäävät leipää vaille! Muutamissa viroissa vaaditaan hyvinkin pitkälle kehittynyttä valheen taitoa. Ja mitä erittäin pappeihin tulee, ovat he kerrassaan suuremmoisia! Minulla on ollut monta hauskaa hetkeä heidän kuolemattoman yhteiskuntasielunsa kustannuksella. He ovat aikamme sivistyksen täydellisin prototyyppi. Ja jotkut hullut ovat uskaltaneet väittää heitä tyhmiksi. Ikäänkuin ei nenästä vedetty olisi vetäjäänsä heikkopäisempi. Sitäpaitsi menee papeilla polvesta polveen paljon erikoisia virkaviisauksia. He tietävät paljon hyödyllisiä asioita. He tietävät, että on varmempaa omistaa pullea vatsa kuin ijankaikkinen sielu, ja he tietävät myös, mistä tämän pullean vatsan paraiten voi hankkia. Joka sunnuntai lukevat he kiitosrukouksen tuolle epäjumalaiselle suurkaksois-idiootille, valtiolle ja kirkolle, ja joka arkipäivä leipovat he kokoon pienempiä kaksois-idiootteja: mies ja vaimo, olkaa täydelliset niinkuin teidän korkea esikuvanne valtio ja kirkko on täydellinen. Siinä on satiiria. Ha-ha-haa! Viisasta väkeä, ei käy kieltäminen... Niin, niin, ainoa, mitä tässä maailmassa tarvitsee osata voidakseen paksusti, on valehdella, mutta sitä tulee sitten osatakin niin perinpohjin, että se muuttuu aivan sisälliseksi moraaliksi. Se on maailman positiivisin moraali, sillä se perustuu välttämättömyyden ja aineellisen hyödyn lakeihin. Ja se on myös kirkon moraali... Mutta se ei ole sinun moraalisi, Mirdja... Mirdja naurahti tahtomattaan. -- Sinä vanha parantumaton viisastelija. Aina sinä jaksat puhua paradokseja. Kirkosta ja valtiosta. Vaikka sadan vuoden päästä tavattaessa keskellä lumista katua. Mitä minua liikuttaa, seisovatko he vai kaatuvat...! Sinulla ei ole siis mitään muuta minulle sanottavaa...? -- Minähän puhuin jotakin valheesta, sanoi Rolf raskaasti, minä puhun aina liiaksi roskaa... Mutta minun piti vain kysyä sinulta sitä, mitä en ymmärrä sinussa. Miksi sinä koetat valehdella elämälle? Sillä vaikka sinä oletkin maailman paras näyttelijätär, ei sinulla sentään ole valheen moraalia... Sinä et osaa... -- Mitä olen sinulle valehdellut? -- Et minulle, vaan itsellesi ja elämälle... -- Mitä? Mistä sinä tiedät? -- Enhän minä tiedäkään... Rolf kääntyi pois Mirdjasta. Lumi putoili yhä raskaampana ja sankempana... -- Täällä ei jaksa enää kauan kulkea näin paksussa lumessa, äännähti Mirdja. -- Minä pyytäisin sinut kernaasti luokseni, mutta tällä hetkellä olen aivan koditon... -- Entä jos en tulisi, vaikka sinulla olisikin koti... Rolf katsahti jäykästi Mirdjaan. -- Eikö sopisi enää? -- Eipä siltä näytä. He astuivat palasen ääneti. -- Luuletko, huudahti Mirdja sitten äkkiä, että minusta on hauskaa tavata sinua tuollaisena? Sinä olet tullut vieraaksi ja kovaksi minulle, Rolf. Voisi melkein luulla, että vihaat minua... -- Oh, pikemminkin, että... Ei, Mirdja, se ei ole totta. Minä olen sama sinua kohtaan. Sinähän osaat nähdä sieluihin... Älä takerru ulkonaisiin seikkoihin siis sinäkään! Kuule Mirdja, kuvitellaanpa, että minulla on pesä jossakin sentään. Ja sinä tulet minun luokseni hetkeksi, nyt niinkuin ennen. Mirdja, älä kieltäydy, näetkö, täällä ei voi puhella. Lumi hyydyttää mielen. Me menemme yksityiseen huoneeseen jonnekin. Eikö niin...? Rolfin ääni oli äkkiä aivan muuttunut. Omituinen, avuton hellyys värähteli siinä. Nyt vasta tapasi Mirdja vanhan ystävänsä ensi kertaa. Paikalla oli hän voitettu. -- Minä tulen, sanoi hän. Mutta koko ajan kun he kulkivat hotellia kohti, tunsi Mirdja kuin salaista häpeää tai painoa siitä, ettei hän voinut viedä ystävää luokseen nyt niinkuin ennen, ettei hänellä itse asiassa myöskään ollut omaa kotia nyt, kun hän sen muodollisesti omisti. Kolmannen sielu olisi siellä häirinnyt... Ja Mirdja tunsi itsensä kummallisen kiusatuksi ja alennetuksi yht'äkkiä, kuin jollakin lailla vangiksi... -- Tämähän on vähän kuin ennen, naurahti Rolf, kun he vihdoin olivat istahtaneet pieneen sohvaan yksityishuoneessaan. -- Niin, vastasi Mirdja alakuloisesti. Kaikki on kuin ennen paitsi sinä itse, Rolf. Miksi sinä olet niin muuttunut? Minä olin aina ajatellut kaikki niin toisenlaiseksi... Että me olisimme muuttumattomia ystäviä, kohtaisimme toisemme siten kuin ainoastaan kaksi sielua voi, joilla on synnynnäinen taipumus sulaa yhteen -- ja eroaisimme taas niinkuin ymmärtävän kosketuksen jälkeen ystävät eroavat, vähemmän masennettuina kuin tavallisesti. Ja nyt on kaikki niin toisin. Kuinka sinä voit olla minulle niin paha, puhui Mirdja kuin rukoillen, niin pitkän ajan jälkeen ensi kertaa kohdattaessa? -- Ystäväsi minä olen aina, mutta kuka on sinulle opettanut, että ystävät aina ovat hyviä...! Tunnethan sinä minut... Kapakka-elämä on minut turmellut, kaikkea olen oppinut, paitsi sitä tärkeintä: valhettelemista -- siksi minä saatankin olla välistä niin raaka... Kuule, minä olen ystäväsi, Mirdja, ja -- minä olen itkenyt tähtesi... -- Miksi? -- Sinä kysyt miksi? Tiedäthän sinä sen. Pakotatko sinä minut uudestaan pahaksi... Johan minä sanoin. Etkö sinä saanut rakkautta tarpeeksi menemättä naimisiin...? -- Kuka on sanonut sinulle, että minä hain rakkautta...? -- Haitpa mitä tahansa. Ei minkään etsinnän olisi pitänyt voida eksyttää sinua siihen. -- Sinä mahdoit olla hyvin väsynyt silloin, Mirdja parka, miten surullista... -- Sinä erehdyt, minussa ei ole mitään säälittävää. Mitä voit sinä tietää kahden sinulle kaukaisen henkilön suhteesta?... -- Jumala paratkoon, en kerrassaan mitään. Mutta siitähän minä en puhukaan, ainoastaan avioliitosta... -- Joka sinulle sekin on vain abstraktinen käsite, muilta opittu ennakkoluulo... -- Pyydän anteeksi, se on minulle hyvin konkreettinen käsite, kerrassaan epämiellyttävän konkreettinen. Luuletko sinä, että kukaan ihminen on voinut elää minun ikäisekseni törmäämättä joskus yhteen tuon yhteiskunnan konkreettisimman olomuodon kanssa? Ja minulle se on tapahtunut, ikävä kyllä, vielä sangen usein. Ei voi elää ilmassa... Niin että kyllä minä tunnen tarpeeksi sen puolen elämästä. Se on sitä elämän hautajaispuolta, siihen ei pidä vaipua ennen aikojaan. Ei, vasta se, jolla ei elämässä ole enää mitään tehtävää, jolla ei ole työtä, ei rakkautta, ei toivoa eikä iloa, vasta se haudatkoon itsensä avioliittoon. Silloin synti ei ole niin suuri. Mutta että silloin kun elämä ja elämäntehtävä vielä on edessä, kun nuoruus ja nuoruuden voimat palavat, kun ylpeys ja itseluotto vielä tykyttää sydämessä, että silloin sitoo itsensä avioliiton jalkapuuhun, se on anteeksi-antamatonta. Sillä silloin on lintu häkissä, ihminen lopussa, sen jälkeen saa hän enää esiintyä vain miehensä vaimona tai vaimonsa miehenä. Kaikki muut tiet ovat ummessa paitsi ne, jotka vievät perhe-elämän arkihuoliin ja sunnuntai-visiiteille. Kaikki mikä ihmisessä on ollut ylvästä ja korkeaa, muuttuu siinä tuokiossa myös arkipaheiksi. Oh, niinkuin en tuntisi kaikkea tätä! Muistatko vielä mitä vanha ystävämme Nietzsche siitä sanoo...? "Ach diese Armuth der Seele zu Zweien, ach dieser Schmutz der Seele zu Zweien, ach dies erbärmliche Behafen zu Zweien"... Mitä lähemmäksi totuutta Rolf osui, sitä vihaisemmaksi kävi Mirdjan halu peittää ja puolustaa itseään. -- Että sinä olet saattanut nähdä yhtä ja toista surkeaa ja että sinä yhä vielä osaat Nietzschesi ulkoa, sen kaiken minä kyllä uskon. Mutta tämä ei laisinkaan oikeuta sinua tekemään vääriä johtopäätöksiä minun suhteeni. -- Sinä olet naimisissa... -- Entä sitten. Kellä ihmisellä ei olisi suhteita johonkin... -- Sehän on aivan toista -- mutta sinä olet naimisissa. -- Sehän on vain nimi, muoto. Riippuu sinusta, miksi suvaitset kutsua suhdettani. -- Sellainen muoto ei sovi sinulle. Sinä olet tavallista rikaslahjaisempi nainen. Ja nyt? Miten käy sinun lahjojesi? -- Mitä sinä voit tietää naisesta ja maaperästä, jossa hänen lahjansa paraiten itävät! -- Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä, joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on maallisista olennoista hurmaavin... Ja ne muut naiset, heillä on kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat, ovat sentään ne kaikista säälittävimmät... Mutta se on heidän kutsumuksensa, he eivät kelpaisikaan muuhun. Sinä sitävastoin... -- Jätä minut jo rauhaan. Sinä et saa sääliä minua! -- Sinä olet lentänyt ansaan. -- Se ei ole totta... -- Sinä olet kadottanut sisällisiä arvoja... -- Päinvastoin. Olen löytänyt arvoja, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Vai luuletko sinä, että nainen kartuttaa sisällisiä arvojaan kuuntelemalla ohikulkevain miesten imarruksia, kuten minä ennen tein? Tuoksua, haihtuvaa kauneutta he kyllä osasivat imeä minusta, mutta ainoakaan ei olisi jaksanut seurata minua sinne, missä sieluni raskas yksinäisyys ja pimeys alkaa... Perhoset, mitä olette te antaneet minulle...! -- Samaa kuin sinä meille. Sinä et muistakaan. Meillä oli laaja sydän siihen aikaan. Mutta jos kerran rupeaa itaraksi, silloin on paras mennä hirteen. Sillä elämässä maksetaan aina samalla mitalla takaisin, jolla itse mittaa. Ja mitäpä on elämä, joka ei enää tuhlaa! -- Sinä olet niin kummallinen, Rolf, tänään. Kaikki mitä sanot, on katkeraa, kuin syytöstä epäilystä, mitä tahansa... Hyvä Jumala, mitä sitten tahdot minusta? -- Sitä kuin ystävältä; puhu totta! Miksi sinä tahdot olla ylpeä minulle, kun minä kuitenkin tunnen sinut? Miksi et tunnusta, että teit tyhmyyden, sinä oikuttelija? Oikut voivat kaikessa rakastettavuudessaan käydä välistä vaarallisiksi omistajalleen... -- Miksi sinä sitten et usko minua? Miksi välttämättä tahdot selittää kaikki niin ilkeästi! Ja miten voit noin itsepäisen typerästi vaatia, että minä muitta mutkitta tunnustaisin kaikki sinun tuulesta temmatut kuvittelusi oikeiksi? Mutta sitä minä en voi tehdä. Minä en ole sinun säälisi oikea esine. Ja mitä minun avioliittooni tulee, on se ollut ainoastaan sielujen luonnollista valikoimista! Mirdja oli kiivastunut. -- Aivan oikein, tietysti... Mutta tiedätkö myös, mikä on sinun sielusi luonnollinen valikoiminen? Se on sama kuin nerojen, itsevaltijaiden ja kaikkien voimakkaiden henkien ylipäänsä: itseään ala-arvoisemman he valitsevat. Sillä kun he valitsevat, valitsevat he itselleen valtakunnan, ei muuta. Alamaisia, palvelijoita he tarvitsevat, mutta toista aurinkoa he eivät siedä... Mirdja tunsi, kuinka hänen sydämensä säpsähti. Tämä oli vaarallista myrkkyä... -- Viisas ihminen ei ikinä viihdy tomppelin kanssa. Minä en käsitä sitä rotua, josta puhut. Sitäpaitsi, minä olen tuntenut monenlaisia miehiä. -- Jos sanot "omistanut", niin sanot oikein. Mutta minä en usko, että sinä olet tuntenut heistä ainoatakaan, sellaisina kuin he todellisuudessaan ovat olleet. Sinä olet aina tehnyt heistä naisia, hentomielisiä ja uskollisia, joka on kerrassaan vastoin miehen oikeaa luontoa. Ja et sinä sentään ole voinut heitä rakastaa, sillä ei nainen koskaan rakasta naista miehessä... Sinä olet tuntenut miehet toisenlaisina kuin muut naiset. Heitä, niitä muita, on petetty, lyöty ja solvaistu, mutta he ovat osanneet rakastaa, jota sinä et ole osannut. Sinä olet ikäsi elänyt rakkauden mysterian ulkopuolella... -- Kaikki sinä luulet tällä hetkellä tietäväsi, hirveä ystävä. -- Miksi en sitä tietäisi! Vai olenko erehtynyt? Sano! Sano minulle, Mirdja, oletko koskaan antautunut miehelle sokeasti, heikkona, voitettuna ja autuaana? -- En -- se ei ole minun luonteeni mukaista. -- Et, siksi että he ovat rakastaneet, ja sinä et. He ovat olleet heikot, sinä vahva. On olemassa yksi suuruus sellainenkin, joka aina antaa voiton toiselle ja itse jää alakynteen. Se on rakkaus. Siitä sen tuntee, sinä voittamaton. Sinä et ole rakastanut ja sinä et rakasta... Rolf oli puhunut hiljaa, mutta merkillisen kiihkeänä ja liikutettuna, ikäänkuin kaikkien heidän, voitettujen ja unhotettujen puolesta. Mirdja alkoi heltyä uudestaan. Hän ei voinut vastustaa sanojen lämmintä avosydämistä sävyä. Tämä oli kuin ennen. Miksi sinun myrkyllinen puheesi sisältää niin paljon totta, että minä en jaksa sitä tunnustaa! huokasi Mirdjan sydämessä. Ja äkkiä kova jännitys laukesi. Mirdja lyyhistyi itkuun. Se oli loukattua ylpeyttä, heikkoutta, katumusta, kärsimystä ja häpeää yht'aikaa. -- Mirdja, ystävä, älä toki itke, lohdutteli Rolf, minähän ainoastaan sanoin mitä ajattelin: Ainoastaan, ettet sinä ole luotu vaimon tehtävään... Sinullahan ei ole lasta... Mirdja tunsi suuttuvansa uudestaan. Kyyneleet tyrehtyivät kiviksi. Kummallinen raivo vapisutti häntä. Hän olisi voinut tappaa tuon miehen. Hänellä ei ollut oikeutta tulla liian lähelle. Hän vaikeni synkästi ja uhkaavasti. -- Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista. -- Sinä olet aivan hullu! Kaikkeen sinä sekaannut ja kaikesta sinä puhut sekaisin. Minua ei sido mikään eikä kukaan, eikä saa sitoa! huudahti Mirdja raivoissaan. -- Se vapauttaisi samassa. Sinä olisit mallikelpoinen lehtorinrouva huomaamatta sitä itsekään. Nyt sinä sitä vastoin kidut... -- Sinä teet parhaasi kiduttaaksesi minua, sanoi Mirdja tyynesti, mutta huulissa värisi vielä viha ja ylpeys. -- Oletko Mirdja todella loukkaantunut? Sitten olet ymmärtänyt väärin... Minähän olen sinun vanha ystäväsi... -- Entis-aikaan. Nyt minulla ei ole muuta ystävää kuin mieheni. Mirdja nousi lähteäkseen. Rolf hätääntyi... -- Älä lähde noin! minä rukoilen. Istu vielä hetkinen! Minä tunnustan, kaikki on minun syyni. Minä olen vain roisto. Kapakka-elämä on minut turmellut. Minä en osaa hienon ihmisen kanssa enää käyttäytyä. Mirdja, koeta antaa minulle anteeksi, koeta ymmärtää minua! Sinulla on yhä vielä sama asema minun sielussani kuin ennen, kuin aina. Istuhan tähän viereeni, niin kerron sinulle kaikki. Minä sanon, mistä ilkeyteni johtuu... Minun on vaikea sitä sanoa... Minä olen ollut hänelle mustasukkainen, miehellesi, kuule, mustasukkainen... Se tekee ihmisen alhaiseksi... Mutta minä kun olin niin varma sinun saavuttamattomuudestasi, minä kun olin tuominnut itseni ja kaikki miehet mahdottomiksi sinulle ala-arvomme tähden, minä en voinut enkä voi vieläkään uskoa tästä yhdestä sitä elämän rikkainta, nerokkainta, korkeinta ja voimakkainta, joka sinut jaksaa tyydyttää... Ja se teki minut pahaksi. Minä ajattelin sinusta monta kovaa ajatusta. Sitäkin ajattelin, että minä olin pettynyt sinun suhteesi ja että sinä olitkin vain valhe, kuten kaikki muutkin... Mutta ole mitä oletkin, joka pieninkin elämän-ilmaus sinussa on sinun omaasi, sinua itseäsi... Ja jos minä en ymmärrä sinua, on sinun olemuksesi vaatimus pysyä salassa miesten järjeltä. Ihminen ihailee sellaista, jota ei kykene selittämään... Ole mitä hyvänsä, minä ihailen sinua aina. Sinä et saa etkä voi pyrkiä pois itsestäsi. Sinä et voi tehdä mitään, joka ei olisi sinua itseäsi. Sinun täytyy olla muille käsittämätön, kaunis valhe, jonka tehtävänä on hurmata kuin runouden. Sinä olet runo tässä kylmässä tosi-olentojen arkipäivässä. Mitä olisi se ilman runoa, mitä olisi runo ilman valheen kultaisia siipiä! Sinä olet yhtä tosi kuin valheellinen. -- Ja valhetta sinä vihaat... -- Mutta sinua Mirdja minä -- rakastan. He vaikenivat kumpikin. Katkeruus oli hävinnyt heidän väliltään. -- Minussa on jotakin valheellista, sanoi Mirdja hiljaa, ja minä olen pyrkinyt siitä pois... -- Se on onnettomuus, siten petät itsesi, älä pyri pois itsestäsi. Sinussa pitää olla kaikki, muuten et olisi se mikä olet. Sinä olet luotu ihanaksi runoksi, valheesikin on kaunista, ja kauneutta pitää rakastaa enemmän kuin totuutta. Sinä lienet taistellut omaa tarkoitustasi vastaan usein, ystävä. Sillä sinä olet liian kaunis ollaksesi tosi, liian viisas uskoaksesi omaan valheeseesi, liian suurisieluinen ollaksesi ajattelematta ankaroita ajatuksia... Kun etpä vaan särkenyt itseäsi... -- Sinä puhut niin paljon, Rolf, ja kiellät omat puheesi joka hetki. Mitä mahtanet sinäkin lopulta tarkoittaa! Sinä olet valmis menemään tuleen totuuden ja valheen puolesta yht'aikaa, ystävä parka, naurahti Mirdja surullisesti. -- Mutta nythän me puhuimme sinun sielustasi... Se on liian monimutkainen kulkeakseen yhden tunnuslauseen alla... Ja se on ainoa, jonka puolesta minä menisin tuleen... Mirdja, voitko antaa minulle kaikki loukkaukset anteeksi? Mutta Mirdja oli jo heltynyt. Ja kun hän katsoi noihin suuriin rukoileviin lapsensilmiin, jotka niin merkillisenä vastakohtana tuijottivat esiin vanhoista turmeltuneista piirteistä, alkoi kummallinen liikutus puristaa häntä kurkusta. Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka sydän itkee? Hekin... Saattoiko hän loukkautua Rolfille siitä, että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista, kun hän kerran itse oli antanut hänelle sielunsa avaimet? Raukkamaista itsesäilytysvaistoa, naurettavaa ylpeyttä! Olivathan he toistensa ystäviä sittenkin... Kuin raskas, tuskaisa käsi painoi Mirdjaa, ja hän alkoi itkeä uudestaan, rajusti, hillittömästi... -- Minä olen onneton! rakas Rolf. Kaikki on totta, sammalsi hän nyyhkytystensä lomitse. Ja Rolfiltakin putosi kyynel. Mutta sitten muisti Mirdja äkkiä Runarin, joka istui yksin kotona. Hän hätkähti kuin pahasta omastatunnosta ja hänen tuli vielä vaikeampi olla. -- Minä lähden jo, äänsi hän hiljaa. Ei tämä sentään ole kuin ennen... Rolf ei puhunut enää mitään... He lähtivät. Kulkivat ja vaikenivat. -- Minä olen sinun ystäväsi, sanoi Rolf, heidän erotessaan. Mutta minä olen vaan minä. Sille ei voi mitään. Kullakin on oma tragediansa. -- Minä olen syntynyt tragedienneksi, naurahti Mirdja, ei sekään ole muiden syy... Minä näyttelin huonosti tänään, lisäsi hän hymähtäen. -- Ja minä käyttäydyin kuin konna. Koeta unhottaa... Rolf suuteli Mirdjaa kädelle ja lähti. VIII Mutta sen jälkeen oli Mirdjan rauha mennyttä. Ensi kertaa tunsi hän, että Rolf oli ollut hänelle myrkkyä. Hän ei voinut enää katsoa miestään tuolla tyynellä, iloisella välinpitämättömyydellä, johon hän jo oli alkanut tottua. Runar tuli taas hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi ajatuksekseen. Jok'ainoa huomio, jok'ainoa tunnelma kärjistyi ja särkyi häneen. Ja hän alkoi taas kysyä itseltään: Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa? Miksi, miksi, miksi? -- Häneltä puuttuu voimaa, neroa, rahaa. Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa? Ja Mirdjan korvissa alkoi soida lakkaamatta Rolfin lause: "itseään ala-arvoisemman he valitsevat." Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua. Runarin pitäisi olla sellainen, ett'eivät he voisi sellaista ajatellakaan, ei ajatellakaan... Ja Mirdja alkoi tarkastella Runaria kuin vierasta miestä... Minkä vaikutuksen teki Runar ensikertalaiseen? Hänen kasvonsa olivat kenties liian jokapäiväiset ja hänen ilmeensä eivät puhuneet mitään ulospäin. Hänen silmänsä olivat hienot ja hiljaiset, mutta niissäkään ei ollut mitään tavatonta. Ja koko hänen olennossaan oli jotakin saamatonta, raskasliikkeistä, kiusallista, aivan varmasti... Ja saamaton hän olikin, miksei ollut hän ponnistautunut lahjojensa nojalla joksikin... vaan vajonnut lahjattomien tasalle! Olihan pedagoogityyppi sitäpaitsi yksi niitä kaikkein epämiellyttävimpiä. Kuka saattoi uskoa sen alla piilevän mitään omaa ja erikoista! Ja Mirdja huomasi, että Runariin oli todella tarttunut jo jotakin peruukkimaista... jotakin salaisen varovaista ja täsmällistä, joka epäilemättä olisi taiteilijan silmissä tehnyt säälittävän ja naurettavan vaikutuksen. Virka oli tehnyt hänestä väkisin jo porvarillisen hyveen esikuvan, varman ja luotettavan. Sille miehelle oli enää mahdotonta nousta tai langeta... Mutta mitä teki sellainen Mirdjalla tai Mirdja hänellä? Mirdja ei ollut keskitien miehiä varten... Nämä ajatukset eivät antaneet Mirdjalle enää rauhaa milloinkaan. Kaduillakin saattoi hän jäädä tuijottamaan ihmisiin, arvostellen heidän ulkomuotoaan ja sisältöään ja verraten heitä kaikkia Runariin... Näin kokosi hän päivä päivältä ominaisuuksia, joita Runarilta puuttui, mutta jotka hänen välttämättä olisi pitänyt omistaa ollakseen täydellinen. Ja niin loi hän itselleen vähitellen omituisen koulutyttömäisen mielikuvan siitä miehestä, joka hänelle voisi sopia. Ja se kuva ei ihmeeksikään ollut yhtään Runarin näköinen. Mirdjaa kiusasi tämä itseäänkin, mutta hän ei jaksanut vapautua ajatustensa yhtäjaksoisesta kerästä. Hän ei voinut muuttaa itseään. Ja niin alkoivat taas uudistua vanhat kohtaukset heiluen katkerimman kovuuden ja hurjimman hellyyden välillä. Aivan itsestään ja mitättömästä ne alkoivat... Eräänä rauhallisena ja kauniina sunnuntai-iltana, takkavalkean hohteessa, jolloin ihmiset tavallisesti vähimmin myrskyävät... Tällainen oli se ilta. Runar istui tapansa mukaan kirjoituspöytänsä ääressä korjaamassa vihkoja... Mirdja istui nurkassa uunin edessä kädet polvilla, tuijottaen Runariin. Mirdja ei koskaan itse tehnyt mitään. Ja häntä kiusasi Runarin työ. Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman väkevää tuoksua kukassaan... Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti... Runarin kynä rapisteli yksitoikkoisesti -- -- -- Kukaan ei puhunut... Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä lyhyessä umpeamassa... Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa, taivaaseen ulottuva laulu... Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut... Ja Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman suuri hukuttava silmänräpäys... Valo häikäisi hänet. Hän nousi lähteäkseen... Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti... Ja nyt... Hän oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui, kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää ja tappavaa suudelmaa kohti... Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi, viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi, kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat, elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon ulotusasentoonsa... Ei Mirdjaa varten se aurinko... Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso... ja kuule, kuinka vielä soi... Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä. Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa. Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä harmaammalta ja katalammalta. Hän katsahti Runariin... Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille ja -- löi, löi... -- Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen. Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut. -- Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee, menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee, muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on kauheaa, etkö huomaa sitä itse? -- Millä me eläisimme ilman sitä... -- Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt. Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes halua tähdätä siitä ylitse... -- Täytyy tuntea omat rajansa... -- Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko! -- Ja Mirdja polki jalkaansa. -- Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko... Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan. -- Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin... Tee mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala, hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja hallitse minut! -- Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen. -- Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä... Siksi juuri tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että tahtoisin, tahtoisin...! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa. Ei mikään muutu, ei, ei! Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi... Ja kadutti ja säälitti... Hän jatkoi pehmeästi: -- Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden... Kyllähän minä ymmärrän... Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia... Jos eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun aseesi? Hallitse meitä molempia!... Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen. -- Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi parasta käydä levolle... Muuten menee huominen päivä hukkaan. -- Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä. -- Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää. -- Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi on kaikki välinpitämätöntä... Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö. Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin... Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä. Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus. Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää. Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia, polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille. Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä, hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin edellinen. -- Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä. Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan. Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa äärettömän kuluttavaa. Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan. IX Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana kevätpäivä. Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat lorisivat kilpaa... Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät välkähtämään niin omituisesti... Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä päivänsä tänään. Kaikilla -- paitsi Söderbergiläisillä -- jotka eivät koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas Mirdjasta... He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät, ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen. Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta, että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli kotoisin sieltä. Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän, ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä. Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi. Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi, ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oli Bengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan... Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta... Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa. Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen. Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa. Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen... Mirdja hymähti. Hän oli harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista, ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä. Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden. Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä. Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden... Sillä siitä tuli hirveä tapaaminen... Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta -- yht'aikaa... niinkuin monesti ennenkin, -- mutta silti jätti se tällä kertaa Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan. Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan keskustelu yhä hänen mielessään. Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli: -- Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää, miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi, sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. -- Synti, synti. -- Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut. Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut: -- Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi. Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan. Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia, teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut. Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et ymmärrä. Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut: -- Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat samat kuin ennen... Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän sielukseen... -- Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni... -- Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa... Muuten hän voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi taiteilijan, Mirdja. Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin hänen tähtensä... Tuskinpa sentään... Runarin koko suku oli kuollut leipätyöhön... Runarissa oli filisteriverta... Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen kautta tunnustusta, mainetta, nimeä... oh kaikkea, mitä muutkin... Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota päivälliselle... Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa. Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät. -- Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään, toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan. Mirdja vaikeni itsepäisesti. Ja he jatkoivat kävelyään. -- Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se maistuisi? Mitä tuumit? -- Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan. -- Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin? -- En. -- Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä, vai mitä? He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan -- ja seisoivat... Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa: -- Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on minulle yhdentekevää! Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin. Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä. He alkoivat kävellä... Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti, että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan kuolettavasti väsynyt ja kenties -- nälkäinen. -- Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja vähän arasti. -- Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi. -- Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua! Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen moneksi palaseksi. Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi -- ensi kerran koko päivänä -- kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen ylitseen. Ja hän nauroi. -- Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni... -- Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti. -- Kaikki minkä omistaa, on lähellä sydäntä -- sateenvarjokin, miksei! He seisahtuivat. Runar viskasi kepin palaset maahan... -- Luuletko nyt olevasi intresantti? Mirdja halveksivasti hymähti. -- Ei ole tarkoituskaan... -- Kepin särkyminen taisi saada sinut pahalle tuulelle... hahaa! Runar ei vastannut. -- Turhaa on sentään syytää vihaansa viattomiin esineisiin... -- Se katkesi vahingossa. -- Todellakin, minun kunnioitukseni kohoaa sinua kohtaan. -- Voiko se vielä kohota, kukapa olisi uskonut? Keskustelun kovuus ja katkeruus oli kamala. Mirdja nauroi ääneen: -- Sano, etkö vihaa minua nyt? -- En tuhannetta osaa siitä kuin sinä minua. -- Mutta Herra Jumala, minähän rakastan sinua, siitähän on aikoja sitten sovittu! Oletko unohtanut? -- Minä rakastan sinua... -- Sinun äänesi sanoo tällä hetkellä: minä vihaan sinua... -- Minähän olen näyttelijä, oletko senkin unohtanut... Vaitioloa... -- Mirdja, sanoi Runar äkkiä, eikö olisi parempi, ettei minua olisi... -- Epäilemättä. Ja vielä parempi, jos ei minuakaan olisi... -- Mirdja -- se on helposti autettu asia... Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään. Ei sellaisesta tehdä sopimuksia... Miksi oli hän antanut Mirdjan kiihdyttää itseään...! Mirdjassahan tämä oli sairautta... Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän pilaili heidän mennessään portaita ylös. -- Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä mies voi puhua naiselle... Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin voi sitä tulla ajatelleeksi... Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensa Runarin kaulaan ja suuteli häntä. Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä. X Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja lyhyttä... Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen, vähitellen... Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen heidän yhteisessä perhe-onnessaan. Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä olomuoto hyvänsä. Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta... Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta. Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, että Mirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon. Silloin oli kesä. Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät ennustaneet ilmanmuutosta... Mutta se alkoikin eräällä unella... Näin tapahtui kaikki. Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen suurimpia nautintojaan maalla... Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään, makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen... Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin parkettilattia... Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää... Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen hetkensä tulleen... hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan liikahtamaan... hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen... Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi hänen edessään ja nauroi. -- Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras... Tulin ilmoittamaan... Arvaapas kuka? Nero-Norkko... Muistatko kuulleesi sitä nimeä? Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän... -- Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa... Joku seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan... Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä. -- Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme. Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas, siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle, että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen luonteelleen, puheli Runar reippaasti. Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja koetti näyttää välinpitämättömältä. Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin -- ja hän olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine mielenliikutuksineen. Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä -- että Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin... Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet. Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies, vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy, muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan oli koonnut itselleen Runarin puutteista... Ja itsensä näköinen olisi hän ennen kaikkea. Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään... Mutta hänessä ei myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän, ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika... ainoastaan harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja luonnetta. Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla, mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa. Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näki Norkon. Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut mitään huomiota kiinnittää... Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin ei Mirdjaa olisi ollutkaan. Hän on raaka ja sivistymätön mies... Sietämätöntä olisi olla hänen seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää koko päivänä. Hänen oli niin kummallisen paha olla. Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi suuttumaltaan oli toivonut... He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko... Kaiket päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta. Runarkin oli aivan kuin nuortunut... Eikä heillä tuntunut ollenkaan olevan ikävä Mirdjaa. Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh, kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä... Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella heittämään hänet jo polvilleen...! Ei kukaan ensikertalainen ollut vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan. Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen! Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"? Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen... Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt. Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille: -- Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa, minä en voi sietää häntä... Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä sinua rakastan... Ja Mirdja itki... Neljäntenä iltana sanoi Mirdja: -- Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis? -- Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi. Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas, yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne... Sellainen oikea nainen... -- Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä... Minä en ole tuntenut ainoatakaan oikeaa naista... Minä olen nähnyt aina vain itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar, ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista, jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen kuva elämän ijän... Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä rakastaa minua? Runar sulki Mirdjan syliinsä. Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä. -- Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen? -- Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan naisten... Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele tunteitaan... -- Sehän on yksitoikkoista... Rakastaako hän vielä sisartasi? -- Mutta hänhän on kuollut... Vaikka enpä luule, että hän ketään muutakaan tulee rakastamaan... Hän on niitä... Hän uskoo yhteen rakkauteen. -- Ah, kuten oikeat naiset... Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin. Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta. Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan. Ensin he vaikenivat. Sitten alkoi Mirdja jotakin sanoakseen: -- Miksi ette ole julkaissut mitään niin pitkiin aikoihin? -- Eipä ole sattunut pahempaa rahapulaa, joka olisi pakottanut. Mirdja oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut puheen kääntyvän "Odaliskiin" tai Mirdjaan itseensä. -- Siltä kannaltako te otattekin koko kirjallisen toimintanne? Sepä on arvotonta. -- No mitäpäs julkaiseminen on muuta kuin kauppaa ja vielä sitä kaikkein ilkeintä laatua. Niin totta kuin minä pidän sieluani korkeammassa arvossa kuin ruumistani, niin totta minusta julkaiseminen on suurempi synti kuin orjakauppa... Myydä itsensä rahasta kaikille, ohhoh! -- Mutta eikö ole synti sitten kätkeä kynttilänsä vakan alle? Sielujakin täytyy antaa muille. -- Antaa, mutta ei myydä, siinä on ero. Täytyyhän saada valita kelle antaa, antaa arvokkaimmalleen, rakkaimmalleen, parhaimmalleen. -- Miks'ette tahdo olla kuin Jumalan aurinko, paistaa sekä pahoille että vanhurskaille...? -- En minä tahdo olla hyvä jokaiselle, jollekin vain. -- Tepä olette itara... -- On sitä tullut tuhlatuksikin. Nyt hän ajattelee "Odaliskia", päätteli Mirdja ja hän sanoi: -- Kaduttaako teitä perästäpäin kaikki rahalliset pakkoluovutukset. Kumma että tuollaisia mielipiteitä omaten olette koskaan edes nälän hädässä levittänyt sieluanne kirjoissa. -- En minä ole sitä tehnytkään. -- No mutta tehän olette julkaissut. -- Aivan ulkopuolelta itseäni. -- Entä "Odaliski", ei Mirdja nyt malttanut olla huomauttamatta, olihan se vahvalla tempperamentillä piirretty? Norkko naurahti omituisesti ja yskähti, ja naurahti taas. -- Sitten hän sanoi: -- Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin kaltaista... "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut. Mirdja jäi sanattomaksi. -- Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea... Siinä on teillä hieno mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista... Hänkin on antanut vain sille, jolle on tahtonut antaa... Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan. Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto... Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi: -- Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä antaa. -- Miksi niin? -- Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain koreita vaatteita. -- Onko tämä syytös? -- Ei, mutta minä olen Runarin ystävä ja minä olen nähnyt, että hän rakastaa teitä suuresti. Ei saa tehdä onnettomaksi sitä, jonka rakkauden on kerran ottanut vastaan. -- Onko Runar sanonut olevansa onneton? -- Siinä on taas nainen. Ei, ette te ymmärrä miehen mieltä, ette vähääkään. Te ette laisinkaan käsitä asemaanne sellaisen miehen vaimona... Sitä suuremmat velvollisuudet, mitä suuremman rakkauden on saanut. Minä en koskaan uskaltaisi ottaa vastaa niin suurta rakkautta. -- Eihän suuri rakkaus vaadi mitään. -- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta se kärsii sitä enemmän. Elää sekunti sekunnilta rakastettunsa elämän omanaan. Suurimman rakkauden saanut ihminen on suurin vanki, ellei hän tahdo olla hirviö ja sielujen surmaaja. -- Ja sentähdenkö ette uskaltaisi ottaa vastaan rakkautta? Mutta uskallatte itse rakastaa... Eikö sekin ole sisällinen vankeus...? -- Minä elänkin ilman rakkautta, se sopii minulle paremmin. -- Mutta mistä te tiedätte, vaikka teitä varten eläisi jossakin rakkaus ja kärsimys, josta ette tiedä mitään...? -- Ei, sanoi Norkko jyrkästi. -- Niin, te ette vaan tiedä. Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti: -- Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä. Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin... Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan. -- Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä... He vaikenivat. -- Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken kuluttua Mirdja. -- Ettekö voisi olla minunkin ystäväni? -- En, vastasi Norkko kuivasti. Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi... Joku hänelle aivan ennen tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön, pienen miehen läheisyydessä. Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta. Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut. Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin, Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa. Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon. Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan. Sitten lähti Norkko. Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään. Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt pois kylmänä ja suljettuna... Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää, onnellista elämää Runarille. -- Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta minusta hän ei pidä... -- Hän on jörö vieraille... Hän tarvitsee aikaa... Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. -- Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan -- suurimman vangin. XI Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää. Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin... Mitä niissä olisikaan huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia. Kaikki jyrkät ja vaaralliset pystyvalkeat ovat jo aikoja sitten hiipyneet pois heidän elämästään. Kohtaukset heidän välillään ovat käyneet yhä hiljaisemmiksi ja surunvoittoisemmiksi, yhä sinestävämmäksi heidän kasvavan rakkautensa hellyys. Ja aina kun takkavalkea loimottaa ja ulkona pyryttää, istuvat he pusertuneina toisiinsa kuin peljästyneet lapset... Siinä tulen ääressä saattavat he sitten kertoa toisilleen merkillisiä satuja elämästään, niin merkillisiä, ettei kukaan koko maailmassa uskoisi niitä tosiksi. Mutta he ovat kuin lapset. He uskovat omiin satuihinsa... Tällaisia saattavat he kertoa: -- En minä sinua elämäni tunteeksi ottanutkaan, vaan elämäni tiedoksi, sanoo Mirdja. Kun minä sinut näin, olin jo lakannut onnea hakemasta, ja onneen uskomasta... Minä odotin elämää edessäni ainoastaan kuten havaintojentekijä sitä odottaa, etuluulottomasti, kylmästi ja hiljaa... Mitenpä olisin minä mistään voinut pettyä enää? Kuten sinä... Rauha sinun otsallasi on petetyn omantunnon rauhaa... Eikö totta? Sinä luulit minussa onnen löytäväsi, en minä onni ollutkaan. Sinä luulit minussa rikkauden ja kauneuden löytäväsi, en minä kumpaakaan ollut. Syvyyksiin luulit saavasi katsoa, ja ne kuivuivat pois kuin keveät purot juoksevat erämaan suureen hiekkaan. -- Niin Mirdja. Yksi on totuus sinun puheessasi: minä olen tappanut sinut... Luuletko, etten ole sitä näinä vuosina tuntenut tuskallisesti ja kauheasti; miten minun läheisyyteni köyhdytti sinut, jäädytti veren suonissasi, leikkasi siivet fantasialtasi, lennostaan ampui ihanat ilmalintusi ja runon sinussa jokapäiväisellä nälkäkuolemalla murhasi! Jumala, mitä olen tehnyt sinulle minä! -- Älä puhu noin. Elämä olet sinä ollut minulle, ihana ja tuskainen kuin elämän totuus itse. Katso, jos minun lintuni väsyivät, väsyivät ne siksi, etteivät ne ilmalintuja olleetkaan, eivät kotkan mieltä kantaneetkaan. Jos katosi kauneuteni, katosi siksi, ettei se totuutta ollutkaan, jos loppui runoni, loppui se siksi, etten minä oikea runoilija ollutkaan. Diletantti minä olin, perinnöllisesti, auttamattomasti... Mutta ennenkuin minä sen opin ymmärtämään, olin minä kova ja katkera, syytin kaikkia taivaassa ja taivaan alla omasta onnettomasta itsestäni... Vasta sinä opetit minulle totuuden... En minä mitään ollutkaan... -- Ja tuon olen minä sinulle opettanut, tuon surullisen keinotekoisen totuuden! Aina vaan sälääkin ja tahtomattaan ampuvat sanasi samaan asiaan: minä olen tappanut sinut... -- Sinä et saa, et saa puhua noin. Etkö vieläkään tunne minua, Runar? Vieläkö silmissäsi kangastavat ammoin sammuneet aarniovalkeat, sinä suuri, suuri lapsi! Kuinka voisi tappaa sen, jota ei koskaan ole ollutkaan... -- Se on ollut... Taiteilijallakin on ihmisen sielussa lapsi-ikänsä, jolloin se kuoleman ja elämän välillä värisee. Sen ensi rukous on hento ja hiljainen ja kosketukselle arempi kuin yössä aukenevan äänettömän lumpeen... Ja muutamien sielujen suurin rukous, suurin huuto sellaisena hetkenä on yksinäisyyttä kohti... Sen suurta ja suureksi tekevää autiota äärettömyyttä he ainoaksi auringokseen rukoilevat... Kun minä sinut näin, Mirdja, ensi kertaa, rukoili sinunkin silmäsi samaa, rukoili taiteilija sinussa samaa... Minä en uskonut sitä sinun kaipuutasi ja sinä itse sitä uhmata tahdoit... Ja nyt on kaikki ohitse... Ja kaikki olisi voinut olla toisin. Mitä olemme me toisillemme tehneet!... -- Ah, minun ystävä parkani, miten pohjaton onkaan sinun pettymyksesi yhä vielä! Kaikki sinun kauniit unesi olen minä repinyt enkä mitään ole minä osannut rakentaa sijalle... Virkaheiton olen minä sinusta tehnyt. Sinä jumalten unien tavoittelija, sinä et tavoittele enää... -- Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää? -- Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi eläisin enää maailmalle...? Oletko huomannut, miten meidän on ollut hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele. Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha... -- Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä tuoksua... Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja hiiltyneiden sielujen ylitse... -- Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana minulle! -- Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä murheesta sydän paranee." -- Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää... -- Minä olen sinun murheesi, Mirdja. -- Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen... Sinä olet sittenkin ollut minua voimakkaampi... -- Missä? -- Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on... -- Mitä se on? -- Suurin kaikista... Ja minä rakastan sinua, Runar... -- Koko elämäni olen minä odottanut noita sanoja. Minä olen kuolemaan valmis... Tällaisia puhuvat he toisilleen. Ja kun he vaikenevat, katsovat he toisiaan silmään ja hymyävät samasta onnesta ja samasta ajatuksesta... He toisiinsa pusertuneet suuret lapset!... Ja tuli takassa loimottaa heidän myöhäiselle onnelleen... XII Mutta ei ainoastaan hämärähetkien kuvitelmiin ja satuihin rajoitu Mirdjan ja Runarin uudelleen herännyt ihmeellinen lapsuus. Kaikkia se vaatii, mitä lapsuus vaatii: leikkiä ja lepertelyä, hyvän omantunnon vallatonta vapautta ja ajatuksetonta, aurinkoista iloa... Ja niinpä he leikkivät ja lepertelevät aamusta iltaan alkaakseen seuraavana aamuna taas uudestaan... Ei kukaan lapsi koko maailmassa osaakaan leikkiä niin suloisesti kuin Mirdja. Ei kellään lapsella koko maailmassa ole niin helisevää naurua ja niin kirkkaan puhtoista silmää. -- Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi? -- Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken. Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun heijastus silmiini... Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta, satavuotias lapsi... Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi... Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt, tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa... Se tahtoo rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen... Sinä olet minulle nyt isä ja äiti ja tähti ja kukka... -- Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen. XIII Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee pitenemistään... Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat... He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille! Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin. Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he kumpikin omia raskaita ajatuksiaan... Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa... Ja sentään heitä on kaksi... Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he vaikenivat?... Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan? Kumpi heistä oli kummittelija...? Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon... Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt... Runar säikähtää... Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee... Runar kantaa hänet väkisin vuoteelle... -- Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä. Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun... Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä: -- Sinä hetkenä näin minä meidät toisina... Sinä olit luuranko, juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä, sinun luusi kalahtelivat... Minä istuin kuolleen miehen rinnalla... Minä... Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton aivo- ja sydäntautinen... Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky... -- Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar. Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata, kumpi heistä tulee kuolemaan ensin. Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon alla on nääntymäisillään... Hänellä ei ole enää hetkeäkään rauhaa. Se ennustus, se näky seuraa kaikkialla ja aina. Ja uusia, samankaltaisia ilmestyy lakkaamatta hänen tielleen. Hän ei uskalla enää jättää silmiään lepäämään mihinkään kohtaan. Alati täytyy hänen vain vilkua ja muuttaa ja pelätä... Mutta eniten kaikesta täytyy hänen sentään pelätä tulta. Siinä on aina kuvia... Ja ihmisiä... Jotka äkkiä saattavat muuttua luurangoiksi... Mutta hirveä on myös pimeys ja yksinäisyyskin. Ja aina kun Runar lähtee kotoa, tahtoisi Mirdja pitää häntä kiinni takista, tiukasti, hellittämättömästi, ettei hän vaan pääsisi pois... Mutta sitten hän taas kokoaa koko ryhtinsä ja koettaa vielä salata hulluutensa... Vaikka kuoleman tuska ja pelko jo sokaisee... Mutta kerran tapahtuu sitten, että Runar kotiin palatessaan löytää Mirdjan huoneensa pimeimmästä nurkasta kolmen peitteen sisästä, mykkyrään kiertyneenä kuin koiran... Se oli tapahtunut näin. Mirdja oli istunut yksin... Hämärä oli tummennut tummenemistaan. Sitä oli hän vaan katsellut... Silloin oli palvelijatar tullut sisään ja asettanut pöydälle aivan Mirdjan eteen suuren, valkosilmäisen hautauskonvehdin. Oli luullut, että rouvalta oli pudonnut joku muisto... Mirdja ei ollut saanut sanaakaan suustaan, oli vain tuijottanut tuohon hirvittävään mustaan makeiseen, ja se oli tuijottanut häneen takaisin sillä yhdellä ainoalla valkoisella silmällään. Ja hänet oli vallannut tukehtava kauhu. Hän oli tahtonut piilottaa sen. Hän oli kulettanut sitä paikasta toiseen löytämättä sille sopivaa kätköä. Kaikki oli ollut hänelle liian rakasta sen onnettomuutta ennustavan silmän alle pantavaksi... Vihdoin oli hän polttanut sen... Mutta silloin oli itse tuli katsonut häneen kuin suuri, summaton hautajaiskonvehti, ja silloin oli Mirdja rajattoman kauhunsa takaa-ajamana kätkeytynyt nurkkaan, pusertunut aivan kiinni seinään ja kääriytynyt peitteihin... Kuoleman varjo pitenee pitenemistään... Vihdoin vievät he toisensa lääkärille. Lääkäri katselee noita molempia, epätietoisena mitä sanoa. Sillä sydämessään tuomitsee hän heidät parantumattomiksi, kummankin... Ja hän näkee, että he vain pahentavat toistensa tilaa. Varovaisesti ehdottaa hän matkaa ja yksinäisyyttä. Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä lävitse hän huudahtaa: -- Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu. Me emme voi enää erota. Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille enää mitään... Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin... Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan tervettä hetkeä... Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan tulen hiljaista epätasaista hiipumista... Sielukellot Pimeää ja yksinäistä... Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta... Mustan naisen... Sairaan naisen... Mirdja tuijottaa, tuijottaa... Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen ajattelu. Ei mitään muuta enää... Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja... Nyt vain yksi -- pieni. Se pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi -- aivan kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa -- aivan kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se lopu koskaan... Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä merkitsemässä ijankaikkisuutta... Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä! Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan, keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä alkua! Ei ainoatakaan uutta ajatusta ole ainakaan Mirdjan elämän halki välähtänyt. Paljon lavertelua, paljon suurien sanojen heittelemistä, mutta kaikki vain toisintoja, poimintoja vuosisatojen romuläjiltä ja kalmistoista... Lumpunkerääjiä me ihmiset! Mutta yhteinen tyhjyydentunto ei jaksa meitä lähentää. Yksinäistä ja pimeää on meidän ympärillämme aina -- lopultakin. Yksinäistä ja pimeää... Talikuvio sortuu äkkiä aivan hiljaa. Mutta Mirdjasta tuntuu kuin jyrähtäisi huone nurin ja hän hypähtää ilmaan heikosti parahtaen. Sitten?... Ei mitään uutta taaskaan... Kynttilä palaa alemmas. Mirdja tuijottaa... * * * * * Nyt ne kuuluvat taas ne kauheat. -- Sielukellot. -- Ne kumahtavat Mirdjan korvissa raskaina, musertavina. Hänen tekisi mieli huutaa, raivota. Tarttua kuljettajan käteen, lyödä häntä, repiä, purra, raadella... Miksi soittaa hän noita kauheita, kumahtelevia kupuja, joita Mirdja elämänsä ijän on vihannut julmalla, ennakkoluuloisella vihalla! Ne johtavat hänen mieleensä alati harmaan, painostavan syyspäivän... Sumua, alakuloisuutta ilmassa, likaista lumisohjoa maassa... Pää alaspäin... Raskas askel -- Pim... pom -- Harmaa askel -- Maahan painu, me painamme! -- Pim... pom -- Me olemme painajainen. -- Me emme salli sinun kulkea keveästi. Keveys on synti. -- Pim... pom -- Surunlaakso on maailma. -- Pom... pom... Mirdja on elämänsä ijän vihannut kirkonkelloja, sillä ne ovat aina olleet kuin ristiinnaulitsemis-iskut hänen herkässä sielussaan. Mutta nyt liittyy niihin lisäksi hänen elämänsä sairaimmat hetket, tuskallisimmat irtirepäisyt. Tässä soitossa on hän astunut setänsä ja miehensä haudalle... Onko siitä jo kauankin? Ah, eihän hän sitä tahdo ajatella, ei, ei... Eihän hän tietäisi sitä kumminkaan... Ja sitten tulisi taas suru... Ei, ei se tulisi enää... Ei mitään ole jälellä enää. Hän on itkenyt kyyneleensä kuiviin, ajatellut ajatuksensa tylsiksi, surrut surunsakin niin käsittämättömän kaukaiseksi. Väsymys vaan on... Ja yhden hän vaan ymmärtää tästä kaikesta: "Kuolinpäivä on parempi kuin syntymäpäivä." Tuo vieraan, viisaan miehen päästä lähtenyt ajatus jää siis sittenkin hänen kaikista viimeisekseen?... Mirdja hypähtää äkkiä seisaalleen, polkee jalkaansa ja painuu taas kokoon. Nuo kauheat kellot! Sitten jää hän jälleen tuijottamaan... Hän näkee omat hautajaisensa. Hurskas setä lukee jotakin kirjastaan... Hyvä ja tyhmä Anna täti itkee, koska se kuuluu hyvään tapaan... Muuten kaikki vieraita, kaikki uteliaisuudesta tulleita... Ei kukaan heistä ole tuntenut häntä, ei kukaan osaa kaivata häntä... Rolf on ainoa, joka osaisi, mutta hän on maailmalla eikä tiedä, että Mirdja on sammunut. Ja ne muut, ne uteliaisuudesta ja muodollisuudesta tulleet, ne kiroilevat pakkasta ja pitkiä toimituksia. Ja Mirdjan käy niin sääliksi heitä, heidän pahaa pakollista ryhtiään, heidän surkean venyneiksi pingoitettuja naamalihaksiaan. Miten paljon vaivaa he näkevät hänen, vieraan tähden... Mutta sitten ajattelee taas Mirdja, että jos hän nyt ampuisi itseään rintaan, niinkuin viisainta olisi, miten hänen pääkallonsa nakutettaisiin auki ja todistettaisiin, että hän oli ollut mielenvikainen... Itse hän tahtoisi olla mukana ruumiin-avauksessa ja julistaa: abnormi kehitys, kokonaan abnormi. Mielenhäiriössä tapahtunut... * * * * * Mirdja on kuullut itsestään sanan: mielisairas. Mutta sille hän vaan nyökäyttää päätään: Niin, niin se on, minun mieleni on hyvin sairas... Mirdja on myöskin kuullut itsestään sanan: hullu. Mutta sen on hän heittänyt pois: Ei, minä olen paljon viisaampi nyt kuin ennen, paljon viisaampi... Sillä yöt läpeensä puhelee Mirdja nyt viisasten henkien kanssa. Mutta ne puheet ovat kovia, armahtamattoman kovia puheita. Ja sentähden pelkää Mirdja niiden viiltävää viisautta, pelkää noita pitkiä unettomia öitä, jotka hän niin hyvin jo ennestään tuntee, mutta joilla tällä kertaa on aivan omat oudot unensa ja häijyt sanansa. Mirdja näkee näkyjä ja kuulee varjojen puhuvan. Ja myös oman varjonsa kanssa hän puhelee, ääneen puhelee, pitkiä puheita yön hirvittävässä hiljaisuudessa: -- Sinulla ei ole mitään syytä soimata kovuudesta kohtalon jumalaa. Kaksi ihmistä on kuollut. Entä sitten? Niitä kuolee joka minuutti. Olivatko nämä sinulle enemmän kuin kaikki muut? -- Ainoat, joita rakastin. -- Ainoat, jotka sinua rakastivat, tarkoitat. Sinä itsehän et ole koskaan rakastanut. Etkö muista? Ainahan sinä sen olet tiennyt ja aina sinä sentään olet valehdellut ja valheellasi hukuttanut sieluja... -- Minäkö valehdellut? Minäkö, joka jo edeltäpäin ihmisiä itsestäni varoitin, koskemasta kielsin, jott'eivät tietämättään lankeisi ansaan ja sitten syyttäisi minua salametsästyksestä! Minä olen aina sanonut totuuden ja sentään sinä syytät... -- Sinä pelkäät syytöksiä, Mirdja. No hyvä. Minä syytän sittenkin: Kun sinun huulesi sanoivat: älä koske! hiveli äänesi: koske, koske! Tahallasi sinä viekoittelit, kiihotit ja sentään tahdot pidättää itsellesi viisastelijan tunnottoman voiton ja voittamattomuuden. Häpeä, Mirdja! -- Minkä mahdoin minä sille! Minussa oli taikaa. Ja minä olin huono. Minä olisin tahtonut olla toinen, mutta en voinut. -- Valehtelija, valehtelija! Et ikänäsi ole tahtonut olla toinen kuin mikä olet. Et ikänäsi ole itseäsi huonona pitänyt... Päinvastoin, ihanimpana kaikista ihmisistä. Ja sentään olit sinä ainoastaan niitä, jotka ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tiedätkö keitä he ovat? -- Minä en kuulu heihin. Minä olen rakastanut. -- Miksi sinä sitten murhasit heidät? -- Minäkö? Murhasin? -- Niin, älä koeta uskotellakaan, että he luonnollisella kuolemalla kuolivat. Kas vaan, sinä kaksinkertainen murhaaja, kalpenetpa sentään. Sinä näet, ettei minulta voi salata mitään. Kaikki minä tiedän. Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää, otit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt ottaa... Sielun nälkään ja yksinäisyyden hulluuttavaan hätään tapoit sinä sen ensimmäisen ja toisen vielä pahemmilla keinoilla... Sinä rakastit heitä todellakin suuresti! -- Niin, minä rakastin heitä. Ja nyt minä olen murtunut... -- Yksinäisenä, ylpeänä pyysit olla elämäsi kaiken, ja nyt et kestä yksinäisyyttäsi kumminkaan. Raukka, raukka! -- Minä rakastin heitä. Ja rakkauttani kohti minua nytkin joku vastustamaton voima vetää... -- He ovat vainajia, sinä suurien sanojen ystävä, sinä itsesi etsijä... -- Minä rakastin heitä. Minä tahdon sovittaa vainajat. -- Ja sinä luulet, että elämän pitkä itsekkäisyys on sovitettu yhden myöhäisen hetken uhrautuvalla unelmalla? -- Minä rakastin heitä, mutta minulla ei ollut oikeaa rakkautta. Nyt vasta olen sen löytänyt... -- Sen voi antaa ainoastaan se suuri natsarealainen... Mutta häntä sinä et tunne. Houreessa ja kuumeessa vääntelehtii Mirdja vuoteellaan ja otsalta vierivät suuret tuskalliset karpalot. Silmät tuijottavat henkien-näkijän tylsällä kiillolla... Henkiä, näkyjä, ennen näkemättömiä! Mirdja on kohonnut istualleen. Silmissä palaa ja pistää... Hän erottaa pimeästä loiston. Tuntee korkean, puhtaan otsan, syvät silmät ja säteikön... Mutta äkkiä kaikki himmenee. Kuin halvaus lyö hänet jälleen alas jokin... Hän viruu taas tylsänä eikä näe enää mitään. Mirdjan sielu on hyvin sairas. * * * * * Hautausmaalla on aina hiljaista, mutta hiljaisinta silloin kun äkkihämärä on laskeutunut, kun varjot lisääntyvät hetki hetkeltä ja vanhat ristit odottavat keinuvassa puolipimeässä. Se on se hetki, jolloin elävät ovat siirtyneet pois eivätkä kuolleet vielä ole heränneet. Se on se hetki, jolloin hiljaisuus on suurin. Ja sitä hetkeä rakastaa Mirdja. Silloin käärii hän ympärilleen pitkän vaalean vaipan ja kuulumattomin askelin hiipii hän ulos omasta ovestaan, kuin salaa, kuin salaiselle lemmenkohtaukselle lähtien. Hän vilkuilee arasti ympärilleen. Hän epäilee pihamiestä, joka väliin sattuu seisomaan portilla. Hän pelkää ajuria, joka liikkumattomana torkkuu korkealla penkillään. Hän pelkää pientä ystävällistä koiraakin, joka kuuluu taloon ja joka silloin tällöin eksyy seuraamaan häntä. Ne pitävät häntä silmällä nuo kaikki, kun hän kenenkään tietämättä tahtoo lähteä rakastettuaan tapaamaan. Ja juoksujalkaa ja sydän kurkussa kiiruhtaa Mirdja hautausmaalle. Siellä vihdoin saa hän olla yksin, sillä hän on valinnut sen hiljaisimman hetken omakseen. Nyt juuri on taas hänen hetkensä. Kuu paistaa hopeisena, varjot lepäävät pitkinä ja Mirdja tulee huulet raollaan, kuin suudeltavaksi rientävä nainen... Kuulakkuus taivaasta maahan. Ihmisen sielunkin lävitse sama kylmä kuulakkuus. "Kuu paistaa heliäst, kuollut ajaa keviäst; eikös piikanen pelkää?" Joka ilta kysyvät haltiat tätä samaa asiaa, joka ilta vastaa Mirdja heille samalla tavalla: en, en, en... Hän näkee jo kaukaa sen kummun, jota hän etsii. Se kuultaa kummemmin kuin kaikki muut kummut koko maailmassa. Ah, tuolla se on, se hänen kirkkonsa... Mutta äkkiä Mirdja pysähtyy. Ja hän on vähällä kiljahtaa kuin mustasukkaisuudesta, kuin vihasta, kuin rakkauden tuskasta... Tällaista ei ollut tapahtunut ennen. Mutta samalla vaientaa hän mielenliikutuksensa. Nuo olivat eläviä varmaan nuo kaksi, joiden varjot nyt siinsivät vastaan pyhältä maalta. Ja he, Runar ja Mirdja, olivat henkiä, ei heidän sopinut suuttua kuolevaisille... Ja Mirdja alkaa hiipiä varpaillaan, niin hiljaa, niin hiljaa... Ja Mirdja piilottuu suuren kiven taa katselemaan miestä ja naista Runarin haudalla. Hän näkee, miten nainen taittaa ruusun miehelle... Se oli se ruusu, jonka hän itse viimeksi oli antanut Runarille. Keveänä kuin kupla heilahtelee se nyt kelmeässä kuuvalossa. Mutta Mirdja tietää, että se päivisin on raskas ja mustanpuhuvan punainen kuin hänen sairaan sydämensä veri... Miksi hän ei ollut antanut sitä Runarille jo heidän eläessään niinkuin muut tietävät tehdä, niinkuin nuo viisaat, nuo onnelliset! Mirdja oli ensin ajatellut, että mies oli raaka, ja nainen huono, mutta nyt tuntui hänestä äkkiä, että niin juuri piti ollakin, niin juuri piti käydäkin. He olivat pyhiä kuin rakkaus itse tällä hetkellä, nuo kaksi raakalaista. Ja heidän rakkautensa vaati taitettavaksi sen suuren mustanpuhuvan ruusun, missä ikinä se kasvoikin. Miten mahtoi olla onnellinen se mies! Ja äkisti kuin haudasta nouseva haamu hulmahtaa Mirdja heidän eteensä huutaen: "Taittakaa ruusut, kaikki, kaikki taittakaa ja toisillenne antakaa! Silloin voitte maata rauhassa kuolemanne jälkeen. Teidän ei tarvitse kummitella niinkuin minun, joka en elämässäni ole ainoatakaan ruusua antanut..." Tyttö kiljahtaa ja mies heittää pois ruusun. Ja he pakenevat kuin paholaisen takaa-ajamina. Omituiset ihmiset! Miksi he juoksevat? Pahasti teki mies heittäessään pois sen suuren mustanpuhuvan ruusun... Pahasti teki se mies... Ja Mirdja kumartuu ja hakee kauan sitä pois heitettyä ruusua. Sitten vie hän sen Runarin haudalle uudestaan. Näetkö nyt, Runar, hän puhuu, että minä sentään osaan rakastaa. Nyt minä olen löytänyt sen suuren rakkauden, jonka onni on antaa... Mutta nyt olet sinä se kylmä ja liikkumaton ja kaukainen, joka minä ennen olin, silloin kun sinä minua rakastit... Ja äkkiä muistaa Mirdja kertomuksen miehestä, joka hirveän kuumeen vallassa eräänä kaameana myrsky-yönä vaelsi toisesta pitäjästä toiseen, kiipesi kirkkomaan aidan yli ja murtautui nuoren vastakuolleen immen hautakammioon... Mitä mahtoi tuntea se mies? Ja taas puhuu Mirdja ääneen: Miten ihana sinä olit, Runar, kuoltuasi, niin marmorinkaunis ja valkea! Miten ylhä ja saavuttamaton oli sinun kuolemasi korkea majesteetti!... Mitä mahtoi tuntea se mies joka murtautui kuolleen immen hautakammioon?... On omituista olla kuolleen miehen vaimo, toistaa Mirdja yhä uudelleen ja uudelleen. Ei milloinkaan ole hän tuntenut miehensä läsnä-oloa niin syvästi kuin nyt, jolloin häntä ei enää ole. Ei milloinkaan ole hän tuntenut rakkauttaan niin ijankaikkiseksi ja uskolliseksi kuin nyt, jolloin hän vainajaa armastaa... Hirmuisesta yksinäisyyden painostaankin hän vaan nauttii, kuten rakkauden kärsimyksistään rakastava... "Mihin joutuivat kaikki ilotytöt vanhoina? Sitä ei tiedä kukaan", muistaa Mirdja erään herran sanoneen. Tämä ajatus lennähtää äkkiä hänen aivoihinsa. Onhan hänkin nyt vanha ja unohdettu, hän, joka nuoruudessaan on ollut käsin kannettu kuuluisuus, hän, jonka piti luoda itselleen kuolematon maine... Mikä on hän ollut? Ainakin on hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt vanhettumaan. Mutta kaikki on niin äärettömän kaukana. Kaikki, ennen vanhuutta. Sitä on mahdoton kenenkään muistaa. Ei muista Mirdja itsekään... Varmaankin on se ollut joku toinen, jota on käsin kannettu nuoruudessa... Mutta mistä tietää Mirdja, että se toinen on ollut Pariisissa ja laulanut siellä kerran kyynelöimään vanhan laulun-opettajansa...? Ja että tämä on se laulu: "Dans les chaleurs d'orange je chevauchais toujours, Forét! Forét sauvage, où donc sont mes amours? Personne ne passait dans le triste sentier. Si j'appelais, qui répondrait? Personne." -- Ei saa laulaa kadulla, huomauttaa poliisi. Mirdja katsoo häneen hämmästyneenä. Onko tämä katua? Niin, tosiaan, kaikki on katua ja maantietä pyhän kummun ulkopuolella. Sitten kääntyy hän pois ylpeänä. Hän ei tiedä, ajattelee Mirdja, että minä olisin saanut laulaa vaikka maailman komeimmassa konserttisalissa, jos olisin tahtonut... Mutta nopeasti kääntyy hän jälleen takaisin: -- Anteeksi, herra, minä erehdyin. Minä en olekaan laulajatar, minä olen ainoastaan kuolleen miehen vaimo... Poliisi katsoo säälivästi hulluun naiseen. * * * * * Kauan aikaa on Mirdjalla lepo ja valkeus ajatuksessa: minä olen kuolleen miehen vaimo. Mutta sitten hän keksii senkin ajatuksen valheeksi. Minulla ei ole lasta, puhuu hän itselleen. Kuinka voisin minä olla Runarin vaimo hänen kuoltuaan, kun en ole ollut sitä hänen eläissäänkään... Totisesti olen minä elänyt kun ilotyttö. Minulla ei ole lasta... Siitä hetkestä, jolloin Mirdja tämän on keksinyt, alkaa taas hänen levottomuutensa ja etsintänsä. Hän käy ja kaipaa ja hakee sitä lasta... Sen kautta voisi hän nyt vielä olla Runarin vaimo, sen kautta olisi hänellä sovitus ja synninpäästö ja oikea rakkaus. Mutta nyt ei ole mitään siitä kaikesta. Ja hirvittävä on hänen syntinsä. Lapsenkin on hän heittänyt pois nuoruutensa kauheassa itsekkyydessä... Ja Mirdja alkaa surra sitä kuin vainajaa. Hän alkaa etsiä naisia, joilla on lapsia. Käy heidän jälessään, palvelee heitä ja ihailee ja kadehtii ja katuu... Köyhä vaimo taluttaa kädestä pientä poikaa. Mirdja lähestyy heitä. -- Rakastatko sinä lastasi? kysyy Mirdja. Vaimo katsoo hämmästyneenä häneen. -- Tahtoisitko kadottaa poikasi? -- En, rouva. -- Jos hän olisi hukkumaisillaan, hyppäisitkö hänen jälkeensä? -- Eipä tuo vesi pelottaisi, jos hyvin hätä olisi. -- Vaikka hukkuisit itse? -- Mutta hänhän on minun lapseni... -- Häntäkö varten sinä elät? Taas tuijottaa vaimo sanattomana Mirdjaan. -- Minä tarkoitan, jatkaa nopeasti Mirdja, että onko sinulla jotakin lastasi kalliimpaa? Tahtoisitko vaihtaa hänet suureen aatteeseen tai maineeseen tai kauneuteen tai rahaan?... Tai antaisitko sen ehkä minulle, että pääsisit huolehtimasta, jos minä lupaisin kasvattaa sen?... Vaimo tarkastaa pelokkaasti Mirdjan kummallisia katseita ja vaistomaisesti vetää hän lasta luokseen. -- En minä mistään hinnasta anna lastani, sanoo hän. Mirdja jättää hänet omituisesti hymyillen. Ah, vihdoin on hän löytänyt ihmisen tarkoituksen ratkaisun. Lapsi, lapsi... Se on enemmän kuin kaiken maailman ajatus ja hullu tavoittelu. Se on enemmän kuin kulta ja maine, enemmän kuin elämä. Siinä on se oikea rakkaus... Ja kaikilla muilla on se suurin, se korkein, paitsi Mirdjalla, joka ei ole tuntenut sen olemusta, vaan on heittänyt sen pois... Mutta siitä asti ajattelee Mirdja enemmän lastaan kuin Runaria. Hän luo sen alusta alkaen, hetki hetkeltä kuolemaan asti. Ja sen olematon kuolema on hänelle tuskaisampi kuin mikään, minkä hän on nähnyt... Millainen onkaan se hänen lapsensa? Hyvä kuin Runar vaiko rikollinen kuin Mirdja? Rikollinen varmaankin. Mitenkä Mirdja muuten saisi kärsimyksen sovittavan ja puhdistavan onnen hänen kauttaan? Ja Mirdja melkein toivoo, että se olisi rikollinen... Päivät päästään kuljeskelee hän köyhien syrjäisessä kaupungin-osassa ja hakee silmillään ja sydämellään kärsiviä äitejä... Ja niitä onkin niin paljon... Kerran näkee Mirdja, miten erästä nuorta miestä kuletetaan raudoissa. Hän on juovuspäissään haavoittanut toista... Se on surullinen näky. Sillä vanha harmaa äiti kulkee hänen jälessään hulluna tuskasta... Ja hänen ohuet huulensa höpisevät vain yhtä asiaa: "Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, minun rakas poikani, minun rakas poikani, rakas poikani..." Ja tälle äidille on poika kenties ollut tyly ja raaka ja kovasanainen! Mutta Mirdja irroittuu väkijoukosta, tunkee kiivaasti vanhan vaimon luo ja lankeaa polvilleen hänen eteensä... Syntyy hämminki. -- Viekää hänet pois, hän on mielenvikainen! huudetaan. Hän on hullu! -- Itse te olette hulluja, huutaa Mirdja, te, joiden tarvitsee kiivetä Golgatalle asti ennenkuin löydätte itsellenne Jumalan! Jokainen suuri kärsimys on yhtä hyvä kirkastuksen vuori. Ihminen kuolee, mutta Jumala syntyy sillä hetkellä. Ettekö näe Jumalaa edessänne? Katsokaa kärsinyttä ihmistä! Katsokaa pyhää äitiä! Polvistukaa, kansa! Te näette Jumalan... Mirdja viedään pois. * * * * * Mirdja viedään Lumiluodolle. Nuori, hiljainen nainen annetaan hänelle seuraksi... Mutta Mirdja ei ymmärrä, miksi tuo vieras nainen on hänen luonaan. -- Minä en ole koskaan nähnyt naista, hän sanoo. Minä melkein pelkäisin sinua, ellet olisi niin kummallisen hyvä... Mutta sitten hän säpsähtää. -- Onko sinun nimesi kenties Anna? hän kysyy. Kaikkien hyvien ihmisten nimi on Anna... -- Nimeni on Martta. -- Vai niin... Ei se tee mitään... Mutta se on hyvä, ettei nimesi sentään ole Anna... hyvin hyvä... Mutta sinä olet nainen, oletko? -- Olen. -- Se on hyvä. Minä en ole ennen nähnyt naista. Mutta onko sinulla lasta? -- Ei. -- Se on hyvä... Silloin olisit Jumala ja minä pelkäisin sinua. Tiedätkö, että Jumalaa pitää peljätä? Minä pelkään jo ennestään. Se on hyvä, että olet minun kanssani. Mutta älä vaan sytytä tulta, sillä on niin pahat silmät. Vahinko, että sinä et ole Jumala. Silloin sinä voisit hävittää tulen ja sen pahat silmät... Sinä olet hyvä, vaikka sinun nimesi ei olekaan Anna... * * * * * Lumiluodon hullulla rouvalla on yksi ainoa suuri intohimo: piirtäminen. Päivät päästään hän vain piirtelee, ja aina silmiä. Pöytäliinat ja lattiat täyteen silmiä. Ikkunaverhot ja seinäpaperit täyteen silmiä... Hän etsii lapsensa silmiä, hän sanoo. Mutta mitä enemmän hän niitä piirtää, sitä enemmän pelkää hän niitä. -- Minä tahdon polttaa ne kaikki, ne katsovat minuun niin pahasti! hän saattaa huudahtaa. Mutta jo seuraavana hetkenä hän vaikeroi: -- Minä kurja, minä en ole mikään oikea äiti, kun tahdon polttaa lapseni... Ei, en minä uskalla, en. Minun täytyy kärsiä niiden pahat katseet... Ja kuin salaa hiipii hän jonkun silmäparin luo, lyyhistyy kokoon sen alla eikä uskalla enää nousta... Hänen täytyy kärsiä... Mutta eräänä päivänä on pieni tulipalon alku Mirdjan huoneessa... * * * * * Lumiluodon sairaan rouvan luona käy joskus vieraita. Norkkokin käy kerran. -- Sinä olet Runarin ystävä, sanoo Mirdja. Runar ei ole kotona. Mutta miksi sinä olet niin totinen? Ah niin, sinä murehdit kuollutta sisarta, minä veljeä. Meillä on jotakin yhteistä sentään. Etkö voisi olla minunkin ystäväni? -- Ystäväsi, äännähtää Norkko, ja lähestyy. -- Ei, älä tule, kiljahtaa silloin Mirdja ja eläimen sukkeluudella kyyristyy hän kokoon. Älä tule! Ei minulla ole mitään yhteistä kenenkään miehen kanssa. Minä olen hyvin uskollinen, vaikka sinä et usko. Minä en ole ollut odaliski enää sataan vuoteen, nyyhkyttää hän. Minä olen oppinut rukoilemaan. Yksi valkea rukous, kaksi mustaa rukousta, taas suuri valkea rukous, valkea rukous... Katso, kun rakastaa kuollutta, pitää osata rukoilla, ja aivan toisin kuin muuten, ja rakastaa aivan toisin. Ja me olemme luvanneet rakastaa toisiamme seitsemäntuhatta vuotta... Ei tavallisia vuosia... Vaan seitsemäntuhatta Jumalan vuotta. Ymmärrätkö?... Mutta sehän on totta. Mehän rakastamme molemmat kuollutta... -- Niin kuollutta, vastaa Norkko kääntyen pois, ja kyynel tipahtaa alas poskelle... * * * * * Yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi käy tavata Mirdjaa. Hän pelkää... Kerran on hän luullut vilahdukselta näkevänsä Rolfin ja siitä näystä on hän joutunut sellaisen kauhun valtaa, ettei hän uskalla liikahtaa paikaltaan kahteen viikkoon. Mutta sitten Mirdja kerran kysyy Rolfia... Ja hän ottaa hänet vastaan jäykkänä, liikkumattomana ja pää pystyssä. -- Joku on sanonut minulle, että sinä olet tietäjä, mutta minä en usko sitä. Tai osaatko sinä sanoa minulle, miten voi löytää pienen mustan pippurin tervasta? Etpä osaa. Mutta setä olisi osannut. Mene pois, mene pois! Sinä et ole mikään oikea noita. Minä tarvitsen oikeaa noitaa. Minä tarvitsen tietää, kuka on varastanut lapseni... Mutta sitten Mirdja äkkiä hätkähtää, peräytyy, painautuu tiukasti seinään, silmissä suuri pimeys ja kauhu. -- Miksi sinä nyt olet luonani, kun et ennen koskaan ole ollut? Minä en ole ilotyttö, vaikka minulla ei ole lasta. Minä olen kuolleen miehen oikea vaimo. Mutta minä en tiedä, missä minun lapseni on... Ja Mirdja alkaa nyyhkyttää ja voihkia ja hänen ruumiinsa on äkkiä lysähtänyt hervottomaksi ja kuolleeksi... -- Hyvähän sinä olit, kun tulit nyt... Ei, nyt muistan, ei sinun olisi pitänyt tulla... ei. Minulla ei saa olla hyvä olla, minun täytyy kärsiä. Mirdja kokoaa taas ensimäisen jäykän ryhtinsä. Hän kohottaa tuntematonta sielua paistavat suuret silmänsä kattoon eikä puhu enää sanaakaan... * * * * * Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle. Suo on lumottu erämaa täynnä salaperäisiä ääniä, päihdyttäviä tuoksuja ja näkyjä, ennenkaikkea näkyjä... Sumut kokoontuvat sinne vain leikkiäkseen. Etsiäkseen itselleen oikukkaita ilmestysmuotoja ja aavemaisia ääriviivoja. Ja suo-yrtit, väkevimmät koko maailmassa, nousevat villinä, väkivaltaisena lemuna sen sieraimiin, joka on uskaltanut lähteä sen lumoja uhmaamaan. Ja sammal viettää ja höytykukka kuiskaa: käy alas, käy alas! Ja suokurppa kuikuttaa ja hete vetää helmaansa... Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle... Mutta Mirdja kantaa helmoja olkapäillään ja rämpii penikulman pitkää rämettä. Ja kun suokurppa kuikuttaa, sanoo Mirdja: se on minun lapseni, joka itkee... Ja kun sumu sakenee aaveeksi ja alkaa elää, kuiskaa Mirdja: se on minun lapseni, joka viittaa... Ja kun suo-yrtit ja sammaleet moninkertaisella voimalla vetävät häntä alas hetteeseen, hymyää hän: sen on minun lapseni sielu, joka vetää... Ja hän istuutuu märille, vaipuville sammalille ja odottaa lastaan. Kylmät huurut nousevat ja suutelevat häntä. Hallat hiipivät hänen ylitseen ja peittävät hänet valkeaan käärinliinaan... Suo-yrtit lemuavat... ***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIRDJA*** ******* This file should be named 54306-8.txt or 54306-8.zip ******* This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/5/4/3/0/54306 Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.